Lempaala oli yksi Inkerin pohjoisimmista ja väkirikkaimmista suomalaispitäjistä. Suomalaiskyliä oli 86, joiden oli enimmäkseen äyrämöisiä. Lempaalassa asui myös inkerikkoja.
Katso ja kuuntele enemmän Lempaalan tarinoita YouTuben Inkeri-kanavalta.
Lempaalaan kuuluneesta Kirjasalosta enemmän Kirjasalo-sivulta.
Lempaala oli kuin kauneinta suomalaismaisemaa. Järvet antoivat Lempaalalle kasvot ja sydämenä sykki kirkonkylä kahden järven välisellä kannaksella. Samuli Paulaharjun vuonna 1911 ottamaa kuvaa Lempaalan Salmen sillalta voidaan pitää eräänlaisena Lempaalan alkukuvana. Sitä vanhempia maisemakuvia paikkakunnasta tuskin on. Salmensilta on Lempaalan keskeisin maamerkki. Kirkko sijaitsi Lempaalanjärven yli kulkevan Salmen sillan länsipuolella. Sen torni häämöttää kuvassa puiden takana.
Lempaalan kirkonkylä oli verrattain pieni. Kirkon lisäksi siellä oli muutama talo, pappila, haudankaivaja, kansakoulu ja vaivaistalo. Viimeinen pappila rakennettiin 1885 ja seurakunnan 13-paikkainen vaivaistalo 1891.
Lempaala oli kansanrunouden tallentajille aarreaitta ja varakkaiden pietarilaisten kesäparatiisi.
Salmen silta on yhä paikoillaan, joskin pengerrys on muuttanut jonkin verran sen linjausta. Vanhasta sillasta muistuttavat vedestä törröttävät pilarit. Ennen niin kirkkaaksi kehuttu järvi on ruohottunut ja vapaa-ajan kalastajien jäljiltä ranta on roskainen. Ilmeisesti kalaa kuitenkin riittää, koska onkijoita on aina paikalla.
Lempaalan seurakunta
Lempaalaan perustettiin Inkerin ensimmäinen luterilainen seurakunta vuonna 1611. Eliel Saarinen on ikuistanut Lempaalan kirkon maalaukseensa. Hänen isänsä Juho Saarinen toimi Lempaalan kirkkoherrana 1894–99. Seurakunnassa oli 1920-luvulla noin 6 400 jäsentä.
Uusi 1 000-paikkainen kirkkorakennus valmistui 1764. Kirkko suljettiin vuonna 1935 ja purettiin sen jälkeen.
Lempaalan komea vaaleaksi maalattu pappila sijaitsi Kirkkojärven rannalla. Kaksikerroksisessa rakennuksessa oli peräti 17 huonetta. Pappilalla oli myös omaa karjaa.
Neuvostoaikana vuonna 1937 saman katon alla pappilassa toimi kaksi täysin eri ideologiaa edustavaa tahoa: Lempaalan seurakunta ja paikallinen GPU. Pappila tuhoutui jatkosodan aikana.
Lempaalan kirkonmäelle johtaa ajotien puolelta kivinen portaikko.
Kirkon oletetun alttarin kohdalle on pystytetty juoksuhaudasta löydetty Lempaalan kirkon risti. Kirkonmäellä on myös punaisten veljeshauta, johon on pysytetty muistomerkki 1919 Pohjois-Inkerin kapinassa kaatuneille. Muistokivessä on monia suomalaisnimiä.
Hautausmaa sijaitsi kirkon takana metsikössä. Jatkosodan aikana otetussa kuvassa hautaristit ovat vielä pystyssä. Nyt ristejä ei enää näy. Hautojen paikalla on kuoppia, kun haudanryöstäjät ovat etsineet koruja ja kultaa. Jopa hautakivet on kierrätetty rakennusten porraskiviksi.
Ryyppölä ja Salmensilta
Salmen sillan toisessa päässä Ryyppölässä oli lukkarila. Komea rakennus sekin. Nykyisin Ryyppölän rannat ovat ruohottuneet.
Salmensillalla kalastajia riittää niin arkisin kuin pyhäpäivinäkin. Venäläiset rakastavat kalastamista. Uimareita järvi ei kesäkuumallakaan näytä houkuttelevan. Syyn uimahaluttomuuteen ymmärtää. Liejuisella pohjalla kuultaa rikottujen pullojen ja hylättyjen kaljatölkkien iljettävä installaatio. Rannalle on kasautunut kaatopaikka.
Mäntysaari
Kauempana Kirkkojärvellä on pitkä niemi, Mäntysaari, jonne tsaarin armeijan kenraali Wladimir Uhin rakennutti aikoinaan mahtavan huvilan. Kirkonkylän asukkaille kesän kohokohta oli Wladimirin nimipäivä. Huvilan puutarhaan katettujen notkuvien herkkupöytien ääreen kerääntyi väkeä pitkienkin matkojen takaa. Pidot päättyivät aina komeaan ilotulitukseen.
Vallankumouksen jälkeen Uhinin huvila muuttui punaisten kurssikeskukseksi ja kesäparatiisiksi. Se toimi myös kommunistien kuriirien etappitalona. Lempaalanjärven puoluekoulussa uusia oppeja jakamassa kävi punaisten nokkamiehiä Otto-Ville Kuusisesta alkaen. Nykyisin Mäntysaaressa toimii Pietarin lääketieteellisen valtionyliopiston lomakeskus Vihreä niemi. Kuva on Mäntysaaresta. Henkilöt tunnistamattomia.
Lempaala houkuttelee -kuten tsaarin aikanakin – pietarilaisia rikkaita rakentamaan pompöösejä linnojaan järven rannalle, luonnon keskelle.
Mäkiinkylä
Runonlaulaja Larin Paraske syntyi ja eli nuoruutensa Lempaalan Mäkiinkylässä, kunnes muutti Metsäpirin Vaskelaan Teppana Kaurilan emännäksi. Paraske oli inkerikko ja uskonnoltaan ortodoksi. Mäkiinkylässä oli Pyhän kolminaisuuden kirkko, jonka seurakuntaan kreikanuskoiset kuuluivat.
Parasken isä Mikitta oli Kusovan hovin seppä, ja maaorja. Kuusovan hovin omisti tuolloin aatelissyntyinen Varvara Kusova. Myöhemmin Mäkiinkylän (myöh. Troitsanmäen) hovin viralliseksi nimeksi tuli ”Varvarino”. Kartano oli valtava. Siihen kuului kahdeksan kylää, lasitehdas, kappeli ja hautausmaa. Valitettavasti mistään ei ole löytynyt valokuvaa tai maalausta tästä mahtavasta Kuusovan hovista.
Muistolaatta Larin Paraskelle
Vuonna 2011 kuvausmatkalla ollessaan Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen ja Larin Parasken jälkeläinen, näyttelijä Eeva Litmanen huomasivat, ettei Mäkiinkylässä ei ollut jäljellä pienintäkään merkkiä sen merkittävimmästä tyttärestä. Asia päätettiin korjata. Seuraavana vuonna 23.8.2012 Mäkiinkylän kaupan seinään kiinnitettiin muistolaatta, jossa kerrotaan suomeksi ja venäjäksi Paraskessa.
Laatassa on myös Parasken runonvärssy: ”Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset.”
Keväällä 2020 Mäkiinkylästä tuli ikäviä uutisia. Kaupparakennus on maalattu ja sen julkisivussa komeilee Suuren isänmaallisen sodan päättymisestä kertova muraali. Seinämaalari on käyttänyt leveää pensseliä, sillä päätyseinässä oleva Parasken muistolaatta on pahoin töhriintynyt. Se on kuitenkin paikallaan. Vuonna 2023 rakennus on jälleen maalattu. Nyt seinää tulipunaista seinää koristavat sirppi ja vasara. Parasken muistolaatta on yhä paikoillaan.
Lempaalankylä
Lempaalankylä sekoitetaan usein Lempaalan kirkonkylään, mutta se oli aivan toinen paikka viitisen kilometriä Pietarin suuntaan.
Nyt Lempaalankylän paikalla kasvaa heinää, mutta jatkosodan aikana sen läheisyydessä oli merkittäviä taistelupaikkoja.
Lempaalankylässä, betoniset sotilaanpäät muistuttavat suomalaisten hyökkäyksen torjumisesta 1942–1944 käydyssä sodassa. Ilmeiden synkkyyttä voi vain ihmetellä
Ristikivi
Lempaala on aina ollut rajamaata ja se joutunut idän ja lännen väliseksi taistelutantereeksi. Ristikivi, Suomen ja Venäjän välillä tehdyn ensimmäisen, vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan rajapyykki, vartioi ikuiseksi tarkoitettua Suomen ja Venäjän välistä rajaa umpimetsässä Lempalaan ja Kivennavan rajalla. Rajalla on taisteltu, viimeksi jatkosodan aikana.
Jatkosota Lempaalassa
Lempaala tuli monelle suomalaiselle sotilaalle tutuksi jatkosodan aikana. Suomen armeija ylitti 9.9.1941 Neuvostoliiton rajan ja suomalaisia joukko-osastoja asettui Lempaalaan. Rintamalinja kulki Lempaalanjärven poikki. Siviiliväestöä rintaman vyöryminen rajan yli ei haitannut, sillä Lempaala oli asukkaista tyhjä jo vuosia ennen sodan alkamista, kun rajaseudun väestö siirrettiin eri puolille Neuvostoliiton syrjäseutuja. Asemasotavaihe jatkui Kannaksen suurhyökkäykseen saakka. Lempaalan kuuluisimpia taistelupaikkoja oli Munakukkulaksi nimetty korkea, jyrkkärinteinen mäki, joka sijaitsee Muratan kohdalla, lähellä Lempaalanjärveä. Kuvassa suomalaisia sotilaita Lempaalanjärven rannalla.
Lempaalan kirkon raunioille jatkosodan aikana pystytetty omalaatuinen alttari kertoo sodan raakuudesta. Pappilanniemeen majoittuneet suomalaiset joukot käyttivät haudoista esiin kaivettuja inkeriläisten vainajien jäännöksiä koriste-esineinä ja jopa työvälineinään. Kuvaa katsoessa tulee etova olo.
Korkeamaa
Samuli Paulaharju kuvasi Inkerin matkallaan vuonna 1911 myös Suomen rajan tuntumassa Korkeamaalla. Ollikaisen perhe on ikuistettu savupirttinsä pihalle. Korkeamaalla oli kauppa, viinakauppa, posti ja ensiapuasema.
Korkeamaan kylä tuhottiin jo 1930-luvun puolivälissä, kun suomalasiväestö karkotettiin sieltä eri polille Neuvostoliittoa. Käkisalmen tien varrella oleva Korkeamaan hovin rakennukset kuitenkin säästettiin. Ne ovat toimineet mm. metsänvartijan asuntona. 2000-luvulla tilalla asui inkerinsuomalainen fermeri, jonka tilalta laidunsi possujen ja lampaiden lisäksi jopa aasi.
Farmilta löytyi muistona menneiltä ajoilta Korkeamaan hovin portaikkoa vahtinut sammaloitunut leijonapariskunta. Patsaiden säilyminen oli ihme, sillä kun Suomen rajaa olevat kylät tyhjennettiin 1930-luvun puolivälissä suomalaisista, niin talojen kivijalatkin murskattiin sepeliksi. Vaikka leijonafiguurien taiteelliset arvot eivät kovin korkeita olleetkaan, niillä oli Pohjois-Inkerin historian kannalta arvoa. Pietarin Inkerin liitto ei leijonista innostunut eikä niitä pontevista yrityksistä huolimatta saatu Suomeenkaan. Nyt niiden päällä kulkee Pietari-Käkisalmi-moottoritie.
Tie Lempaalasta Suomeen kulki ennen vallankumousta Korkeamäen kautta Raasuliin. Myös Korosaaresta ja Kirjasalosta oli yhteys. Tulliasemien läheisyydessä oli kestikievareita, joissa matkamiehet voivat levähtää. Korkeamäellä toimi myös posti ja ensiapuasema.
Mielenkiintoinen muistomerkki Raasulissa on yhä vieläkin käytössä oleva vanha kaivo. Se sijaitsi täsmälleen Suomen ja Venäjän välisellä rajalla rajapuomien välissä, joidenkin mittausten mukaan muutama metri Suomen puolella – venäläisten mukaan ehkä saman verran toiseen suuntaan. Strategisesta sijainnistaan huolimatta kaivosta hakivat vettä sekä suomalaiset Raasulin kylän asukkaat että venäläiset rajavartijat. Eikä vesi ole loppunut kaivosta vieläkään.
Lehtokylä
Korkeamaan vieressä, Suomen rajan pinnassa oleva Lehtokylä on yksi Pohjois-Inkerin tuhotuista kylistä. Kylä ei ollut suuri. Vuonna 1905 siellä oli 53 asukasta. Lehtokylä kuului aikoinaan tykistönluutnantti Aleksander von Krusen omistamaan hoviin. Se paloi maan tasalle vuonna 1919 käydyissä Pohjois-Inkerin taisteluissa, mutta rakennettiin uudelleen Tarton rauhan jälkeen. Vuonna 1935 kylä tyhjennettiin ja väestö siirrettiin Vologdan alueelle.
Samuli Paulaharju piipahti valokuvausmatkallaan vuonna 1911 Lehtokylässä ja jututti siellä kahta orjavallan aikaista ukkoa. Valitettavasti hän ei käyttänyt kameraansa eikä Lehtokylästä ole tallentunut vanhoja kuvia. Ehkäpä siellä ei enää ollut tämän Uapron Mikon tuvan kaltaisia savupirttejä.
Lehtokylässä toimi 1990-luvun taitteessa lihakarjan kasvatukseen erikoistunut kolhoosi. Valtava navetta oli täynnä möliseviä sonneja.
Jalopuita kasvavasta metsiköstä löytyi myös Lehtokylän hovin lampi. Nyt Lehtokylä on jäänyt Pietari-Käkisalmi moottoritielle johtavan rampin alle. Sen myötä on tuhoutunut myös yli satavuotias tsaarin aikana istutettu Pyhän Helenan tsasounan nurkalla kasvanut lehtikuusi, joka sinnitteli hengissä, hylätyssä kylässä koko neuvostoajan. Aikaisemmin Lehtokylän halki kulki tie Kirjasaloon. Nyt autot kiihdyttävät entisen Lehtokylän yli moottoritielle kohti Käkisalmea.
Maanselki, Steklannoje
Moottoritien länsipuolella sijaitseva Maaselki nykyinen Steklannoje, on Vaskelan lisäksi toinen suurempi asutuskeskus Lempaalassa.
Kylä kasvoi lasitehtaan ympärille ja paikkaa ruvettiin kutsumaan Lassavotaksi, Maaselki kuului Rosalvinan kartanoon. Siellä oli myös Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän välinen rajanylityspaikka. Vuonna 1908 kylässä asui 121 henkeä.
Steklannojessa on nykyisin joidenkin laskelmien mukaan 32 kerrostaloa, suurin osa niistä neuvostoaikaisia betonitaloja. Laidemmalla on vinksallaan olevia omakotitaloja. Kylässä on poraus- ja malminetsintälaitteita tuottava tehdas.
Steklannojessa toimii nykyisin myös pieni Inkerin kirkon kappeli. Kuvassa oikealla.
Lempaala pähkinänkuoressa
Kirjasto perustettiin Lempalaan vuonna 1894.
Inkerin ensimmäinen kansanjuhla pidettiin Lempaalassa Pietarinpäivänä 1885. Juhlapuheen piti kirkkoherra O. Rokkanen. Tilaisuudessa pidettiin raittiusseura Visan vuosikokous. Urheiluohjelmassa oli pussitappelua, tankoon kiipeämistä ja juoksu- ja soutukilpailu. Lopuksi esitettiin näytelmät Turmiolan Tommi (ilmaiseksi) ja Hän ei ole mustasukkainen (eri maksusta).
Lempaalassa toimi 14 kapakkaa. Viinaa sai monista kaupoista ja juoppous oli ongelma Inkerissä, kuten myös muualla Venäjällä. Raittiusseura perustettiin 1899 Inkeri-raittiusyhdistyksen haaraosastona.
Lempaalan samoin kuin muiden rajapitäjien asukkaat joutuivat 1919 käydyn kapinan jalkoihin ja joutuivat pakolaisiksi Suomeen. Noin puolet pakolaisista jäi pysyvästi Suomeen, osa palasi takaisin Inkeriin 1920-luvun alussa.
Vuosina 1935–36 suomalaisväestö pakkosiirrettiin rajavyöhykkeeltä eri puolille Neuvostoliittoa. Kuivasin ja Oinolan kylät tyhjennettiin vasta vuonna 1942. Käytännössä alue autioitui. Tyhjiksi jääneet rakennukset purettiin ja jopa talojen kivijalat murskattiin sepeliksi.
Maineikkaita Lempaalan asukkaita
Runonlaulaja Larin Paraske, laulutaiteilija Sulo Räikkönen ja kirjailija Ella Ojala.
Kupanitsasta kotoisin ollut Aatami Kuortti toimi Lempaalan seurakunnanhoitajana vuosina 1927–30.
Lempaalan kylät
Anjala, Autio (Korkeamäki) Autio (Kuivaisi), Haapsaari, Halosi, Hanttulanmäki, Harpala, Heinola, Hiirimäki, Hipelinmäki, Hovinmäki, Jaakkolanmäki, Juskela, Jutikkala, Pieni Kaitala, Suuri Kaitala, Kiero, Pieni Kiiskilä, Suuri Kiiskilä, Kirjasalo, Komola, Pieni Korkiamaa, Suuri Korkiamaa, Koronsaari, Kuivaisi I, Kuivaisi II, Kuivaisi III, Kylänjatko, Lappalaisenmäki, Lappeela, Lavosenmäki, Lehtokylä, Lempaala, Levoska, Lieskula, Lukkarinmäki, Löyskämäki, Maanselkä, Markkela, Marola, Mattilanmäki, Miskula, Muratta, Mustila, Myllymäki, Mäkiinkylä, Mälkämäki, Naakkala, Nakara, Nenimäki, Nikittala, Ohajoki, Ohalatva, Oinaala, Orimäki, Orpomäki, Oskamäki, Osselki, Pajarinmäki, Pekinmäki, Pekkala, Peri, Perämäki, Pirsanmäki, Pusanmäki, Pönniönmäki, Riivalinmäki, Ristala, Rokansaari, Ryyppölä, Sahanotko, Sepänmäki, Simanla, Sovonmäki, Sutela, Svaanila, Termola, Tiinala, Tikanmäki, Uusikylä, Vanhakylä, Vankkala, Varsala, Vaskela, Veikkola ja Volkkala.