Historiallisella Inkerinmaalla asui useampia suomalaisia kansanryhmiä: vatjalaiset, inkerikot, inkerinsuomalaiset ja myös Suomesta suuriruhtinaskunnan aikana muuttaneet. ns. passilaiset eli suomenmuoakkoiset. Eri ryhmien murteet ja tapakulttuurit poikkesivat toisistaan. Esimerkiksi vatjalaiset ja inkerikot olivat uskonnoltaan ortodokseja. Vatjan kieli on lähellä viron kieltä, myös inkerikkojen murretta jotkut pitävät eri kielenä. Suomesta Inkeriin muuttaneet inkerinsuomalaiset jakautuivat kahteen eri ryhmään: äyrämöisiin ja savakoihin.
Inkerinsuomalaiset ovat Ruotsin vallan aikana Stolbovan rauhan 1617 jälkeen Inkerinmaalle siirtyneiden suomalaisten jälkeläisiä. Inkeriin muutti väkeä erityisesti Karjalankannakselta (äyrämöiset) ja Savosta (savakot). Uskonnoltaan inkeriläiset ovat evankelisluterilaisia.
Kun Ruotsi Inkerin sodan jälkeen sai Inkerin valtaansa, osa kylistä oli autioitunut. Silloinen Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf halusi tehdä valtakuntansa itäisimmästä provinssista luterilaisen puskurin Bysanttia vastaan ja Inkeri joutui voimakkaan luterilaistamispolitiikan kohteeksi. Ortodoksista uskontoa tunnustavat inkerikot pakenivat uutta vallanpitäjää mm. Tverin alueelle.
Taktiikka vaihtui ja Inkeriä ryhdytttiin asuttamaan valmiiksi evankelisluterilaisella väestöllä. Kun Inkerinmaa ei vetänyt saksalaisia eikä virolaisiakaan puoleensa, halukkaita löytyi aivan rajan takaa. Suomalaisia talonpoikia houkuteltiin muuttamaan Inkeriin mm. verohelpotuksia myöntämällä. Inkeri ei siis ollut pakkosiirtola, kuten joskus näkee kirjoitettavan.
Noin 15 000 neliökilometrin suuruinen Inkerinmaa ulottui pohjoisessa Karjalankannaksella Rajajokeen, lännessä Narvajokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.
Inkeriläisten äidinkieli oli suomi. Inkerissä puhuttiin useita eri murteita, mitään yhtä ”Inkerin kieltä” ei ole. Nykyisin suomen kieli on saanut väistyä venäjän tieltä inkeriläisten äidinkielenä. Venäjällä asuva nuorempi, itsensä inkeriläiseksi identifioiva sukupolvi ei enää suomea osaa. Virossa asuvat inkeriläiset puhuvat viroa ja Ruotsissa ruotsia.
Inkerinsuomalaisetkin jakaantuivat lähtöpaikkansa mukaan kahteen eri ryhmään: äyrämöisiin ja savakkoihin. Äyrämöiset olivat Karjalankannakselta, savakot Savosta. Heidän murteensa ja tapakulttuurinsa poikkesivat toisistaan. Äyrämöiset pukeutuivat kirjailtuihin asuihinsa, kun taas savakot suosivat ruutukuosisia, ostokankaisia vaatteita.
Neuvostoaikana inkeriläiset joutuivat kokemaan kovia. Maatalouden kollektivisointipolitiikka koetteli pääasiassa maataloutta harjoittavien talonpoikien asemaa. 1930-luvulla kolhoosien vastustajia karkotettiin kulakkeina eri puolille Neuvostoliittoa. Yhä pahemmat ajat koittivat Stalinin vainon vuosina. Erityisesti 1937–38 suomalaiset joutuivat ankarien etnisten vainojen kohteeksi. Perheitä pakkosiirrettiin pois kotiseudulta ja suomalaisuuden perusteella inkeriläisiä vangittiin ja teloitettiin.
Toinen maailmansota merkitsi lopullista niittiä inkeriläiselle yhteisölle. Saksalaisten hyökkäys kohti Pietaria jakoi Inkerin kahtia. Neuvostoliiton sotatoimialueella olevat inkerinsuomalaiset joutuivat Leningradin saartorenkaaseen, josta heidät vuonna 1942 pakkosiirrettiin Siperiaan. Saksalaisten valtaamilla alueilla asuvat inkeriläiset evakuoitiin jatkosodan aikana Suomeen, josta suurin osa palasi rauhan tultua Neuvostoliittoon. Entisille kotiseudulle ei ollut pääsyä, vaan tulijat sijoitettiin mm. Keski-Venäjälle ja Pihkovan ja Novgorodin alueille.
Toisen maailmansodan jälkeen inkeriläiset ovat asuneet pysyvästi diasporassa. Vaikka osa palasi Stalinin kuoleman jälkeen kotiseudulleen, he asuvat hajanaisina pesäkkeinä miljoonakaupungin ympäristössä eikä Inkeristä sosiaalisena ja kulttuurista yhteisönä voida puhua. Inkeriläisaktivistien mielellään liputtama ”Koti-Inkeri” on virtuaalinen käsite.