Inkerinmaa on aikoinaan käsittänyt noin 55 000 neliökilometrin suuruisen alueen Virosta Laatokkaan. Inkeri muodosti Suomenlahden etelärantaa kaartavan yli 200 km pituisen vyöhykkeen ja ulottui Karjalankannaksella Rajajokeen asti. Aluetta ovat jo ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla asuttaneet vatjalaiset ja myöhemmin karjalaiset, joita nimitettiin venäläisissä kronikoissa sekä karjalaisiksi että isoreiksi. Vatjalaiset ja inkerikot joutuivat jo 1300-luvulla Novgorodin valtapiiriin ja vuodesta 1478 Moskovan alaisuuteen. Samalla heidät liitettiin myös kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Kun ortodoksinen jumalanpalvelus tapahtui kirkkoslaaviksi, uskonto vaikutti ajan mittaan suomensukuiseen väestöön venäläistävästi. Vatjalaisia on tätä nykyä jäljellä kourallinen ja inkerikkoja asuu Länsi-Inkerissä muutamia satoja.
Vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhansopimuksen mukaan Inkerinmaa siirtyi Ruotsi-Suomen yhteyteen. Maa oli autioitunut vuosikymmeniä kestäneiden taistelujen, asukkaiden pakkosiirtojen ja nälänhädän vuoksi. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa II Adolf halusi kuitenkin tehdä valtakunnan itäisimmästä maakunnasta vankan luterilaisen puskurin Bysanttia ja slaavilaisuutta vastaan. Alun perin Kustaa II Adolf halusi tehdä Inkeristä saksalaisen alueen ja lahjoitti saksalaisille suurviljelijöille mahtavia tiluksia. Kun saksalaistaminen epäonnistui, Inkeriin ryhdyttiin houkuttelemaan suomalaisväestöä. Parhaat viljelysmaat oli läänitetty Ruotsin aatelistolle ja siinä tarvittiin asukkaita niitä viljelemään. Maatilojen omistajien edustajat houkuttelivatkin erityisesti Karjalankannaksen sekä Savon väestöä siirtymään Inkeriin. Lähtijöille luvattiin useita verovapaita vuosia sekä miehille vapautus sotapalveluksesta. Sotavuosien rasittamalle väestölle houkutus oli suuri. Seurasi tuhansien äyrämöisten ja savolaisten muuttovirta Inkeriin. Se jatkui herkeämättä 1700-luvulle, jolloin Pietari I valloitti alueen suuressa pohjansodassa. Ruotsin vallan loppuvuosina Inkerinmaan suomalainen väestö oli karttunut jo 70 000 henkeen. Inkerinmaalle perustettiin Suomen oloja vastaava hallitusjärjestelmä ja luterilainen seurakuntaverkosto. Inkerin evankelisluterilainen kirkko oli toiminut maassa jo 1600-luvulta lähtien. Vuonna 1921 siihen kuului vuonna 32 seurakuntaa. Suomenkielisen luterilaisen kirkon ansiosta inkeriläisten lukutaito oli poikkeuksellisen korkea jo sata vuotta ennen koululaitoksen perustamista 1800-luvun puolen välissä. Etniseltä alkuperältään nykyiset inkerinsuomalaiset ovat Suomesta 1600-luvulta alkaen muuttaneiden uudisasukkaiden, pääasiassa savolaisten ja karjalaisten jälkeläisiä.
Eheä suomalaisasutus säilyi Inkerinmaalla 1920-luvun loppuun asti. Vuonna 1926 toimitetun väestönlaskennan mukaan Leningradin laskettiin olevan 115 000 inkerinsuomalaista ja 15 500 suomensuomalaista. Inkerinsuomalaiset asuivat pääasiallisesti kylissä, joita 1920-luvulla oli noin 900. Kaupungeissa asui ainoastaan noin 7 000 inkeriläistä.
Suomen kieli oli inkeriläisen äidinkieli. Suuri osa ihmisistä ei osannut venäjää lainkaan. Naiset ja lapset pysyivät inkeriläiskylissä ummikkosuomalaisina pitkälle 1930-luvulle asti. Lähes 300 vuotta kiinteässä kyläyhteisössä elänyt kansa onnistui säilyttämään äidinkielensä ja kansalliset tapansa vieraassa ympäristössä ja valtiovallan painostuksesta huolimatta. Sen sijaan inkeriläisten miesten venäjänkielen taitoa edisti heidän ansiotyössä käyntinsä. Vuonna 1989 Neuvostoliitossa asui 67 359 suomalaiseksi merkittyä ihmistä, joista Leningradin alueella asui 16 622, Neuvosto-Karjalassa 17 302 ja Virossa 16 622 sekä muualla Neuvostoliitossa 15 015. Nykyisin inkerinsuomalaisten määrä on huvennut. Leningradin alueella asuu enää vain muutama tuhat suomea äidinkielenään puhuvaa. Sama on tilanne Virossa ja Venäjän Karjalassa.
Elinkeinot
Perinteisinä elinkeinoina Inkerissä olivat maanviljelys ja karjanhoito. Vaikka luonnonolosuhteet olivatkin suotuisat maatilat olivat melko pieniä, useimmat alle 10 hehtaaria. Tärkeimpiä viljelyskasveja olivat ruis, kaura, ohra, pellava, peruna ja muut juurekset. Varallisuudesta riippuen tiloilla oli yksi tai useampi hevonen. Lehmillä oli keskeinen sija inkeriläisessä elämässä. Pietarin miljoonakaupungissa inkeriläisten maito- ja muille maataloustuotteille oli loputtomat markkinat ja Pietari oli hyvien kulkuyhteyksien päässä. Vielä maatalouden kollektivisoinnin jälkeenkin, Inkerin naiset jatkoivat maitoreissujaan Leningradiin turvatakseen perheensä välttämättömät tarpeet, vaikka perheellä oli lupa pitää vain yhtä lehmää ja peltotilkku oli kutistunut alle 10 aarin. Suomenlahden rantakylissä kalastus oli huomattava sivunelinkeino. Ennen vallankumousta miehet kävivät töissä Pietarissa ajureina ja rakennustöissä.
Kulttuuriolot
Inkeristä on kerätty suhteellisesti eniten kansanrunoutta ja -perinnettä. Suomen kansan vanhojen runojen 33 niteestä peräti yhdeksän niteen aineisto on tallennettu Inkeristä. Tunnetuin runonlaulajista oli lempaalalainen Larin Paraske, jolta kirjoitettiin muistiin yli 30 000 runonsäettä. Se on suurin yhdeltä henkilöltä koskaan talletettu muistiinpanojen määrä.
Rikas inkeriläinen kulttuuri
Inkeristä on kerätty suhteellisesti eniten kansanrunoutta ja -perinnettä. Suomen kansan vanhojen runojen 33 niteestä peräti yhdeksän niteen aineisto on tallennettu Inkeristä. Tunnetuin runonlaulajista oli lempaalalainen Larin Paraske, jolta kirjoitettiin muistiin yli 30 000 runonsäettä. Se on suurin yhdeltä henkilöltä koskaan talletettu muistiinpanojen määrä.1917 helmikuussa tapahtuneen tsaarinvallan kukistumisen jälkeen alkoi Inkerissä kansallinen herätyskausi. Siihen mennessä Inkerinmaalla toimi 314 kansakoulua sekä Pietarin suomalainen yhteiskoulu. Vuosisadan vaihteessa venäläistämispolitiikan kiihtyessä kansakouluissa sallittiin ainoastaan uskonnon ja äidinkielen opetus suomen kielellä. Nyt koko opetus tapahtui suomeksi. Mutta jo vuonna 1919 vuonna 1863 perustettu Kolppanan opettajaseminaari lakkautettiin.
Inkerissä oli ilmestynyt jo 1870-luvulta lähtien suomenkielisiä sanomalehtiä: Pietarin sanomat, Inkeri ja Neva. Vallankumouksen jälkeen lehdet lakkasivat ilmestymästä. Myöhemmin neuvostovallan alettua Leningradissa julkaistiin useita kommunistisia sanomalehtiä, joiden ilmestyminen lakkasi 1930-luvulla.
Vainot alkavat
Inkeriläisten hajaannus alkoi jo Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa, kun Suomen ja Viron valtioiden itsenäistyminen synnyttivät samanlaisia ajatuksia myös inkeriläisten keskuudessa. Keväästä 1918 syksyyn 1919 Inkerissä esiintyi aseellisia kahakoita. Väestöä eniten koettelevat taistelut käytiin Pohjois-Inkerissä vuonna 1919, minkä seurauksena Suomen rajaa lähellä olevista pitäjistä pakeni Suomeen yli 6 000 henkilöä. Suurimmillaan Inkerinmaalta tulleiden pakolaisen määrä oli vuonna 1920, jolloin heitä oli Suomessa noin 8 200. Stalinin vainojen alettua vuonna 1929 Suomeen tuli 1930-luvulla salatein useita satoja inkerinsuomalaisia, jotka luokiteltiin täällä pakolaisiksi. Suomeen jääneet inkeriläispakolaiset olivat ulkomaalaisten asemassa, kunnes saivat hakemuksesta kansalaisoikeudet. Vuonna 1943 Suomessa asui 1 672 Suomen kansalaisuutta vailla olevaa inkerinsuomalaista.
Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Inkerille luvattiin uskonnon vapaus ja kulttuuriautonomia. Inkerin osalta nämä lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Kirkkoon ja papistoon kohdistetut vainot alkoivat jo 1920-luvulla. Pappeja vangittiin ja karkotettiin. Lopullisesti kirkot suljettiin 1930-luvulla. Koululaitos venäläistettiin vuonna 1937. Suomea äidinkielenään puhuvat ja venäjää taitamattomat lapset joutuivat kesken oppivuoden siirtymään venäjänkieliseen opetukseen. Suomenkieliset oppikirjat tuhottiin ja suomeksi puhumisesta rangaistiin.
Inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin Pohjois-Inkeristä Suomen rajan tuntumasta jo 1920-luvulla. Maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä 1929-1938 60 000 inkerinsuomalaista eli puolet Inkerin suomalaisväestöstä vangittiin ja karkotettiin pois kotiseuduiltaan. Vainot kohdistuivat etenkin varakkaimpaan ja koulutettuun väestöön. Karkotukset kiihtyivät toisen maailmansodan puhjettua, ja väkeä vietiin Siperiaan ja muille syrjäseuduille.
Inkeriläisten evakuointi Suomeen
Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä noin 30 000 jäi Leningradin piiritykseen. Arviolta noin kolmasosa heistä menehtyi. Talvella 1941 – 1942 noin 10 000 saartorenkaassa olevaa inkerinsuomalaista siirrettiin Siperiaan. Saksalaiset miehittivät kesällä 1941 Inkerin länsiosat, jossa asui yli 76 000 inkeriläistä. Sodan jatkuessa useat tuhannet inkeriläiset joutuivat siirtymään rintamavyöhykkeeltä länteen, Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti keväästä 1943 alkoivat inkerinsuomalaisten muutot Suomeen vapaaehtoisperiaatteella. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä. Suomessa inkeriläiset sijoittuivat pääasiallisesti Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Toimeentulonsa he saivat maataloudesta ja teollisuudesta. Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti.
Suomessa oloaika rajoittui noin puoleentoista vuoteen, sillä 19.9.1944 solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omalle kotiseudulle. 55000 inkeriläistä palasikin takaisin Neuvostoliittoon, mutta yksikään heistä ei päätynyt Inkerinmaalle, vaan heidät sijoitettiin maan syrjäisille seuduille. Vasta 1950-luvun loppupuolella inkerinsuomalaiset saivat mahdollisuuden palata takaisin kotiseudulle. Vasta 1990-luvulla inkeriläiset rehabilitoitiin ja heidän kunniansa palautettiin. 1990-luvun alussa entisellä Inkerinmaalla asui vain noin 20 000 kansallisuudeltaan suomalaista ihmistä. Tämä oli noin kolmannes Neuvostoliitossa asuneesta inkeriläisväestöstä. 18 000 kansallisuudeltaan suomalaista asui Itä-Karjalassa ja noin 17 000 Virossa. Tuhansia asuu edelleenkin Siperiassa, Keski-Aasiassa sekä muilla entisen Neuvostoliiton pakkosiirtoalueilla. Palaamatta jääneistä, noin 8 000 inkeriläisestä, siirtyi 1950-luvun loppuun mennessä Ruotsiin yli 4 000 henkilöä Toinen maailmansota merkitsi inkerinsuomalaisen väestön täydellistä hajaannusta eikä yhtenäisestä kansasta enää tämän jälkeen voida puhua. Nykyisin esimerkiksi Leningradin alueella asuu vain muutama tuhat suomea puhuvaa inkerinsuomalaista.
Inkeriläisyyden elpyminen
Vaikka entinen Inkerinmaa oli monikulttuurista aluetta, inkerinsuomalaiset olivat ennen venäläistämistoimia pääosin yksikielisiä. Kansallisuusrajat olivat selviä, ja asutus jakaantui kieliryhmittäin. Yleensä yhdessä kylässä asui joko pelkästään venäläisiä tai pelkästään inkerinsuomalaisia. Sekakyliäkin oli, mutta tällöin asutus jakaantui selkeästi kieliryhmien mukaan. Vuonna 1926 peräti 98 % inkeriläisistä puhui äidinkielenään suomea. Venäjää osattiin usein vain auttavasti ja vain sen verran, mitä asioitaessa tarvittiin. Suomalaisuuden keskeisiä ylläpitäjiä olivat evankelisluterilainen kirkko sekä Inkerin oma koululaitos.
Stalinin vainojen alettua suomen kieli todettiin ”porvarillisen nationalismin ilmentymäksi”. Venäläistämispyrkimysten seurauksena vuonna 1937 seurakunnallinen ja uskonnollinen toiminta kiellettiin ja suomenkielinen koululaitos lakkautettiin vuonna 1938. Myös 1929 – 1931 ja 1935 – 1936 tapahtuneet Suomen rajaa lähellä olevien alueiden tyhjentämiset suomalaissyntyisestä väestöstä sekä toisen maailmansodan seurauksena tapahtuneet väestönsiirrot halvaannuttivat inkerinsuomalaisten mahdollisuudet oman kulttuurin ylläpitämiseen. Toisen maailmansodan jälkeinen kausi merkitsi inkeriläisille vaikenemisen aikaa. Vasta 1980-luvulla käynnistynyt perestroika antoi voiman inkeriläisten kansalliselle heräämiselle Neuvostoliiton muiden pienten kansojen imussa.
Sodan jälkeisinä vuosina pääasiallisesti maallikkosaarnaajien varassa epävirallisesti toiminut inkerinsuomalainen evankelisluterilainen kirkko sai 1960-luvulta lähtien tukea Viron luterilaiselta kirkolta ja myöhemmin myös Suomesta. Narvassa alettiin pitää suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuonna 1961 ja vuonna 1969 perustettiin Petroskoin luterilainen seurakunta. Entiseen Inkeriin perustettiin vuonna 1976 Puskinin seurakunta. Seurakunnan käyttöön luovutettu vanha saksalainen kirkko vihittiin käyttöön 1977. Puskinin seurakunta toimi kymmenkunta vuotta virolaisten pappien tuella, kunnes vuonna 1987 inkerinsuomalainen Arvo Survo vihittiin seurakunnan papiksi.
Evankelisluterilaisella kirkolla oli Inkerissä hengellisen tehtävän ohella myös voimakas kansallisuusaatetta herättävä ja kokoava voima. Näin tapahtui myös 1980-luvulla, jolloin kirkko oli ainoa paikka, jossa pitkien taipaleiden takaa tullut väki saattoi kuulla suomen kieltä. Kirkollisen toiminnan seurauksena inkerinsuomalaisten itsetunto kohosi ja myös kansallinen järjestäytyminen alkoi.
Yhtenä inkeriläisten uuden kansallisen tietoisuuden sytykkeenä toimi Neuvosto-Karjalassa ilmestyneen Punalippu-lehden teemanumero elokuulta 1987, joka toteaa pääkirjoituksessaan Vaalikaamme kansan kulttuuriperinnettä (Punalippu, 8/1987, 3):
Hyvä lukija, tämän Punalipun numero on erikoinen. Kohta kymmenen vuotta vanha hanke on toteutunut ja käsissäsi oleva Punalipun nide kertonee inkeriläisistä enemmän kuin viimeksi kuluneet vuosikymmenet ovat tietoutta heistä jakaneet … Sota ja yksilöpalvonnan aikaiset väestönsiirrot ovat hajottaneet runsaan 100-tuhannen inkeriläisväestön eri puolille valtakuntaa sekä ulkomaille, lähinnä Suomeen ja Ruotsiin. Osa väestöstä on palannut vaikeuksien kautta 50- luvulla kotikonnuilleen, osa on kotiutunut Karjalaan ja osa kulkeutunut Eestiin. Näillä alueilla inkeriläisväestö nykyään pääpiirtein asuukin… Inkeriläisillä on kaukaa historian syvyyksistä juontuva kulttuuriperinne. Heidän ansionsa kansallisen kulttuurin kehittämiseksi on merkittävä. He ovat yhdessä neuvostomaan kaikkien kansojen kanssa osallistuneet uutterasti uuden elämän rakentamiseen ja puolustaneet urheasti monikansaista kotimaataan Neuvostoliittoa. He ovat vähemmistöryhmänä ja kansallisuutena täysin oikeutetusti verrattavissa kaikkiin muihin maamme kansallisuuksiin.
Kyseisen Punalipun teemanumeron merkitys Neuvostoliitossa asuvien inkeriläisten kansallisen itsetunnon herättäjänä oli varsin merkittävä. Tämä näkyi 1980-luvun loppuvuosina eri puolilla Neuvostoliittoa ja Viroa tapahtuneena inkeriläisten järjestäytymisenä. Kesällä 1990 Leningradin alueella toimi yhdeksän, Virossa kymmenen ja Neuvosto-Karjalassa viisi inkeriläisjärjestöä, joissa arvioitiin olevan yhteensä yli 5 000 jäsentä. Myös Inkerin kirkko elpyi , ja uusia seurakuntia perustettiin. Keväällä 1991 toimivia seurakuntia oli yhteensä 18 Niissä arvioidaan olevan noin 15 000 jäsentä. Tarkkoja määriä ei ole tiedossa, koska saatavilla ei ole täsmällisiä tilastoja. Nykyisin Inkerin kirkkoon kuuluu noin 60 seurakuntaa eri puolilla Venäjää.Inkerin kirkko ei enää ole ”inkeriläisten kirkko”, vaan Venäjän evankelisluterilainen kirkko, jonka toimintakieli on venäjä.
Paluumuutto
Vuoden 1990 huhtikuussa presidentti Mauno Koivisto totesi ulkomaantoimittajien yhdistyksen tilaisuudessa mielipiteenään, että inkerinsuomalaisia tulisi Suomessa kohdella paluumuuttajina. Siitä lähtien entisen Neuvostoliiton alueelta on muuttanut Suomeen yli 20 000 inkeriläistä paluumuuttajaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kolmasosa inkeriläisistä olisi muuttanut Suomeen, sillä määrässä on mukana myös perheenjäsenet, jotka saattavat olla kansallisuudeltaan muita kuin suomalaisia. Suomeen paluumuuttajina tullut väestö on enimmäkseen nuoria ja hyvin koulutettuja. Muihin maahanmuuttajiin verrattuna inkerinsuomalaiset työllistyvät paremmin. Työllistymisen esteenä on ollut useimmiten huono suomen kielen taito.