Salminen Paul, muusikko, kanteleensoittaja, Suni Emil, säveltäjä, kuoronjohtaja, Suni Emil, kuvanveistäjä, taidemaalari, Suni Gabriel, kansanrunoilija, Suni Juho, taidemaalari, Surell, Valeri, raittiusmies, Telkkinen, Teppo, saarnaaja, Tiisnekka, Abram, opettaja, lehtimies ja lukkari, Toikka, Juhana, talollinen, Toikka, Matti, professori, Toikka, Pietari, Kolppanan seminaarin johtaja, kirjailija, Toikka, Pietari, opettaja, katekeetta, Tukia, Anni, terveydenhuoltoneuvos, Tynni, Aale, akateemikko, runoilija, Tynni, Kaapre, sanomalehtimies, Vainikka, Adam, pilapiirtäjä, Vainonen, Vasili, balettimestari, koreografi, Vorho (Vallebro), Antti, Mannerheim-ristin ritari, Yllö, Leo, professori, maat. ja metsät. tohtori
Salminen Paul, muusikko ja suomalaisen konserttikanteleen kehittäjä
Paul Salminen (Paavo Benjamin Hinkkanen) syntyi 11.10.1887 Toksovan Kaukolassa. Hänen vanhempansa olivat Paavo Hinkkanen ja Helena (o.s. Puumalainen). Hinkkasen veljekset kävivät kansakoulun Toksovassa, mutta sen jälkeen perhe muutti Pietariin. Paul Hinkkanen pääsi vuonna 1908 opiskelemaan kuuluisaan Pietarin Keisarilliseen Konservatorioon. Hän edistyi nopeasti musiikkiopinnoissaan ja sai kiinnityksen vuonna 1912 vetopasuunan soittajaksi Pietarin Keisarilliseen Orkesteriin. Lahjakkaana oppilaana hänet valittiin täydennysopintoihin Robert Kajanuksen orkesterikouluun Helsinkiin.
Helsingissä Paavo eli Paul tapasi näyttelijä Ida Salmisen (Ida Salmi). Paul joutui kuitenkin palaamaan Pietariin. He tapasivat uudestaan Pietarissa Idan esiintymismatkalla vuonna 1917. Pari yritti paeta vallankumousta, mutta myöhästyi junasta. Heidät vihittiin Pietarin Pyhän Marian kirkossa 1918 ja Paulistakin tuli Salminen. Heidän pakomatkansa Mustanmeren, Romanian, Saksan ja Baltian kautta Suomeen alkoi 1920.
Salminen liittyi Kajanuksen johtamaan sinfoniaorkesteriin ja oli mm. mukana Saksan konserttikiertueella. Hän oli kiinnitettynä ainakin Helsingin kaupungin-, Teatteri- ja Radio-orkestereissa. Hän soitti myös Helsingin Pasuunakvartetissa. Salminen jätti sitten hetkeksi orkesteritoiminnan ja keskittyi uudenlaisen kanteleen kehittämiseen ja soiton opettamiseen.
Kiinnostuksen kanteleen rakentamiseen Salminen sai Sortavalan laulu- ja soittojuhlilta 1906, missä hän tapasi karjalaisen runonlaulajan ja kanteleensoittajan Petri Shemeikan. Hän kiinnostui yhä enemmän harpun mekanismista, koska hän ajatteli sen soveltuvan yhtä hyvin kanteleeseen. Salmisen tärkein elämäntyö oli kuitenkin konserttikanteleen sävelvaihtokoneiston keksiminen. Eri puusepät valmistivat kanteleiden kaikukopat. 1920 häneltä valmistuivat ensimmäiset diatoniset 32- ja 35-kieliset kotikanteleet. Salminen sai ensimmäisen patenttinsa 1921 spindellikanteleelle. Hän haki uuden patentin vuonna 1927 parannetulle sävelvaihtokoneistolle.
Helsingin Sivistysjärjestöjen Kansankonservatorion opetusohjelmaan otettiin konserttikanteleensoitto 1923. Salminen hoiti tehtävää kuolemaansa asti eli 26 vuotta. Opetusmateriaaliksi hän valitsi tunnettuja kansanlauluja ja klassisia kappaleita, joita on säilynyt yhteensä 421 kappaletta.
Kanteleliiton graniittisessa muistolaatassa on kultakirjaimin kaiverrettu teksti: ”Kiitollisuudella suomalaisen konserttikanteleen, kantelemusiikin ja kanteleopetuksen kehittäjän Paul Salmisen (1887–1949) elämäntyölle.
Suni Emil, säveltäjä, kuoronjohtaja
Suni Emil Otto Leo, s. 5.12.1876 Tuutarissa. Opettaja, lukkari. Vanhemmat lukkari Gabriel Suni ja Susanna (o.s. Montonen). Suni tuli Kolppanan seminaariin vuonna 1892 ja valmistui opettajaksi ja lukkariksi 1896. Hän oli vuodesta 1896 isänsä apulaisena Tuutarin kirkkokoulussa, minkä jälkeen opettajana kiertokouluissa Laakalassa ja Kaurasaarella ja vuodesta 1904 opettajana ja lukkarina Tuutarissa. Sivussa Suni toimi eläinlääkärinä, johon oli saanut opetusta isältään ja yksityisopettajalta. Puoliso Maria Nuikka.
Suni Emil, kuvanveistäjä, taidemaalari
Taidemaalari ja kuvanveistäjä Emil Sunin suku on kotoisin Inkerin Tuutarista. Suvun vanhimpia edustajia oli kansanrunoilija ja eläinlääkäri Gabriel Suni. Hänen poikansa Emil Suni tunnettiin etevänä musiikkimiehenä: urkurina, kuoronjohtajana ja säveltäjänä.
Nuorin suvun edustaja on Ruotsiin, Gävleen muuttanut taiteilija Juho Suni (kuvassa) (1921-1992). Hän aloitti opiskelunsa Leningradin Taideakatemiassa ja jatkoi taideopintojaan Helsingissä Ateneumissa. Sunin töitä on mm. Gävlen, Sandvikenin, Helsingenlandin museoissa, Ruotsin kuningattaren kokoelmissa, Helsingin kansallismuseossa. Suni teki myös piirroselokuvia.
Suni Gabriel, kansanrunoilija
Suni Gabriel, s. 26.3.1843 Tuutarin Karhilassa. Opettaja, lukkari. Vanhemmat talollinen Henrik Suni ja Eeva (o.s. Leskinen). Suni tuli Kolppanan seminaariin vuonna 1866 käytyään kyläkoulun Tuutarissa, venäläistä kansakoulua Krasnoje Selossa ja eläinlääkäriopiston Harkovissa. Hän valmistui 1870 opettajaksi ja lukkariksi. Suni toimi jo opiskeluaikanaan opettajana Tuutarin kirkkokoulussa ja lukkarina 1871. Opettajan- ja lukkarintoimensa ohella hän toimi eläinlääkärinä sekä runoili ja kirjoitteli sanomalehtiin. Suni kirjoitti mm. lastennäytelmiä, joita koululaiset esittivät juhlatilaisuuksissa. Puoliso Susanna Montonen.
Suni Juho, taidemaalari
Suni Juho, s. 19.7.1921 Tuutarin Karhilan kylässä, k. 1992. Taidemaalari ja kuvanveistäjä. Vanhemmat Mikko Matinpoika Suni ja Maria (o.s. Ruotsi). Suni kävi Leningradissa keskikoulun ja Taideakatemian sekä Helsingissä Ateneumin Taidekoulun. Ensimmäinen näyttely oli Kumlinin taidesalongissa Helsingissä. Suni muutti Ruotsiin Gävleen 1944 ja jatkoi vapaaoppilaana Tukholman Taideakatemiassa. Sunilla on ollut kymmeniä näyttelyjä Ruotsissa ja hänen teoksiaan on eri museoissa ja kokoelmissa.
Sunin maailma on luonnonläheinen. Hänen värinsä olivat sumuisia, samalla ehkä raskaan tuntuisia maavärejä. Teoksista kaikki liika ja tarpeeton on kitketty pois. Yksityiskohtia on niistä turha hakea. Juho Suni opettaa tauluissaan näkemään myös sitä hiljaista maailmaa, minkä ohi niin usein kuljemme näkemättä ja huomaamatta. Sunin töitä on Gävlen, Sandvikenin, Helsinglandin museoissa, Ruotsin kuningattaren kokoelmissa ja Helsingin Kansallismuseossa.
Suni työskenteli myös elokuvamaalarina. Hän maalasi tapahtumat ruutu ruudulta selluloidille. Äänen hän maalasi kuvaruutujen yhteydessä kulkevalle äänikaistalle. Sivellin on uskomattoman tehokas, kapeasta, pehmeästi muotoillusta viivasta syntyy vieno viulun sävel ja kulmikkaista viivoista ukkosen jyrinä.
Surell, Valeri, raittiusmies
Valeri Suursoho syntyi Inkerissä, Kosemkinan seurakunnan Syvänojan kylässä 27.8.1933. Vanhemmat olivat Antti ja Maria Suursoho os Styf. Ruotsiin muutettuaan perhe muutti nimekseen Surell. Perhe evakuoitiin Suomeen vuonna 1943 ja he asuivat aluksi Turun seudulla, mutta jatkoivat vuonna 1945 matkaansa Ruotsiin.
Valeri kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1954 Göteborgissa ja suoritti piirisyyttäjän tutkinnon vuonna 1958 Tukholmassa. Polisimestarin tutkinto 1959 Tukholmassa sekä Ruotsin armeijan tulkki- ja upseerikoulun vuonna 1960 Uppsalassa. Surell työskenteli nimismiehen apulaisena 1958–60, MHF:n (Moottoriajoneuvojen kuljettajien täysraittiusseura) johtajan apulaisena vuonna 1960 ja toiminnanjohtajana 1968-1988, Ruotsin kansainvälisen alkoholipoliittisen instituutin toimitusjohtajana ja Alkoholittoman liikenteen pohjoismaisen unionin pääsihteerinä 1968–1988.
Lisäksi Surell on toiminut Pohjoismaisen Raittiusneuvoston puheenjohtajana 1981-1993, Alkoholismin ja huumeriippuvuuden ennaltaehkäisyn puolesta toimivan kansainvälisen komission varapuheenjohtajana 1988–2000. Surell on toiminut useita vuosia kansainvälisen alkoholiriippuvuuden vastaisen neuvoston hallituksen jäsenenä, nykyisin kunniapuheenjohtajana. Hän on ollut myös useiden ruotsalaisten järjestöjen ja yritysten johtokunnissa.
Telkkinen, Teppo, saarnaaja
Telkkinen Teppo, s. 1888 Kaskisaaren kylässä Venjoella Anttilan talossa. Saarnaaja.
Ensimmäisessä maailmansodassa Telkkinen palveli sanitäärinä sairaalajunassa ja kävi autokoulun. Sodan jälkeen hän sai Pyhän Mikaelin mitalin. Telkkinen jäi leskeksi pienen lapsen kanssa ja aikoi lähteä. Amerikkaan, mutta sairasta lasta ei saanut ottaa mukaan. Hän meni Mari Kolomaisen kanssa naimisiin ja työskenteli muurarina ja viljeli maata.
Telkkinen toimi myös vapaakirkollisena saarnaajana Inkerissä. Vuonna 1927 hän kävi venäläisen vapaakirkollisen raamattuopiston Pietarissa. Hän kuului Pietarin suomalaisen vapaakirkon johtoon 1930-luvulla. Telkkinen tehtiin kulakiksi ja lähetettiin Murmanskiin toukokuussa 1933. Kolmen kuukauden jälkeen perhe lähti ”marjaan”. Tepolla oli kartta ja kompassi mukana. Kahden viikon vaelluksen jälkeen he päätyivät Suomen Lappiin.
Vuonna 1935 ilmestyi Teppo Telkkisen kirjoittama kirja Elämän tuntemattomia polkuja, jossa hän kertoo inkeriläisen vapaakirkon tilanteesta vallankumouksen jälkeen ja perheen pakomatkasta Suomeen.
Talvisodan aikana Telkkinen oli Sinisen ristin palveluksessa, mutta oli jatkosotaan liian vanha. Marraskuussa 1944 Telkkinen vaimoineen päätti lähteä Ruotsiin, vaikka he jo olivat Suomen kansalaisia. He menivät Vaasasta veneellä Pohjanlahden yli ja joutuivat Uumajan leirille. Perhe muutti Boråsin kautta Mölnlyckeen, jossa asui inkeriläisiä. Telkkinen oli perustamassa paikkakunnalle suomenkielistä vapaa seurakuntaa. Hän oli Boråsin suomenkielisessä vapaakirkossa johtajana ja puhujana. Hän kuoli 85 vuoden ikäisenä vuonna 1976.
Tiisnekka, Abram, opettaja, lehtimies ja lukkari
Opettaja, lehtimies ja lukkari Abram Tiisnekka syntyi 12.10.1845 Tyrössä ja kuoli 8.4.1911.
”Käytyään jonkinmoista alkeiskoulua rovasti K. Modenin luona Tyrön pappilassa, meni hän v. 1863 vasta avattuun Kolppanan opettajaseminaariin, jonka hän opettaja- ja lukkaritodistuksella päätti v. 1866. Syksyllä samana vuonna 21-vuotias Tiisnekka aloitti opettajan uransa Tyrön Vehviäisissä Liigovan aseman luona, kirkkomies Karmin kaksi ja puoli sylisessä tuvassa 100 ruplan vuosipalkalla. Seuraavan vuoden hän oli Kolppanan seminaarissa apuopettajana, josta siirtyi uudelleen Vehviäisten kouluun. Oppilaita koulussa oli n 30.
Oppiaineina olivat suomi, venäjä, luvunlasku, laulu, maantieto ja historia. Syksyllä 1868 avattiin koulu Oranienbaumin kuntaan Rapalan Kotkalassa. Kouluhuone oli samankokoinen kuin Vehviälässäkin, mutta täällä kuului opettajalle jo kortteerikin, mitä ennen ei ollut. Oppilasluku vaihteli 60–70 tienoilla, joukossa oli 20-vuotisiakin oppilaita. V. 1869 koulu muutettiin Katsalan kylään ja v 1870 Ylikylään, mutta kun pieneen koulutupaan riensi satakunta oppilasta, ei auttanut muu kuin sopivan kouluhuoneen puutteessa siirtää koulu Hanttulan kylään. V. 1871 koulu muutettiin Latikalle Liikosien kylään. V. 1873 koulu muutti Bronnon puolelle Liimoisien kylään ja v. 1875 Tyrön kylään, jossa se toimi 3 vuotta.
Marraskuun 5 pnä 1878 Tiisnekka avioitui entisen oppilaansa Eeva Antintytär Huiman kanssa ja muuttivat taas Riikolaan, jossa toimi kolme vuotta opettajana. Tämän jälkeen hän oli yhden lukuvuoden Pietarin suomalaisen kirkkokoulun suomenkielen opettajana. Sieltä hän muutti lokakuussa 1881 Katsalaan, jossa toimi opettajana 1886 kevääseen. Seuraava vuosi kului opettajana kotikylässään Tyrössä. Heikentyneen terveytensä johdosta hän oli 1888–90 lukkarin sijaisena Tyrössä ja valittiin vakinaiseksi v 1890 ja toimi siinä kuolemaansa 8.4.1911 asti.
Abram Tiisnekka toimi myös lehtimiehenä. Jo 1860-luvun loppupuolella hänen selostuksiaan Inkerinmaalta julkaistiin Helsingissä ilmestyvässä Uusi Suometar -lehdessä. Hänen kirjoitussarjassaan ”Kirjeitä Inkerinmaalta” kerrottiin oloista eri puolilla Inkeriä, mutta tietenkin parhaiten Tyröstä ja Hietamäeltä. Pietarissa ilmestyneen Inkeri lehden avustajakuntaan Tiisnekka myös kuului.
Opettajan ja lukkarin toimensa ohella Tiisnekka toimi aktiivisesti suomalaisuuden ja suomen kielen puolesta. Hän oli yksi niistä miehistä, jotka työskentelivät ensimmäisinä inkerinsuomalaisten kansallisen heräämisen hyväksi.
Tiisnekka oli alueellaan yksi merkittävistä ja arvostetuista inkeriläisistä henkisistä johtajista. Hänen hautajaisissaan Pietarhovin piirikunnan upraavan puolesta laski seppeleen upraavan suomalainen jäsen Juhana Toikka.
Toikka, Juhana, talollinen
Talollinen Juhana Toikka syntyi 3.3.1865 Hietamäen Kaukasin kylässä ja kuoli 11.6.1955 Helsingissä.
Toikka toimi vuodesta 1886 erilaisissa paikkakunnan luottamustehtävissä. Hän oli Sunkuran käsityökoulujen perustaja ja ainoa hoitaja kaiken niiden oloajan (1890–1916). Kutomakoulu 27 v, suutari- ja satulaseppäkoulu 22 v, paja- ja ajokalukoulu 15 v, nikkarikoulu 10 v). Hän oli 1892–1917 Sunkuran vapaaehtoisen palokunnan perustajajäsen sekä esimies 25 vuoden ajan ja Sunkuran torvisoittokunnan alkuunpanija ja ylläpitäjä yli 15 vuotta. Hän toimi Pietarin läänin semstvon kokouksen valitsemana talonpoikien edustajana Pietarin korkeimmassa ylioikeudessa kolme vuotta ja sai vuonna 1896 kunniaporvarin arvonimen. Hänellä oli kahdeksan eri aikoina annettua kunniamerkkiä. Venäjän valtakunnan duumaan valitsijamiehenä ja ehdokkaana Toikka oli kahdesti.
Toikka muutti vaimonsa kanssa Suomeen vuonna 1923.
Toikka, Matti, professori
Matti Toikka syntyi 27.9.1902 Hietamäen Kuttusin kylässä Hietamäellä ja kuoli 14.1.1991 Petroskoissa.
Matti Toikka joutui jo kokemaan Venäjän suuret muutokset ja inkeriläisiin kohdistuneen vainon. Näistä huolimatta hän kohosi arvostetuksi tiedemieheksi. Professori Toikasta tuli 1970- luvulla suomalaisen seleenikeskustelun ja -tutkimuksenkin virittäjä.
Matti Toikka suoritti 1926 Leningradin yliopistoon kuuluvassa Pushkinon maatalousinstituutissa perustutkinnon, harjoitti jatko-opintoja väitöskirjaa valmistellen ja työskenteli 1932 lähtien aspiranttina. Vuonna 1944 Toikasta tuli Petroskoin yliopiston biologisen tiedekunnan dekaani. Hän teki pitkän tiedemiehen ja akateemisen opettajan työnsä Petroskoissa ja hoiti aktiivisesti professuuriaan aivan viime vuosiin asti. Hänen nimissään on kymmeniä tieteellisiä tutkimuksia ja artikkeleita.
Toivo Ahava muistelee Carelia-lehdessä (7/2003): ”Pjotr Andrejevitš Lupanov ja Matti Toikka ovat säilyneet muistissani kemian velhoina. Niin kauan kuin heidän ohjauksellaan ratkoin kemian tehtäviä, halusin ottaa esimerkkiä heidän käytöksestään ja moitteettomasta ulkoasustaan: Pjotr Andrejevitš kenraalimaisen säntillisestä jakauksesta tukassa ja Matti Toikan leppeästä hymystä, kun ei tiputusanalyysi tahtonut onnistua.”
Varhaisempina vuosinaan Toikka oli lähinnä maatalouskemisti, joka mm. tutki peltojen keinolannoitusta ja toi sen Itä- Karjalan maatalouteen. Myöhemmin hän keskittyi hivenainetutkimuksiin ja mm. laati vieläkin erittäin käyttökelpoiset ja tarkat hivenainekartat Itä-Karjalan maaperästä. Hän tutki runsaasti myös sungiitti-nimistä mineraalia, jonka esiintymä on Äänisjärven eteläpuolella. Kun sungiitilla on sotilaallista merkitystä, tutkimustietoa ei kuitenkaan saatu oman maan ulkopuolelle. Matti Toikka julkaisi aikanaan maatalouskemiallisia tutkimuksiaan suomeksi ja joutui sekä 1930-luvulla että sotien jälkeen ajan yleisen ilmapiirin yhdeksi uhriksi: useita hänen tutkimuksiaan poltettiin. Osa niistä löytyi myöhemmin etsiskelemällä yksittäiskappaleina sieltä täältä, mutta neljä jäi uupumaan. Vuoden 1975 Suomen vierailun aikana kaksi noista neljästä löytyi Helsingin yliopiston kirjastosta ja niistä otettiin Toikalle valokopiot. Suomen vierailu 1975 oli muutoinkin Matti Toikalle dramaattisen merkityksellinen: hän löysi sen kuluessa äitinsä haudan Kauhajoelta, jossa tämä oli asunut myöhemmät vuotensa siirryttyään sodan jaloista Suomeen. Äidille oli aikanaan ilmoitettu, että poika oli sodan melskeissä kuollut Neuvostoliitossa ja poika oli saanut äidistään Suomesta samanlaisen tiedon Neuvostoliittoon. Siksi he eivät koskaan enää tavanneet.
Toikka, Pietari, Kolppanan seminaarin johtaja, kirjailija
Pietari Toikka syntyi 18.1.1862 Hietamäen Kaukasin kylässä ja kuoli 2.6.1930 Helsingissä.
Toikka oli Inkerin kansallisen itsenäisyystaistelun merkittävin vaikuttaja. Hän toimi Kolppanan seminaarin ja Pietarin kirkkokoulun johtajana ja sittemmin Normaalilyseon yliopettajana. Toikka oli Inkerin Väliaikaisen Hoitokunnan puheenjohtajana koko sen toiminnan ajan.
Toikka suoritti Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1885. Kolppanan opettajaseminaarin johtajana hän oli vuosina 1885–98. Toikka kasvatti 14 vuosiluokkaa inkeriläisiä opettajia snellmanilaisten aatteiden esitaistelijoiksi.
Toikka muutti perheineen Suomeen 1907, jossa hän toimi Helsingin suomalaisen normaalilyseon venäjänkielen v.t. yliopettajana 1903–04 ja vakinaisena 1905–18. Inkerin väliaikaisen hoitokunnan puheenjohtajana 1919–20, Suomalaisen evakuoimiskomitean johtajana ja Suomen asiainhoitajana Pietarissa 1921–28 sekä Suomen ja Venäjän välisten arkistojen vaihtamista valvovan komitean johtajana Pietarissa 1921–28.
Toikalle myönnettiin hovineuvoksen arvonimi vuonna 1906. Hän teki väitöskirjaa Inkerin kansanperinteestä, mutta se ei valmistunut ennen hänen kuolemaansa.
Toikka on kirjoittanut ainakin seuraavat Inkeriä koskevat teokset: Inkerin maisemakuvausta, Inkerin muinaisasutuksesta, Keskiaika vaihtuu uuteen, Ruotsin vallan aikaa, Tsaarin valtakauden Inkeri, Inkerin suomalaisten sivistyspyrkimyksistä, Vatjalaisista, Inkeroisista, Äyrämöisistä ja Savakoista, Inkerin muinaisrunoudesta, Inkeri tutkimusten kohteena.
Toikka, Pietari, opettaja, katekeetta
Opettaja, katekeetta Pietari Toikka syntyi 11.1.1855 Hietamäen Kaukasin kylässä.
Tuli Kolppanan seminaariin 1873 ja sai vuonna 1876 opettajan, lukkarin ja urkurin todistuksen. Opettajan uransa hän aloitti Lahden kylässä Pietarin seurakunnassa 1876–1878.
Pietari Toikka palasi takaisin Hietamäkeen Annamoision koulun opettajaksi. Hän oli merkittävä ja aktiivinen opetuksen kehittäjä ja Suomen kielen ja suomalaisuuden puolestapuhuja, vaikka painostus Venäjän kielen lisäämiseksi ja kaiken opetuksen antamisesta venäjän kielellä kasvoi jatkuvasti.
Opettaja Pietari Toikka oli kunnioitettu ja pidetty mies, joka teki työtä oppilaidensa puolesta. Jokapäiväisen seitsentuntisen opetustyön lisäksi hän piti myös pyhäkoulua. Se jopa aiheutti joissakin piireissä hieman närää ja häntä syytettiin ”saarnaajaksi”, joka kai tarkoitti pappien ”varpaille astumisesta”. Pietari Toikka ei tästä arvostelusta lannistunut, vaan jatkoi tärkeäksi kokemaansa työtä.
Inkerissä käytiin vuosisadan lopulla kovaa taistelua viinan käyttöä vastaan. Sen turmiollinen vaikutus kansaan oli havaittu. Raittiusyhdistys Inkeri toimi Pietarista käsin ja yritti levittää raittiuden sanomaa suomea puhuvan kansan parissa. Yhdistys nimesi piirimiehiä ja mm Hietamäellä opettaja Toikka valittiin tähän tehtävään.
Pietari Toikka siirtyi vuonna 1892 Siperiaan katekeetaksi Verhue Sujetukin suomalaiseen siirtokuntaan, jossa oli 12 vuotta, kunnes palasi Inkeriin syksyllä 1904.
Tukia, Anni, terveydenhuoltoneuvos
Anni Tukia (9.8.1911-4.1.2007) syntyi Anni Lempaalan Suuressa Kaitalassa. Hän pakeni perheensä kanssa Pohjois-Inkerin kapinan jaloista 2.8.1919 Suomeen, Rautuun. Perhe ei enää palannut Inkeriin. Anni kävi Käkisalmen keskikoulun ja Viipurin kauppaopiston ja jatkoi opintojaan Helsingin sairaanhoitajakoulussa, josta valmistui talvisodan kynnyksellä. Terveyssisar hänestä tuli vuonna 1942.
Ensimmäisestä työpäivästä alkaen Anni Tukia on omistautunut täysin toiveammatilleen. Sotien aikana hän tuli tunnetuksi niin suomalaisten haavoittuneiden kuin venäläisten sotavankien hoitajana. Aluksi ajatus vihollisten hoitamisesta tuntui Annista vaikealta, mutta myöhemmin hänen mielensä muuttui, kun hän ajatteli omia rintamalla olevia veljiään. Annin mukaan suomalaisissa ja venäläisissä sotilaissa oli vain yksi ero mitä sairaanhoitoon tulee: hoidettaessa venäläispojat valittivat ja suomalaiset kirosivat.
Toisen maailmansodan aikana Anni osallistui inkeriläisten evakuointiin. Hän työskenteli Hatsinan leirissä ja tehtäviin kuului Paldiskiin lähtevien junakuljetusten seuranta. Saksalaisten vaatimuksesta joka junassa piti olla mukana suomalaisen terveydenhuollon edustaja ja tämä henkilö oli Anni Tukia. Anni matkusti kuljetusjunissa kerran viikossa vuoden 1943 maaliskuusta lokakuuhun. Marraskuussa 1943 Anni siirtyi Kloogaan, jossa sairastui joulukuussa salmonellaan ja palasi Suomeen. Maaliskuun ja lokakuun välisenä aikana 1943 Suomeen laivattiin 22 050 henkeä.
Anni Tukian työuran aikana terveydenhuollon suurimmat haasteet olivat kulkutaudit, joita vastaan taisteltiin rokotuksin. Uransa kiireisimpänä päivänä Hatsinassa Anni Tukia rokotti yli 600 lasta ja aikuista. Anni tukia toimi pisimpään Uudenmaan läänin terveyssisarena, vuosina 1955–1974.
Anni Tukian aktiivisuus jatkui läpi elämän. Hän toimi Terveydenhoitajaliiton puheenjohtajana vuodesta 1967 ja valittiin kunniapuheenjohtajaksi 1973. Hän sai terveydenhuoltoneuvoksen arvonimen vuonna 1980. Lisäksi hän toimi Tuberkuloosin vastustamisyhdistyksessä, Kansallisessa kokoomuksessa, Rajaseutuyhdistyksessä sekä sotaveteraani- ja lottajärjestöissä.
Terveydenhuoltoneuvosta on pitkään jatkuneen uransa aikana muistettu monin kunniamerkein, mutta rakkaimpana kunnianosoituksena hän pitää inkeriläisten hänelle antamaa lempinimeä, härkävaunujen madonna.
Tynni, Aale, akateemikko, runoilija
Akateemikko, runoilija Aale Tynni syntyi 3.10.1913 Kolppanassa ja kuoli 21.10.1997 Helsingissä. Vanhemmat olivat Kaapre Tynni ja Lilja Piipponen. Perhe pakeni Suomeen vuonna 1919.
Aale Tynni pääsi ylioppilaaksi Helsingin suomalainen tyttölyseosta ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1936, minkä jälkeen toimi äidinkielen opettajana ja kirjallisuusarvostelijana. Hän oli Suomen Kirjailijaliiton jäsen johtokunnassa 1945–60 ja kunniajäsen vuodesta 1977 sekä Minna Canthin seuran puheenjohtaja Tynni palkittiin lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Hänet vihittiin Helsingin yliopistossa filosofian kunniatohtoriksi 1977.
Aale Tynnin kirjoja: Kynttiläsydän 1938, Vesilintu 1940, Lähde ja matkamies 1943, Lehtimaja 1946, Soiva metsä 1947, Ylitse vuoren lasisen 1949, Tuntematon puu 1952, Kissa liukkaalla jäällä sekä muita satuja 1954, Torni virrassa 1954, Vieraana Vihreällä saarella 1954, Heikin salaisuudet 1956, Yhdeksän kaupunkia 1958, Maailmanteatteri 1961, Balladeja ja romansseja 1967, Lasten paratiisi 1968, Pidä rastaan laulusta kiinni 1969, Tarinain lähde 1974, Olen vielä kaukana 1978, Inkeri Inkerini 1990.
Aale Tynnin lyyrinen esikoisteos Kynttiläsydän sai innostuneen vastaanoton, ja esimerkiksi Kaarlo Marjanen kiitti sitä lujaksi, eettiseksi ja syvästi inhimilliseksi. Luonto ja siihen liittyvä vertauskuvallisuus on Tynnin runoille ominaista, etenkin puut ovat keskeisiä symboleja.
Mestarillisuuteen Tynnin mitallinen runous nousi 1940-luvulla mm. kokoelmissa Lehtimaja, Soiva metsä, ja Ylitse vuoren lasisen. Hallitsevassa asemassa ovat äitiyden ja naisena olemisen teemat, elämän ja rakastamisen ristiriidat. Tynni käytti myös runsaasti satu- ja balladiaiheita. Lontoon olympiakisojen taidekilpailussa hän voitti kultamitalin. Tynnin lyyrinen ilmaisu muuttui ratkaisevasti 1950-luvulla, kun modernismi muutti runon vapaarytmiseksi ja runoilija koki sisäisen muuttumisen. Kulminaatioteos Tuntematon puu on pessimismin kiteytymä: huoli tulevaisuudesta on syrjäyttänyt ilon, symboliset kuvat ovat syksyisiä, kuten kellastuvat lehdet ja tyhjät puut. Itsetietoinen naisellisuuden linja vahvenee kokoelmasta Maailmanteatterissa lähtien. Kokoelma Balladeja ja romansseja on eheä sekä elämänkatsomukseltaan että runon muodon osalta.
Puolison, Martti Haavion, kuoltua vuonna 1973 Tynnin runouteen tuli muistelun ja nostalgian sävyjä. Tynni on julkaissut myös lastenkirjoja, kuten Kissa liukkaalla jäällä ja Heikin salaisuudet. Näytelmiä ovat mm. Muuttohaukat ja Rautamarskin aika. Kääntäjänä Tynni on ollut merkittävä. William Shakespearen Sonettien käännös ilmestyi 1965, maailmanlyriikan antologia Tuhat laulujen vuotta 1957, ranskalaisen runouden valikoima Tulisen järjen aika 1962 sekä Eddan jumalrunot 1980 ja Eddan sankarirunot 1984. Akateemikoksi hänet nimitettiin vuonna 1982 (kirjasta Kuuluisat suomalaiset).
Tynni, Kaapre, sanomalehtimies
Kaapre Tynni syntyi 26.10.1877 Kolppanan Ala-Sakoskan kylässä. Kävi Kolppanan seminaarin vuosina 1896–1899. Hän toimi aluksi opettajana Vallinginkylän koulussa Pietarin esikaupungissa. Sen jälkeen hän opetti Pietarin saksalaisessa orpokodissa vuonna 1905, Pietarin Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1906–1912. Hänen pääasialliset opetusaineensa olivat venäjänkieli, venäjänhistoria ja maantiede. Suoritti ylioppilastutkinnon 1912 Lappeenrannan Yhteiskoulussa ja jatkoi opiskelua Helsingin Yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1917. Kolppanan seminaarin johtaja 1917–1919.
Tynni toimi myös sanomalehtimiehenä ja oli perustamassa ja vastaavana toimittajana Uusi Inkeri lehdessä, joka aloitti ilmestymisensä vuonna 1905 lopussa. Lehden toiminta loppui oikeuden päätöksellä jo vuoden kuluttua. Neva lehti jatkoi ainoana suomenkielisenä lehtenä Pietarissa ja Inkerinmaalla. Kaapre Tynni toimi sen päätoimittaja 1907–1910.
Tynni oli karismaattinen esiintyjä ja puhuja. Hän oli mielipiteiltään sosialisti ja toi sen myös vahvasti esiin. Mielipiteidensä ja inkeriläisyytensä vuoksi hän joutui vaikeuksiin Venäjällä ja Venäjän vallankumouksen jälkeen joutui pakenemaan Suomeen vuonna 1919. Suomessa hän jatkoi toimintaansa inkeriläisten puolesta ja etsi kansainvälistä apua myös Pariisista ja Lontoosta. Hän oli johtava hahmo myös Suomessa asuvien inkeriläisten yhdistys- ja sivistystoiminnassa. Kaapre Tynni kuoli Helsingissä 3.2.1953.
Vainikka, Adam, pilapiirtäjä
Adam Vainikka syntyi Tuutarissa Pajulan kylässä Inkerinmaalla vuonna 1925 ja kuoli 30.7.2010. Hän asui Ruotsissa vuodesta 1947 lähtien. Elämänsä varrella Adam työskenteli monissa eri ammateissa, mutta musiikki ja kuvataiteet olivat aina hänen sydäntään lähellä.
Adam varttui Inkerinmaalla kymmenpäisen sisarusparven nuorimpana. Adam oli vasta nelivuotias, kun hänen isänsä vangittiin, koska oli kieltäytynyt liittymästä kolhoosiin. Sodan aikana Adamin perhe hajosi. Leningradissa olleet sisaret lähetettiin Siperiaan ja Adam itse muutti sodan loppuvaiheessa Suomeen. Hän sai paikan Rovaniemeltä saksalaisten esikunnasta. Suomessa hän sai yhteyden myös isäänsä, joka uskoi nuorimman poikansa kuolleen sodassa. Kun poliittinen tilanne muuttui, 19-vuotias Adam siirtyi Ruotsiin.
Adam Vainikan pilapiirroksista julkaistiin vuonna 2005 kirja Iloinen Inkeri, josta avautuu valtavirrasta poikkeava näkökulma entiseen Inkeriin ja kuuluu inkeriläisen miehen ääni.
Vainonen, Vasili, balettimestari, koreografi
Kuuluisan pietarilaisen balettimestarin Vasili Vainosen (1901–1964) isä oli kotoisin Järvisaaren Siikalasta. Juhani Vainonen muutti Pietariin käsityöläiseksi ennen Venäjän vallankumousta. Varakas perhe tutustutti Vasilin keisarikunnan pääkaupungin teatterielämään.
Vasili aloitti tanssijan uransa vuonna 1919 ja työskenteli Mariinskin (myöhemmin Kirovin) teatterissa Vainonen 30-luvun lopulle saakka, kunnes siirtyi Moskovan Bolshoi teatteriin. Nuori Vasili Vainonen aloitti koreografin uran jo 1930-luvulla. Hänelle myönnettiin kahdesti vuosina 1947 ja 1949 Stalinin palkinto ja niiden takia hän pelastui vangitsemisilta ja karkotuksilta.
Vorho (Vallebro), Antti, Mannerheim-ristin ritari
Antti Vorho syntyi Valkeasaaressa 19.10.1912 ja kuoli Ruotsissa Lyckselessä 3.3.1991. Vorho loikkasi Suomeen 1930-luvulla. Sotilasarvoltaan Vorho oli ylikersantti. Hänet nimitettiin Mannerheimin ristin ritariksi 6.11.1942.Vorho oli kaukopartiomies ja osallistui talvisodassa 19 partiomatkaan puna-armeijan etulinjaan. Kesällä 1940 Vorho teki kolme partiomatkaa ja viipyi selustassa 27 vuorokautta.
Jatkosodassa Vorho taisteli Osasto Marttinassa (3/ErP 4). Kesäkuussa 1942 Vorhon johtama partio oli tiedustelumatkalla peräti 56 vuorokautta yhtä mittaa ilman mitään täydennystä. Komennuksen päätyttyä Vorholle esitettiin palkitsemista Mannerheim-ristillä. Kun venäläiset sodan jälkeen vaativat inkeriläisiä palautettavaksi, Vorho siirtyi Ruotsiin, jossa hän elätti itsensä puuseppänä.
Yllö, Leo, professori, maat. ja metsät. tohtori
Maatalous- ja metsätieteiden tohtori Leo Yllö syntyi Kosemkinan seurakunnassa 6.1.1915. Hän suoritti agronomin tutkinnon Tarton yliopistossa 1939 ja väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1958. Hän toimi lisenssiviraston esittelijänä 1953–57. Vuonna 1958 hän tuli Maatalouden tutkimuslaitoksen palvelukseen ja myöhemmin sen johtajana. Hän sai professorin arvonimen 1.12.1969.