Tuutari

Tuutarin kylät

Alajoki, Hannola, Hieprola, Hirvosi (Ruotsi), Honkasi (Hämäläinen), Humalisto, Ihalaisi, Jänismäki, Järvelä (Pieni-Karhila), Karhila (Karlino), Kaurasaari, Kavelahti, Kirppula, Kirveelä, Koirova, Korpelaisi, Kuittila, Kurkela, Kyllisi, Kylmälä (Ala-Sparri), Laakala, Lamppula, Leininmäki (Sulkala), Lemetinmäki, Lintusi, Lottula, Metsävainikka (Venäjänrasi), Muikkala, Murjala (Kotsala), Myrälä, Mäkeläisi, Mäntyharju (Ilmosti), Naumosi, Nuijala (Pieni-Kapasi), Nurkkaporu (Pori), Närhilä (Tuippola), Pajula, Parkonmäki, Partasi, Peikalaisi, Pelkola, Peräkylä, Pikkola, Pulkkisenmäki, Pökkösenmäki, Pöllälä, Raja-Leinilä, Raskela (Lokovala), Revonpesät (Palmula), Riehkala (Kapasi), Rötsälä, Saarela (Karvala), Saksala, Suolasi, Taaitsa, Tallikkola, Talsinmäki (Talsila), Tolppala, Tököttilä, Uusi-Ihalaisi, Variksela (Vauhkola), Viholaisi, Viittala (Suuri-Viittala), Villasi, Ylipelto (Pieni-Viittala)

Tuutari sijaitsee Keski-Inkerin ylängön itäpäässä. Tuutarin ja koko Inkerinmaan korkein paikka, Äijänmäki nousee 168 metriin merenpinnasta. Huomattava maamerkki on myös Pulkkalanmäki.

Äijänmäellä oli keisarin aikana komea, satoja huviloita käsittänyt puisto, jonka kruununa 167 metrin korkeudessa sijaitsi Pietari Suuren puusta rakennettu, olkikattoinen palatsi. Alueella oli myös kesäteatteri ja venäläinen kivikirkko.

Tuutarissa oli viisi laaksoa: Suuriruhtinaanlaakso, Keisarin laakso, Pähkinälaakso, Teatterinlaakso ja Palatsinlaakso. Keisarinlaakso jakoi Äijänmäen kahtia. Sen kautta kulki tie Pikkolaan, Kotsalaan ja Peräkylään. Mäen pohjoispuolta sanottiin Variksenmäeksi siellä elävien tuhansien variksien mukaan. Toinen puoli oli Palatsinmäki. Palatsi tuhoutui toisessa maailmansodassa. Ankarissa pommituksissa puolet Vauhkolankylän asukkaista menehtyi. Tuutarin asema on nykyisin Mozaisk. Myös kirkko on hävitetty viimeiseen tiileen.

Tuutarin nimikkopäiviä olivat Kolminaisuudenpäivä ja helluntai.

Tuutarin seurakunta

Tuutarin seurakunta (venäjäksi Duderhof) perustettiin vuonna 1640. Väkiluku vuonna 1928 oli 6 100. Väestö oli enimmäkseen äyrämöisiä. Suomalaisväestö siirrettiin jatkosodan aikana Suomeen vuonna 1943.

Tuutari on yksi Inkerin vanhimpia seurakuntia. Se perustettiin jo Ruotsin vallan aikana, jolloin kirkko sijaitsi Kraasselassa eli Novikkalassa (Krasnoje Selossa), jonne myöhemmin rakennettiin Venäjän keisarin palatsi. Uusi kirkko rakennettiin Mölkön- eli Kirkonmäelle 1736.

Ruotsinvallan aikana pappila sijaitsi Rötsänsillan ja Kaukaisten kylien välissä. Pappila hävitettiin ison vihan aikana ja uusi kokosi Mölkönmäelle 1736. Kirkko hajotettiin 1760 ja rakennettiin uudelleen. Sen viereen valmistui toinen kivinen kirkkorakennus vuonna 1836, jossa oli 2 200 istumapaikkaa. Keisari Nikolai I oli lahjoittanut kirkon rakentamista varten suurehkon summan rahaa. Arkkitehtuuriltaan kirkosta tehtiin samantyylinen kuin keisarinnan entinen preussilainen rippikirkko. Sulkemisen jälkeen vuonna 1937 rakennus toimi klubina, mutta raunioitui sodan loppuvaiheessa.

Tuutarin seurakunnan nykyinen kirkko on rakennettu läheiseen Pikkolan kylään pääosin suomalaisin talkoovoimin. Kouvolan seurakunta Suomessa on tukenut Tuutarin seurakuntaa kirkkohankkeen toteuttamisessa sekä taloudellisesti että talkoovoimin. Kirkko on rakennettu arkkitehti Pentti Kärjen suunnitelmien mukaan, ja se vihittiin käyttöön helatorstaina vuonna 2006.

Tuutarin seurakunnan kirjasto oli lainaajamäärältään suurin.

Palokunta, maamiesseura ja osuuskauppa.

Tuutariin perustettiin palokunta 1896 ja Viitalan kylään 1910. Maamiesseura toimi 1900-luvun alkuvuosina ja sen esimiehenä olivat O. Kurikka ja A. Toivokainen. Vuonna 1912 Tuutarissa toimi neljä osuuskauppaa.

Tuutarin laulujuhlat

Tuutarissa pidettiin keväällä 1901 onnistuneet laulujuhlat. Laulajia ja soittajia oli yli 600. Kirkkokonsertissa esitettiin Mooses Putron sävellyksiä, opettajakuoro esiintyi, solisteina oli kolme syntyperäistä tuutarilaista Sally Basilier, Hertha Lehmann ja Lilli Kajanus. Tuutari oli myös vuonna 1918 pidettyjen viimeisten laulujuhlien pitopaikka.

Vuonna 1902 pidettiin 1902 Inkerin ensimmäiset hiihtokisat, joiden voittaja sai palkinnoksi Kalevalan.

Tuutarissa syntyneitä inkeriläisiä vaikuttajia ovat olleet Adam Kurikka, Matti Kurikka, Tuomas Kurikka, Albert Pettinen, Mooses Putro ja Sunien suku. Pajulan kylästä on myös Ruotsissa asuva Adam Vainikka, joka on pilakuvissa muistellut tuutarilaista elämää. Myös rovasti S. J. Laurikkala.

Keisarilliset sotilasleirit

Kolme ja puoli kilometriä Tuutarin kirkolta Krasnoje Seloon päin sijaitsi sotilaiden leirialue lähellä Tuutarinjärveä. Tuutariin oli sijoitettu kaksi divisioonaa, toinen suomalainen, toinen venäläinen ja molemmilla oli jopa omat kirkot. Vuoteen 1900 siellä oli myös suomalaisia sotilaita, kunnes kenraalikuvernööri Bobrikov lakkautti suomalaisyksikön. Upseerien parakit oli rakennettu suomalaiseen tyyliin ja maalattu punaiseksi. Niiden takana olivat ruokalat ja sairaala. Rakennukset tuhoutuivat toisessa maailmasodassa.

Kun suomalaiset sotilaat marssivat harjoituksiinsa tai kirkkoon, paikallisilla inkeriläisillä oli tapana kuunnella heidän lauluaan

”Konstantinopolin portin pääll oli Turkin sulttaanin kuva.

Suomenpojat ne katseli ja sanoi: ”Saakel kuin tuo on ruma”.

Suomalaisten naapurissa oli venäläisten sotilaiden leirit. Sotilaiden pitkät telttarivit ja tykit näkyivät myös ohikulkijoiden silmiin junan ikkunasta. Upseerien parakit sijaitsivat pääkadun varrella, jossa rivi vossikoita odotti kuljetettaviaan. Parakkien takana sijaitsivat keittiöt ja muut huoltorakennukset. Leirin loppupäässä oli inkeriläisiä kyliä, jotka virallisesti kantoivat nimeä Revonpesät, mutta kansan suussa kulkivat kolmantena divisioonana, tretij divisä.

Katsokaa ihmist ikkunast

kun Luojan lunta sattaa.

siitä saapi tsajuvettä

sekä keitospattaa.

Tuutarin murre

”Tarttuloi vietii Pietarii. Enemiten sil vaa elettiikii, mitä tarttuloist sait elaketta. Sit enemisten tulkii toimee sil jot lehmät lypsiit, maitoloi naist vettit linnaa, ajoit niihen kuksinoin kns, elämänsalkkuloin kans Vot se ol sellaista. No, sit kesäaikan elliit eläjät, linnasta in tul eläjii, siint ol viel vähä niinku sellaista rahantulloo.

Mein kyläs kasvoi sliivilöi. Kevätaikan ni se ol kaiki niinku valkee koko kylä, kons kukkii. Omanuspuita ol lope vähä ennää, a niitä sliivoi ol joka alos melkein. Ne kasvaat vesoist. Vesat nousoot ja muuta ko vesa irroita ja taas istuta. Se on sellanen puu, jot sitä ei huoli ennää niinku omenapuita kaikellai hoitaa, nää kaikkist helpost kasvaat.”

(Vasili Kaipiainen, s. 1906, Variksela, Tuutari. Elettiinpä ennen Inkeris. Mullonen, 2004)