Inkerinmaa on aikoinaan käsittänyt noin 55 000 neliökilometrin suuruisen alueen Virosta Laatokkaan. Inkeri muodosti Suomenlahden etelärantaa kaartavan yli 200 km pituisen vyöhykkeen ja ulottui Karjalankannaksella Rajajokeen asti. Aluetta asuttivat jo ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla vatjalaiset ja myöhemmin karjalaiset, joita nimitettiin venäläisissä kronikoissa sekä karjalaisiksi että isoreiksi. Vatjalaiset ja isorit joutuivat jo 1300-luvulla Novgorodin valtapiiriin ja vuodesta 1478 Moskovan alaisuuteen. Samalla heidät liitettiin myös kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Vatjalaisia on tätä nykyä jäljellä korkeintaan kourallinen ja inkerikkoja asuu Länsi-Inkerissä muutamia satoja.
Vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhansopimuksen mukaan Inkerinmaa siirtyi Ruotsin yhteyteen. Maa oli autioitunut vuosikymmeniä kestäneiden taistelujen, asukkaiden pakkosiirtojen ja nälänhädän vuoksi.
Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf halusi tehdä valtakuntansa itäisimmästä maakunnasta vankan luterilaisen puskurin Bysanttia ja slaavilaisuutta vastaan. Luterilaista väestöä yritettiin värvätä Saksasta, Virosta ja jopa Hollannista. Kun hanke ei tuottanut toivottua tulosta, Inkeriin ryhdyttiin houkuttelemaan suomalaisväestöä. Parhaat viljelysmaat läänitettiin Ruotsin aatelistolle ja niitä viljelemään tarvittiin väkeä. Erityisesti Karjalankannaksen sekä Savon väestöä houkuteltiin siirtymään Inkeriin. Lähtijöille luvattiin verovapaita vuosia ja miehille vapautus sotapalveluksesta.
Houkutukset purivat. Sotavuosien rasittama suomalaisväestö noudatti kutsua. Seurasi tuhansien äyrämöisten ja savolaisten muuttovirta Inkeriin. Se jatkui tasaisena seruaavat sata vuotta 1700-luvulle, jolloin Pietari I valloitti alueen takaisin Venäjälle suuressa pohjansodassa.
Ruotsin vallan loppuvuosina Inkerinmaan suomalainen väestö oli karttunut jo 70 000 henkeen. Inkerinmaalle oli perustettu Suomen oloja vastaava hallitusjärjestelmä ja luterilainen seurakuntaverkosto. Inkerin evankelisluterilainen kirkko oli toiminut maassa jo 1600-luvulta lähtien. Vuonna 1921 siihen kuului vuonna 32 seurakuntaa. Suomenkielisen luterilaisen kirkon ansiosta inkeriläisten lukutaito oli poikkeuksellisen korkea jo sata vuotta ennen inkerinsuomalaisen koululaitoksen perustamista 1800-luvun puolessa välissä.
Etniseltä alkuperältään nykyiset inkerinsuomalaiset ovat Suomesta 1600-luvulta alkaen muuttaneiden uudisasukkaiden, pääasiassa savolaisten ja karjalaisten jälkeläisiä. Eheä suomalaisasutus säilyi Inkerinmaalla 1920-luvulle asti. Vuonna 1926 toimitetun väestönlaskennan mukaan Leningradin laskettiin olevan 115 000 inkerinsuomalaista ja 15 500 suomensuomalaista. Inkerinsuomalaiset asuivat pääasiallisesti kylissä, joita 1920-luvulla oli noin 900. Kaupungeissa asui ainoastaan noin 7 000 inkeriläistä.
Vuonna 1989 Neuvostoliitossa asui 67 359 suomalaiseksi merkittyä ihmistä, joista Leningradin alueella asui 16 622, Neuvosto-Karjalassa 17 302 ja Virossa 16 622 sekä muualla Neuvostoliitossa 15 015. Nykyisin inkerinsuomalaisten määrä on huvennut. Leningradin alueella asuu enää vain muutama tuhat suomea äidinkielenään puhuvaa. Sama on tilanne Virossa ja Venäjän Karjalassa.
Suomen kieli oli inkeriläisen äidinkieli. Suuri osa ihmisistä ei osannut venäjää lainkaan. Naiset ja lapset pysyivät inkeriläiskylissä ummikkosuomalaisina pitkälle 1930-luvulle asti. Lähes 300 vuotta kiinteässä kyläyhteisössä elänyt kansa onnistui säilyttämään äidinkielensä ja kansalliset tapansa vieraassa ympäristössä valtiovallan painostuksesta huolimatta. Inkeriläisten miesten venäjänkielen taitoa edisti heidän ansiotyössä käyntinsä.
Rikas inkeriläinen kulttuuri
Inkeriläinen kulttuuri on tutkijoiden näkökulmasta kahtaalla: kansanrunousarkistossa ja Inkeristä pois siirtyneiden, nuoruutensa siellä asuneiden pakolaisten muistissa ja tajunnassa.
Runonlaulu eli kalevalamittainen runous oli inkerinsuomalaisten, inkerikkojen, vatjalaisten, virolaisten, karjalaisten ja suomalaisten käyttämä suullisen runouden muoto. Samalla runomitalla esitettiin monia lajeja: kertovia runoja, myyttejä maailman alusta, huolilauluja, häärunoutta, loitsuja, kehtolauluja, sananlaskuja ja niin edelleen. Runous oli useimmiten laulettua. Aikana ennen kirjoitettua kulttuuria runomuotoinen laulu oli myös keino muistaa tärkeitä asioita. Tunnetuin inkeriläisen suullisen perinteen laji on kalevalamittainen runous eli runolaulu.
Inkeristä on kerätty suhteellisesti eniten kansanrunoutta ja -perinnettä. Suomen kansan vanhojen runojen 33 niteestä peräti yhdeksän niteen aineisto on tallennettu Inkeristä. Tunnetuin runonlaulajista oli lempaalalainen Larin Paraske, jolta kirjoitettiin muistiin yli 30 000 runonsäettä. Se on suurin yhdeltä henkilöltä koskaan talletettu muistiinpanojen määrä.
Muita tunnettuja runonlaulajia ovat mm. Vuoleelainen Ontropo Melnikov, Matrona Pässi, Kaurilan Marfa, Väärnojan Katia Soikkolasta, Hevaalta Olgoi-akka Hevaan Tönttölästä.
Runonlaulu oli Inkerissä hyvin naisvaltaista – Inkerin nimeltä tunnetuista laulajista vain noin 5 % on miehiä.
Suurin osa eri puolilta Inkeriä, Karjalaa ja Suomea tallennetusta runoaineistosta on julkaistu Suomen Kansan Vanhat Runot -kirjasarjassa, joka löytyy myös verkosta avoimena SKVR-tietokantana. Kalevalaan Inkerin laajasta runoperinteestä tuli idea ja otteita Kullervon tarinaan.
Uudempi lauluperinne
Valtaosa Inkerin uudemman perinteen lauluista on riimillisisiä lauluja, joiden mallit on omaksuttu Suomesta 1800-luvulla. Selvittämättä on, mikä on niiden suhde virolaisiin ja venäläisiin tanssisävelmiin. Myös inkeriläisten jatkosodan aikaisella evakkoajalla on vaikutus uudempaan kansanlauluperinteeseen. Suomalaiset kansanlaulut pureutuivat etenkin nuorempien inkeriläisten mieliin. Yksi laulutyyppi ovat karkotuksissa syntyneet laulut. Elämisen tuskaa on purettu laulujen kautta. Tosin enää vain vanhempi sukupolvi lauloi 1900-luvun loppupuolella suomenkielisiä lauluja. Rikas inkeriläinen lauluperinne on unohtumassa. Sitä ylläpidetään lähinnä Viron inkeriläisten laulujuhlilla.
Uudempaa lauluperinnettä edustaa vuonna 1977 perustetun toksovalainsen Röntyskä-ryhmän laulut. Ryhmän johtaja Hilma Biss kyseli lauluja paikallisilta vanhemmilta naisilta ja niistä syntyi koko ohjelmisto. Myös tuutarilaisen Olga Ostosen lauluvarasto käsitti yli 300 laulua.
Kirjallisuus
Inkerin vanhaa suullista kalevalamittaista runoperintöä on talletettu Suomen kansan vanhoihin runoihin.
Mutta jo 1800-luvulla Inkerissä oli merkittäviä kirjailijoita, heistä tunnetuin on kirjailija ja lehtimies Matti Kurikka. Hänen näytelmänsä Viimeinen ponnistus kertoo inkeriläisten talonpoikien vapautumisesta maaorjuudesta. Kurikka lienee utopiakokeiluidensa ansiosta maailmanlaajuisesti tunnetuimpia inkeriläisiä. Vancouverin edustalla Malkosaarella on Sointulan ihanneyhteisön museo. Katso video Matti Kurikasta.
Suuri osa inkeriläiskirjallisuudesta on elämäkerrallisia teoksia, jotka kertovat lähihistorian kovista ajoista. Myös runokirjoja on julkaistu. Kaiken kaikkiaan tiedossa on yli 100 inkeriläistaustaista kirjailijaa. Suomen Inkeri-liiton Internetsivulla on luettelo uudemmasta inkeriläiskirjallisuudesta.
Uudempaa inkeriläistä kulttuuria on myös kuvataide.
Inkeriläinen taide
Inkeriläisestä taiteesta ei kerrota paljoakaan kirjallisuudessa. Inkeriläisiä kuvataiteilijoita on kuitenkin paljon, yli 70 taiteilijasta on olemassa toisteiseksi julkaisematonta tietoa.
Koululaitos
1917 helmikuussa tapahtuneen tsaarinvallan kukistumisen jälkeen alkoi Inkerissä kansallinen herätyskausi. Siihen mennessä Inkerinmaalla toimi 314 kansakoulua sekä Pietarin suomalainen yhteiskoulu. Vuosisadan vaihteessa venäläistämispolitiikan kiihtyessä kansakouluissa sallittiin ainoastaan uskonnon ja äidinkielen opetus suomen kielellä. Nyt koko opetus tapahtui suomeksi. Mutta jo vuonna 1919 vuonna 1863 perustettu Kolppanan opettajaseminaari lakkautettiin.
Inkerissä oli ilmestynyt jo 1870-luvulta lähtien suomenkielisiä sanomalehtiä: Pietarin sanomat, Inkeri ja Neva. Vallankumouksen jälkeen lehdet lakkasivat ilmestymästä. Myöhemmin neuvostovallan alettua Leningradissa julkaistiin useita kommunistisia sanomalehtiä, joiden ilmestyminen lakkasi 1930-luvulla.