L – O

Larin Paraske, runonlaulaja, Lattu, Iisakki, näyttelijä, Laurikkala, S. J., rovasti, Luukkoinen, Taneli, sissipäällikkö, Luukkonen, Pietari, kunnanjohtaja, Luukkonen, Yrjö, muusikko, Melnikov, Ontropo, runonlaulaja, Monahof, Ania, kirjailija, Mullonen, Maria, fil.doktor, docent, Mutanen, Pekka, kirjailija, Nikkarinen, Matti Jaakonpoika, kunnanjohtaja, Ojala, Ella, kirjailija, Ollila, Lyyli, taiteilija, Ostonen, Olga, kansanlaulaja

Larin Paraske,  runonlaulaja

paraske11Larin Paraske on tunnetuin runonlaulaja Suomessa. Paraske oli kuitenkin syntyisin Pohjois-Inkeristä Lempaalan seurakunnan Mäkienkylästä, Miskunmäeltä. Syntymävuosi oli joko 1833 tai 1834. Isoisän mukaan Parasken kotitaloa kutsuttiin Ignatalaksi. Äiti oli kotoisin Suomen puolelta Sakkolasta. Paraske oli inkeroinen eli uskonnoltaan ortodoksi ja kuului Matoksin ortodoksiseen seurakuntaan. Paraske jäi orvoksi 17-vuotiaana. Toimeentulonsa turvaamiseksi hän suostui itseään puolta vanhemman, Sakkolasta kotoisin olevan Kaurila Teppananpojan kosintaan. Avioliitosta syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta vuosina 1855–1878. Aikuiseksi heistä varttui kuitenkin vain kolme. Omien lasten lisäksi Paraske hoiti yhteensä 50 pietarilaista lastenkotilasta.

Parasken elämä oli kaikin puolin rankkaa. Kaurilan kerrotaan olevan laiska nahjus. Suuren perheen elatus oli lähes yksinomaan Parasken harteilla. Leskeksi hän jäi 54-vuotiaana vuonna 1888. Keväällä 1887 Paraske löysi uuden ansiolähteen, kun hänet ohjattiin kansanrunoutta keräävän Adolf Neoviuksen pakeille. Ruplan tuntipalkalla laulamalla hänen onnistui pelastaa mökkinsä pakkolunastukselta.

Paraske kävi myös Porvoossa Neoviuksen luona laulamassa vuosina 1891–1894. Porvoon vuosina Paraskesta tuli kuuluisuus. Neovius osti hänelle sakkolalaiselta naiselta puvun, jossa Paraske sittemmin esiintyi ja poseerasi taiteilijoiden mallina.

Keväällä 1894 Paraske palasi Vaskelaan. Köyhyys oli pakottava ja kotimökki meni myyntiin jo samana kesänä. Neovius yritti auttaa Paraskea rahallisesti ja saatuaan Suomalaisen kirjallisuuden seuralta huomattavan palkkion, hän pystyi lähettämään Paraskelle tuntuvamman avustuksen. Mökki saatiin lunastettua takaisin. Paraske korjautti turkkinsa ja osti uudet kengät.

Taistelu toimeentulosta jatkui. Parasken puolesta yritet­tiin vedota päättäjiin. Apua tuli tipoittain, muttei riittävästi. Kesällä 1899 Parasken mökki myytiin verorästien takia ja Paraske joutui muuttamaan naapurin saunaan. Suomalai­sen kirjallisuuden seura myönsi vuonna 1899 Paraskelle 100 markan vuotuisen avustuksen, joka vuonna 1901 muutettiin eläkkeeksi. Paraske kuoli sairauden murtamana 3.1.1904.

Lattu, Iisakki, näyttelijä

Näyttelijä Iisakki Lattu, synt 21.8.1857 Kolppanassa, kuoli 1932 Helsingissä. Vanhemmat olivat talollinen, kunnanvanhin Aaprami Lattu ja Saara Kämpäs. Puoliso oli Josefiina Pitkänen.

Lattu lopetti Kolppanan seminaarin 1876 ja toimi kansakoulun opettajana Inkerissä 1876–84. Suomeen muutettuaan hän toimi Suomalaisen teatterin, myöhemmin Kansallisteatterin, näyttelijä 1884–1927, Kansallisteatterin kirjastonhoitajana 1884–27, Suomalaisen näyttämön eläkelaitoksen esimiehenä 1896–18 ja myös Kansallisteatterin hallintoneuvoston jäsenenä. Lattu toimitti joulujulkaisun Jouluvieras Inkeriläisiin koteihin 1903–06, suomensi venäläisiä näytelmiä ja romaaneja. Lattu teki laajoja ulkomaisia opintomatkoja, ja hänen katsotaan tuoneen Kansallisteatteriin vaikutteita Moskovan taiteellisesta teatterista.

Iisakki Lattu tuli teatterissa tunnetuksi erityisesti kansankoomikkona, hänen tunnetuimpia roolejaan olivat Nummisuutareiden Topias sekä Ostrovskin Myrskyn Onnenpoika.

Laurikkala, S. J., rovasti

laurikkalaSelim Jalmari Laurikkala, 29.12.1882–19.11.1957, syntyi Pyhärannassa, mutta teki elämäntyönsä Inkerissä 1909–1937, Ruotsissa inkeriläisten pappina 1952–1957.

Rovasti Laurikkala syntyi vuonna1882 Pyhärannassa maanviljelijän perheeseen. Hän vihittiin papiksi vuonna 1905 tammikuussa. Avioiduttuaan saman vuoden helmikuussa hän lähti nuoren vaimonsa kanssa Inkeriin Kattilan-Soikkolan-Novasolkan seurakuntien kirkkoherraksi. Seurakuntien alueella asui suomenkielisiä, virolaisia sekä saksalaisia luterilaisia ja Laurikkala piti kaikille jumalanpalvelukset heidän omilla kielillään. Lisäksi hän piti venäjänkielisiä jumalanpalveluksia latvialaisille luterilaisille. Kuitenkin ortodoksit olivat näillä seuduilla enemmistönä. Laurikkala joutui liikkumaan pitkiä matkoja huonoja, kuoppaisia teitä pitkin hevoskärryillä, joissa ei ollut minkäänlaista jousitusta. Kanslia- ja pappistehtävien lisäksi hän opetti kristinuskoa kouluissa.

Viiden vuoden jälkeen Laurikkala perheineen muutti Rääpyvälle, joka oli pinta-alaltaan paljon Kattilan seurakuntaa pienempi. Siellä asui kuitenkin paljon enemmän suomalaisia asukkaita, melkein 2 400 henkilöä, joten työtä voi tehdä pääasiassa suomenkielellä. Huutavan pappispulan takia, jonka syynä olivat pappien vangitsemiset, karkotukset ja teloitukset, Laurikkala hoiti myös Kelton (1917–31), Markkova-Järvisaaren (1921–23) sekä Tuutarin ja Hietamäen seurakuntia (1922–37) ja kolme luterilaista seurakuntaa Leningradissa, nimittäin suomalaisen (1923–37), ruotsalaisen (1929–31) ja virolaisen (1929–37). Yhteensä hänellä näissä kaikissa seurakunnissa oli yli 30 000 seurakuntalaista, joiden sielunhoitajana hän toimi. Myös Pähkinäsaaren ruutitehtaalla hän piti jumalanpalveluksia suomen, viron ja ruotsin kielillä.

Vallankumouksen jälkeen kirkollista työtä vaikeutettiin erilaisten kieltojen ja verojen kautta. Mm. Laurikkalan oli perheineen muutettava pienempään asuntoon Suomen konsulaatin omistamassa talossa Nevskin varrelle Leningradiin, kun hänelle ei enää myönnetty oleskelulupaa Rääpyvällä ja Keltossa.

Kun edellinen Inkerin kirkon piispa sairastui 1923 ja kuoli 1925, Laurikkala valittiin piispaksi. Hänet vihittiin rovastiksi, mutta hän ei halunnut saada piispan arvoa kahdesta syystä: hän oli koko elämänsä erittäin vaatimaton. Hän myös pelkäsi, että piispana häntä olisi bolševikkien puolelta kiusattu vielä enemmän. Hän joutui nimittäin julkisiin ”keskusteluihin” ateistien kanssa, mutta pärjäsi diplomaattisten ja epäpoliittisten vastauksiensa ansiosta hyvin. Ateistinen lehdistö pilkkasi häntä kuitenkin häijysti. Uskovaisilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vastata pilkkaan. Laurikkalasta on sanottu, että hän näissä keskusteluissa taisteli kuin jalopeura uskonsa puolesta.

Inkerin kirkon rovastina hänellä oli vastuu myös konsistorin työstä. Hän oli sen esimies.

1930-luvun alussa vainot inkeriläisiä kohtaan olivat kauheimmillaan. Monet kävivät Laurikkalan kotona, jossa yksi huone oli ruustinna Saimin hoitamana toimistona. Ruustinna ja rovasti auttoivat ja lohduttivat monia, joiden omaisia oli viety Siperiaan, Murmanskiin tai Kazakstaniin. Rovastipari oli koko itkevän Inkerin tukena ja lohtuna. He tunsivat kaikkien vuosien ja työpaikkojensa kautta tuhansia inkeriläisiä ja heillä oli aivan erikoinen henkilömuisti vielä vanhuuden päivillään.

Laurikkalalle ei myönnetty oleskelulupaa maassa ensimmäisen kerran 1927 ja hänen oli perheensä kanssa lähdettävä Suomeen. Mutta jonkun ajan kuluttua selvisi, että hänen lupaansa ei ollut lähetetty Moskovasta ajoissa! Muutaman kuukauden jälkeen hän palasi Inkeriin. Vuonna 1937 hänet karkotettiin lopullisesti pois Venäjältä.

Suomessa rovasti Laurikkala toimi Hausjärven kirkkoherrana ja sotien aikana hän kävi useasti sotavankileireillä tapaamassa mm. inkeriläisiä sotilaita ja piti heille jumalanpalveluksia. Inkeriläisille nuorille hän myös piti rippikouluja seurakunnassaan. Kun Ruotsiin paenneet inkeriläiset kovasti kaipasivat Jumalan sanaa suomen kielellä, jotkut heistä ottivat kirjeitse Laurikkalaan yhteyttä ja pyysivät häntä tulemaan Ruotsiin inkeriläisten papiksi. Vuonna 1950 hän tuli ensimmäisen kerran jo eläkeikäisenä Ruotsiin ja kävi sitten vuoden kuluttua hakemassa vaimonsakin tekstiilikaupunkiin Boråsiin Etelä-Ruotsissa, jossa asui eniten inkeriläisiä. Hän kiersi ympäri Ruotsia yli 30 paikkakunnalla pitämässä jumalanpalveluksia, kastamassa lapsia, pitämässä rippikoulua, vihkimässä nuoria ja hautaamassa kuolleita. Joka paikassa häntä odotettiin ja pidettiin yötä kodeissa. Hän oli aina vaatimaton ja oli tyytyväinen, kunhan vain sai yksinkertaisen sängyn ja hopeateetä!

Kesällä 1957 hän sairastui Suomessa ja joutui sairaalaan. 19. marraskuuta hän kuoli. Hänet on haudattu oman kotiseurakuntansa hautausmaalle Pyhärantaan.

Laurikkalan 75-vuotispäivää varten 29/12 Ruotsin inkeriläiset olivat tilanneet taidemaalaaja Antti Perolaiselta muotokuvan. Se paljastettiin muistotilaisuudessa Boråsin Carolin seurakuntatalolla rovastin syntymäpäivänä ja se on sen jälkeen riippunut inkeriläisten omassa seurakuntatalossa siihen saakka talon myyntiin saakka. Kun Pyhän Marian kirkko Pietarissa vuonna 2002 vihittiin uudelleen kirkolliseen tehtäväänsä, Ruotsin Inkeri-liitto lahjoitti taulun kirkkoon, jossa rovasti teki suuren panoksen inkeriläisten puolesta vainon aikoina. Siellä häntä ei koskaan saa unohtaa eikä muuallakaan missä vain inkeriläisiä on.

Luukkoinen, Taneli, sissipäällikkö

Sissipäällikkö Taneli Luukkoinen oli ison vihan aikaisista sissipäälliköistä huomatuimpia, inkeriläinen syntyjään, kuten useimmat muutkin sissit eli ”kivekkäät”, jota nimitystä sekä ystävät että viholliset käyttivät heistä aikaisimman, tarunomaisen sissipäällikön, inkeriläisen Kivekkään mukaan. Aluksi nämä sissit olivat vain järjestäytymättömiä talonpoikaisjoukkoja, jotka kävivät partio- ja hävitysretkillä mielensä mukaan vihollisen valtaamilla alueilla. Mutta sittemmin muodostettiin heistä kiinteämpiä osastoja, ns jalkarakuunoita, ja heidät liitettiin valtakunnan vakinaiseen sotavoimaan. Aikaisemman vapaan luonteen nämä joukot edelleenkin säilyttivät. Niitä käytettiin tiedustelupalvelukseen, vihollisen häiritsemiseen ja yllätyksiin. Niillä oli myös omat päällikkönsä. Kuri ei aina suinkaan ollut mallikelpoinen. Kun niikseen tuli, eivät sissit totelleet saamaansa käskyä, mutta milloin he olivat partioretkellä, he osoittivat suurenmoista rohkeutta ja pelkäämättömyyttä, urhoollisuutta ja neuvokkuutta. Viholliset pelkäsivät heitä ja saadessaan kiinni kohtelivat heitä tavallisina rikollisina. Hurjuutensa ja häikäilemättömyytensä takia sissit olivat rasitukseksi myös siviiliväestölle vihollisen valtaamilla alueilla. Ja kun tätä väestöä rangaistiin sissien toiminnan johdosta, se muuttui monin paikoin niille vihamieliseksi.

Luukkoinen näyttää tulleen jo Maijdellin aikana kapteeniksi ja sai omasta pyynnöstään vuonna 1711 Nierothilta majurin valtakirjan. Viimeksi mainittuna vuonna jalkarakuunoja oli kaksi komppaniaa, niissä yhteensä 211 miestä. Osasto kuului tällöin Armfeltin joukkoihin, jotka yrittivät Savosta käsin katkaista Viipurin ja Pietarin välisen yhteyden. Luukkoinen samosi joukkoineen Inkerinmaalle saakka. Elokuussa samana vuonna hän ryhtyi Viipurin lähellä taisteluun paljon vahvempaa vihollista vastaan ”talonpoikain viekkaiden kertomusten johdosta” ja hävisi taistelun sekä joutui itse luutnantti Tillaisen kanssa vangiksi. Hänen onnistui kuitenkin paeta, mutta hänet saatiin kiinni ja pantiin ankaraan vankeuteen. Mahdollisesti vankien vaihdossa hän pääsi vapaaksi. Kerrotaan hänen myöhemmin joutuneen uudelleen vangiksi muutamalla partioretkellä yhdessä kapteeninsa Pietari Longströmin kanssa ja välttyneen varmasta kuolemasta, häntä kun pidettiin tavallisena ryöstäjänä, aivan viime tingassa esittämällä upseerinvaltakirjansa. Hänet vietiin nyt yhdessä Longströmin kanssa Moskovaan, mistä he kuitenkin pääsivät jo muutaman päivän päästä pakenemaan. Muuan tieto mainitsee hänen tämän jälkeen liikkuneen Viipurin tienoilla ja yllättäneen itsensä tsaari Pietarin eräästä herraskartanosta päivällistä syömästä; läheltä piti, ettei tsaari joutunut Luukkoisen käsiin.

Luukkonen, Pietari, kunnanjohtaja

Slavankan (Vepietari+luukkonennjoen) seurakunnan talollinen Pietari Tahvonpoika Luukkonen, syntyi 23.6.1838 ja kuoli kotonaan 21.1.1915 Vanhamoisiossa (Hulilassa) lähes 77 vuoden ikäisenä sairastettuaan ainoastaan muutaman päivän kuumetautia. Jo lapsuutensa aikoina ilmeni Pietari Luukkosen lahjakkuus siinä, että hän omin neuvoin, ilman minkäänlaista ohjausta ollessaan vieraan palveluksessa oppi suomen kielen lisäksi myös venäjänkielisen kirjoituksen.

Luukkonen tuli huomattiin paikkakunnalla jo varsin nuorena. Staarostasta alkoivat monet luottamustoimet. Hän oli harras koulujen suosija. Hänen aloitteestaan paikkakunnalle perustettiin ensimmäinen kansakoulu, Vähikkälän vallan koulu. Luukkonen vieraili usein koululla kannustamassa lapsia jakaen heille pieniä lahjoja. Hän hankki ja lahjoitti koululle myös koulutarvikkeita. (Pietarin Lehti kirjoitti vuonna 1879.)

Myös omien lastensa opetuksesta hän piti tarkan huolen. Luukkosen lapsilla oli kotiopettajana mm. runoilija Immi Hellenin sisar 1890-luvulla.

Luukkosen kodin ovet olivat aina tulijoille avoinna eikä sieltä milloinkaan puuttunut vieraanvaraisuutta.

Neuvoillaan ja rahavaroillaan hän kohotti ja auttoi monen monta naapuriaan oikealle tielle. Hän oli yksi niistä, joiden osaksi on langennut käyttää maailman mammonaa, rahaa tavallista suuremmissa määrissä. Viimeiset parikymmentä vuotta oli hän ehdottomasti raitis ja vietti perhejuhlansa ja vieraspitonsa ilman väkijuomia.

Miehuutensa ikään päästyään hän avioitui herttaisen Maria Antintytär Riehkalaisen kanssa, jonka liiton kuolema katkaisi 50 vuoden kuluttua. Neljästä pojasta ja kuudesta tyttärestä jäivät äidin keralla isää suremaan kolme poikaa ja viisi tytärtä.

Kaiholla jäi tätä kunniallista vanhusta muistelemaan laaja sukulais- ja ystäväpiiri. ”Uinuos unta rauhaisaa, väsynyt matkamies.”

(Luukkosesta kirjoitti Neva 17.2.1915)

Luukkonen, Yrjö, muusikko

Luukkonen YrjöMuusikko, talouspäällikkö Yrjö Luukkonen kuoli 25. marraskuuta 2006 Helsingissä sairauskohtaukseen. Hän oli 86-vuotias, syntynyt 1920 Venjoella Vanhamoision kylässä. Hänen isovanhempiaan olivat Maria ja Pietari Luukkonen ja Anna ja Juhana Toikka Luukkosen perhe muutti Helsinkiin 1924. Keskikoulun käytyään hän valmistui merkonomiksi Liikemiesten kauppaopistosta.

Nuoresta saakka Luukkosta kiinnostivat musiikki ja urheilu. Hän kävi Dallapé-musiikkiopiston instrumentteinaan hanuri ja trumpetti. Lupaavan urheilu-uran katkaisi sota.

Sodan jälkeen Yrjö Luukkonen työskenteli Siemens Sähkö Oy:ssä 15 vuotta ja sen jälkeen Yleisradiossa TV1:ssä. Talouspäällikön virasta hän jäi eläkkeelle 1980.

Päivätyönsä ohella Luukkonen soitti muun muassa Humppa-Veikoissa. Suosittu yhtye keikkaili ympäri Suomea 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Dallapéhen Luukkonen liittyi 1982. Sulasolin yhteislaulutilaisuuksia hän säesti lähes 300 kertaa. Myös Karjala-talo työllisti Luukkosta usein. Viipurin soitannollisen kerhon suurorkesterissa hän soitti yli 20 vuotta ja kerhon puheenjohtajana hän toimi 1989–91. Viipurin ikinuorten juhlissa ja Sotaveteraanien virkistystilaisuuksissa haitari soi aina vuoteen 2004, jolloin hän sairastui ensimmäisen kerran. Luukkonen oli mukana Inkerin liiton toiminnassa, viimeksi tilintarkastajana. Synnyinkodissaan Inkerissä hän pääsi vierailemaan ensimmäisen kerran vasta 1999.

Puutarhanhoito oli Luukkoselle mieluisa harrastus rintamamiestontille 1956 rakentamansa omakotitalon pihapiirissä. Luonteeltaan hän oli seurallinen ja sovitteleva tarinoiden kertoja.

Melnikov, Ontropo,  runonlaulaja

OntropoMelnikov Ontropo, s. 1834 Vuoleen Sohvolassa, k. 1915 kotikylässään. Kuuluisa runonlaulaja. Inkerikko. Melnikoveja asui Sohvolassa kuudessa talossa. Laulettuaan vuonna 1859 ylioppilas F. A. Saxbäckille Ontropo sai tekemisistään raipparangaistuksen. Väinö Salminen selittää: ”Työvouti kielsi Ontropoa laulamasta virsiään suomalaiselle ylioppilaalle, mutta kun Saxbäck kaikesta huolimatta sai Ontropon työn lomassa sanelemaan runojaan, oli siitä seurauksena seuraavana lauantaina julkinen raipparangaistus moision pihalla.” Ontropo selittelee runovarantonsa vähäisyyttä Larin Paraskeen verrattuna sillä, että mieheltä, joka julkisesti kärsii raipparangaistuksia kuin pahantekijä ”jäykät niskat niksahtaa, vielä muistikin murenee”. Traagisilla aineksilla oli Ontropon lauluissa huomattava sijansa. Hän lauloi mm. balladin miehentappajaneidosta.

Monahof, Ania, kirjailija

MonahofRuotsininkeriläinen kirjailija Ania Monahof syntyi vuonna 1929 Leningradissa. Hänen juurensa ovat venäläis-inkeriläis-suomenruotsalaiset. Monahofin isovanhemmat ovat kotoisin Siverskajasta, Koprinan seurakunnasta, jossa Anian perhe vietti kesiään suvun idyllisessä huvilassa.

Anian isä oli venäläinen pankinkamreeri ja amatöörinäyttelijä ja hänen äiti inkeriläinen konserttilaulajatar, joka jätti esiintymisen 30-luvun loppupuolella. Anian inkeriläinen mummo Katri Kostiainen asui Siverskajassa ja hän on ollut Anialla erikoisen rakas ja tärkeä apu kertomalla vanhoista ajoista, tavoista ja omaisista. Hän oli nuorena asunut Pietarissa ja laulanut Pyhän Marian kirkkokuorossa.

Toisen maailmansodan aikana Monahofin perhe evakuoitiin Viron kautta Suomeen, josta matka jatkui edelleen Ruotsiin. Ania oli tuolloin 15-vuotias.

Gävlessä Ania oli ompelutöissä, mutta luettuaan ruotsalaisen kirjailijan Vilhelm Mobergin romanit Amerikan-siirtolaisista, jotka olivat lähteneet matkalle juuri smoolantilaista nälänhätää karkuun, hän muutti Smoolantiin, joka on maakunta Etelä-Ruotsissa. Hän tunsi syvästi, että smoolantilaiset ja inkeriläiset olivat saanet kokea samanlaisia vaikeuksia. Siellä hän alkoi kirjoittaa vapaa-aikoinaan.

Anialla on tytär, kolme poikaa ja yksi kasvattilapsi. Hän on naimisissa kolmannen kerran.

Suomeksi on ilmestynyt mm. omaelämäkerrallinen teos Kärsimyksen pyhät kyyneleet, 1997.

Monahof on työskennellyt matkanjohtajana ja kirjailijana. Hän on kirjoittanut useita omaelämäkerrallisia teoksia. Hän on saanut Siirtolaisinstituutin kulttuuripalkinnon vuonna 1989. Nykyisin Monahof asuu Loftahammarissa.

1970-luvulla Ania työskenteli oppaana 16 vuotta. Hän vei matkajoukkoja Suomeen ja Eestiin, taidematkoille Leningradiin ja Moskovaan, transsiperialaista rautatietä myöten itään, lentäen Samarkandiin, Tasjkentiin ja Israeliin.

Ania on yhteensä kirjoittanut kuusi kirjaa. Yllämainittujen omaelämäkerralisten kirjojen lisäksi hän paneutui inkeriläiseen historiaan ja kirjoitti neljännessä kirjassaan ”Svarta torpet”

Mullonen, Maria, fil.tri, dosentti

AMariamullonennna-Maria Mullonen os. Mehiläinen oli filosofian tohtori ja Petroskoin yliopiston suomalais-ugrilaisen osaston johtaja. Hän oli syntynyt 20.3.1930 Keltossa Oravan kylässä.

Maria Mullosen panos suomen ja vepsän kielten kehityksessä Karjalassa on ollut keskeinen. Suomen kieltä opiskeltiin kymmeniä vuosia Mullosen laatimien oppikirjojen avulla.

Hänen suursaavutuksiaan Inkerin kulttuurille oli kesäkuussa 2004 ilmestynyt Inkerin murteiden kirja ”Elettiinpä ennen Inkeris”, joka perustui eri Inkerin murrealueilla asuneiden ihmisten haastatteluihin. Vielä eläkkeellä ollessaankin Maria Mullonen antoi arvokkaan panoksensa nuorten kielen opetukseen Petroskoissa. Mullonen kokosi yhdessä Maria Zaitsevan Leningradissa 1972 julkaistun vepsän kielen sanakirjan (Slovar’ vepsskogo jazyka), jonka uudistettu laitos ilmestyi vuosi sitten. Uudessa sanakirjassa on noin 15 000 sanaparia, joiden joukossa paljon uudissanoja, jotka on otettu käyttöön viimeisen kymmenen vuoden kuluessa

Maria Mullonen oli naimisissa Karjalan suomalaisten Inkerin liiton entisen puheenjohtajan ja suomalaisvaikuttajan Juho Mullosen kanssa vuodesta 1955 lähtien.

Maria Mullonen kuoli 7.12.2008 Petroskoissa.

Mutanen, Pekka, kirjailija

PekMUTANENka Mutanen syntyi 21.6.1935 Suuressa Kikkerissä, Kupanitsassa. Sodan aikana perhe oli evakuoituna Suomessa ja palasi Neuvostoliittoon tammikuussa 1945. Mutanen työskenteli aluksi automekaanikkona. Vuonna 1963 hän aloitti opinnot Petroskoin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden osastolla. Vuonna 1967 hän meni toimittajaksi Karjala-kustantamoon. Ensimmäiset kertomukset julkaistiin Punalipussa vuonna 1967. Mutanen toimi Karjalan kirjailijaliiton puheenjohtajan.

Mutasen ensimmäinen erillinen kertomuskokoelma Pronssinen tähti ilmestyi vuonna 1978 ja sen jälkeen Neuvostoliiton sankarista kertova novelli Poika Markkovan kylästä 1983. Suomeen muuton jälkeen on ilmestynyt heimosotilaista kertova kirja Vaiennetut sotilaat 1999.

Nikkarinen, Matti Jaakonpoika, kunnanjohtaja

Pokrovan entinen kunnanjohtaja Matti Jaakonpoika Nikkarinen, joka oli syntynyt v 1858, kuoli 19.11.1906 Venjoen Mestilässä 48 v ikäisenä.

”Nikkarinen oli tunnetuimpia kuntalaisiamme, ei ainoastaan omassa seurakunnassaan, vaan paljon laajemmassa piirissä. Oman vartensa varassa osasi hän kohota tavallista korkeammalle niin aineellisessa kuin henkisessä. Harvoin löytää niin lujaluontoisia ja tarmokkaita miehiä oman kansamme syvistä riveistä. Hänen henkiset kykynsä tulivat huomatuksi niissä monissa toimissa ja viroissa, joita hänelle oli uskottu. Kyläkunnan vanhempana hän palveli 3 vuotta ja kunnanvanhempana 14 vuotta, piirin maalaishallinnossa äänivaltaisena 9 vuotta ja läänin maalaishallinnossa 3 vuotta.

Lämmin koulun suosija hän oli. Kun paikkakunnalla ruvettiin kouluhommiin, niin paljon oli vielä vastustusta.

Kun sitten elettiin aikaa, jolloin vapauden henki rupesi puhaltelemaan ja kansat kahleitaan katkomaan, oli hän lämminhenkinen vapauden kannattaja, josta virkavalta leimasi hänet miksi lie kiihottajaksi, yllyttäjäksi ja hänet pantiin syytteeseen.

Varattomia varten hänellä oli auttava käsi. Monet ovat ne, joita hän on tarpeessa auttanut.

Kaipaaman jäivät leski ja kuusi lasta.”

(Uusi Inkeri 1.12.1906)

Ojala, Ella, kirjailija

Kirjailija Ella Ojala on syntynyt 27.4.1929 Lempaalassa, Inkerissä, Kieron kylässä. Hän katsoo kotipitäjänsä kuuluvan tavoiltaan ja kulttuuriltaan Etelä-Karjalaan. Ojala jäi Suomeen toisen maailmansodan jälkeen ja asuu nykyisin Tampereella.

Hän lopetti perusopinnot Neuvostoliitossa ja on myöhemmin suorittanut aikuiskasvatuksen ja slaavilaisen filologian opintoja Tampereen yliopistossa. Ojala on työskennellyt Tampereen kaupungin matkailuoppaana, opettajana, tulkkina. Nyt hän on eläkkeellä ja toimii kirjailijana. Ojalalle on myönnetty Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinto vuosina 1989 ja 1991.

Ollila, Lyyli, taiteilija

Ollila lyyli1Lyyli Ollila os. Toikka syntyi Hietamäellä vuonna 1888 Annamoision koulun opettajan Pietari Toikan ja hänen vaimonsa Maria os. Jamalaisen perheeseen. Vuonna 1892 perhe muutti Siperiaan, jossa Pietari Toikka toimi katekeettana suomalaisessa siirtokunnassa Verhie Sujetukissa. Takaisin Inkeriin palattiin vuonna 1904.

Lyyli Toikka avioitui helsinkiläisen taidemaalarin Yrjö Ollilan kanssa vuonna 1912. Kummatkin kuuluivat vuonna 1912 perustettuun Septem ryhmään. Perhe asui Pariisissa 1920 – 1927.

Taideopinnot: Academie Ranson, Pariisi, Ranska 1920-22, näyttelyt: Suomen Taiteilijain näyttely 1913, 1915, 1916, 1917, 1918, 1928, 1930, 1931, 1932, 1943, 1946. Kööpenhamina 1919. Opettajana ABC-piirustuskoulussa 1930-40.

Lyyli Ollila kuoli Helsingissä vuonna 1958.

Ostonen, Olga, kansanlaulaja

Olga ostonen1Aatamintytär Hirvonen on syntynyt Tuutarin Hirvosin kylässä 1. marraskuuta 1911. Hän oli 1900-luvun lopun merkittäviä inkeriläisen lauluperinteen välittäjiä. Häneltä on kerätty talteen yli 300 uudempaa inkeriläistä kansanlaulua.

Olgalla oli pakottava tarve laulaa. Kun suomalaisuus oli Stalinin aikana ahtaalla, Olga piiloutui kellariin laulamaan.

Olga Ostonen vieraili useaan otteeseen myös Suomessa, myös Inkerin kulttuuriseuran kutsumana. Hän oli 1990-luvulla toimineen Inkere-lauluryhmän jäsen. Olga Ostonen sai työstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tunnustuspalkinnon vuonna 1996.

Olga Ostonen kuoli 8.10.2001 ja hänet on haudattu Tuutarin Kirkhoffin hautausmaalle.