Valkeasaari

Suomen entinen rajapitäjä Valkeasaari oli kulttuurinen sulattamo, jossa eri kielet, uskonnot ja elämäntavat kohtasivat. Siellä tuntui Pietarin syke ja uudet kulttuuriset virtaukset heijastuivat. Samalla kasvoivat myös ihmisten ansiomahdollisuudet. Mutta rajamaana Valkeasaari joutui ottamaan vastaan neuvostoajan myllytykset ja sodat. Suomessa Valkeasaari muistetaan etenkin jatkosodan taisteluista. Siitä tuli monen suomalaisen sotilaan viimeinen taistelupaikka.

Valkeasaaren luterilainen seurakunta syntyi vuonna 1734, kun se erosi Toksovan seurakunnasta. Suomalaisia jäseniä oli enimmillään noin 2 500. Vuonna 1926 Valkeasaaren kirkonkylässä asui 421 suomalaista ja 34 venäläistä ja kolme latvialaista. Valkeasaaren kirkonkylä ei ollut kovin suuri paikka. 1800-luvun lopulla siellä oli kirkon lisäksi, pappila, postiasema, majatalo, kapakka ja kauppa sekä volostin hallinto.

Palokunta perustettiin vuonna 1899. Vuonna 1912 paikkakunnalla toimi kaksi osuuskauppaa ja venäläinen koulu. Paperimyllyn kylässä, jossa kävi myös suomalaislapsia.

Valkeasaari oli tärkeä Suomen ja Venäjän myöhemmin Neuvostoliiton rajanylityspaikka vuosina 1812–1940. Siellä kulki ennen viimeistä sotaa Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja.

Valtakuntien raja

Rajajoki virtasi Suomen ja Venäjän välisenä rajana vuosisatojen ajan – Pähkinäsaaren rauhasta 1323 lähtien vuoteen 1939 saakka. Suomen ja maailman suurimpiin valtioihin kuuluvan Venäjän rajaksi ei tarvittu mahtavaa virtaa, pahainen puro riitti. Kuitenkin se toimi kulttuurien, kielten ja uskontojen jakolinjana. Kuvan lapset kahlaavat Suomen puoleisella rannalla.

Suomen suuriruhtinaskunnan aikana raja oli muodollisen leppoinen tulliraja. Kuva Siestarjoen rajanylityspaikalta. Valkeasaareen pääsi Suomesta junalla jo 1800-luvun lopulla, kun Riihimäki-Pietari rata otettiin käyttöön keisari Aleksanterin II nimipäivänä, 11. syyskuuta 1870. Junaliikenne oli 1900 luvun alussa varsin vilkasta. Matkustajajunia kulki päivittäin 40 vuoroa talvisin ja kesäkuukausina 60. Matkustajat tarkastettiin ja tavarat tullattiin rajalla. Valvontaa asemalla piti kahdeksan kasakkaa ja yksi poliisi. Valkeasaaren asemalla vaihtui myös junahenkilöstö.

Raja kulki keskellä rautatiesiltaa. Vallankumouksen jälkeen venäläiset maalasivat sillan kaiteet punaisiksi, mutta suomalaiset maalasivat iltahämärissä oman puolensa palkit valkoisiksi. Ei riittänyt, että sillan eteläisen puolen parrut hehkuivat punaisina. Myös Valkeasaaren nimi muuttui Punasaareksi vuonna 1922. Vanha nimi palautettiin vuonna 1940.

Rajajoelle valmistui vuonna 1917 arkkitehti Bruno Granholmin suunnittelema asemarakennus, jota kehuttiin Suomen kauneimmaksi. Neuvostoliitossa ei haluttu olla Suomea vaatimattomampia. Vastavetona Valkeasaareen valmistui vuonna 1934 portiksi proletariaatin paratiisiin, arkkitehti A. Stepanovin suunnittelema monumentaalinen asemarakennus.

Raja ylitettiin myös salaa. Neuvostoaikana Rajajoen yli tuli luvattomia rajaloikkareita, mutta myös salakuljetus rehotti. Kuva Rajajoelta riukua pitkin taiteilevasta miehestä on noussut Inkerin pakolaisuuden symboliksi. Se esiintyy monessa kirjassa. Mutta kuvan tarkempi lukeminen paljastaa ristiriitoja. Miehellä kädessään parabellumpistooli. Aseiden kanssa saapuvat pakolaiset olisivat varmaankin saaneet paljon karumman vastaanoton kuin tulla ikuistetuksi paikallisen paparatsin kuvassa. Lavastus sinetöityi, kun arkistoista aivan sattumalta löytyi kuva samaa riukua kulkevasta pyssymiehestä, joka tunnistettiin edellisen ylikulkijan veljeksi Matti Sovoksi.

Todellisia rajaloikkareja olivat kuitenkin ylikersantit Antti Vorho ja Mikko Pöllä. Vorho oli Mannerheim ristin ritari numero 99 ja Pöllä numero 120. Molemmat olivat syntyisin Valkeasaaresta ja kahlasivat pakolaisina Suomeen 1930-luvun alussa. Pöllä ui Rajajoen yli vuonna 1930 ja Pöllä vuonna 1933. Vorho oli vielä Neuvostoliiton kansalainen, kun hänet nimitettiin ritariksi. Kuvassa Pöllä vasemmalla, Vorho oikealla puolella.

Molemmat miehet toimivat jatkosodan aikana kaukopartiotehtävissä ja tekivät lukuisia ja pitkiä partioretkiä vihollisen selustaan. Kumpikin ritari muutti sodan jälkeen Ruotsiin ja vaihtoi nimensä, Vorho Vallbroksi ja Pöllä Robert Brantbergiksi.

Vorho työskenteli Ruotsissa puuseppänä. Pöllän elämä jatkui seikkailurikkaana. Hän muutti Ruotsista Venezuelaan, jossa työskenteli tarjoilijana Ruotsin suurlähetystössä, pyhimysten kuvien myyjänä, maanviljelijänä sekä rakennusurakoitsijana. Vuoden 1954 ammunnan MM-kisoissa Caracasissa Pöllä toimi Suomen joukkueen tulkkina ja oppaana. Hän palasi Suomeen vuonna 1964.

Valkeasaaren luonto

Valkeasaaressa maasto oli enimmäkseen alavaa tasankoa, jonka keskellä kohosi kirkonkylä korkealla harjanteella. Sieltä avautuivat näkymät Suomenlahdelle saakka. Tarinan mukaan Valkeasaaren nimi juontaa juuri tästä. Vihreän metsän keskeltä kohoava kirkonkylä hohti kirkkaana vaaleana saarena. Toisen tarinan mukaan Valkeasaari oli saanut nimensä Siestarjoen rannoilla keväisin valkoisina Valkeasaareen kukkivista tuomista.

Siestarjoki kiemurteli ja virtasi paikoin jopa vastakkaiseen suuntaan. Rannat ovat hyvin jyrkkiä.

Elinkeinot

Paikkakunnalla oli runsaasti teollisuutta, kuten Kaidanovin suvun omistama paperitehdas, Olkhinin suvun puumassatehdas ja kuparitehdas. 1900-luvun alussa Valkeasaarella toimi seitsemän kilometrin säteellä on kolme tiilitehdasta. Tipunassa oleva, vuonna 1880 perustettu tehdas, työllisti 200 henkeä. Suomen rajan tuntumassa Retukylässä toimi Hartsevin veljesten tiilitehdas. Tilanomistajien listoista ilmenee, että inkerinsuomalaisia työskenteli kartanon tehtailla.

Retukylän tiilitehtaalla oli 100 työntekijää. Viimeiset tiilet poltettiin vuonna 1914. 1930-luvun alussa Retukylän maito- ja vihannesviljelyillä perustettiin maatalousartellin, joka yhdisti 85 kotitaloutta. Kollektiivilla oli myös pieni saha. Kylä oli olemassa vuoteen 1936 asti, jolloin kaikki asukkaat häädettiin ja kylä tuhoutui.

Maatalous ja maidontuotanto olivat inkeriläisten talonpoikien pääasiallisia elinkeinoja, vaikka tilat olivat pieniä ja karjaa vähän. Lehmiä oli yhdestä viiteen. Maitoa tuottavia talouksia oli yli kuusisataa. Maitotaloustuotteita vietiin myös Pietariin myytäväksi. Eri sivuelinkeinoilla oli tärkeä sijansa toimeentulon lähteinä. Niitä oli monia, orpolasten kasvattamisesta vossikkakuskeihin. Inkeriläiset olivat myös kauppiaita, seppiä, ompelijoita ja tynnyrintekijöitä. Miehet kävivät rakennustöissä Pietarissa. Neuvostoaikana talonpoikien maatilat kansallistettiin. Kollektivisointi käynnistyi 1920-luvun loppupuolella.

Neuvostojohtaja Josif Stalinin aikana rajavyöhykettä Karjalankannaksella alettiin puhdistaa suomalaisista rajaseudun turvallisuuden nimissä. Vuosina 1935–1936 noin 27 000 inkerinsuomalaista karkotettiin mm. Kuolan niemimaalle, Leningradin alueen itäosaan, Vologdan alueelle, Etelä-Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan. Myös Valkeasaaren asukkaat siirrettiin pois rajaseudulta 1930-luvun puolivälissä. 2000-luvulla Konnunkylän paikalla levisi kaalipelto.

Kaljala

Samuli Paulaharju kirjoittaa Kaljalasta valokuvausmatkallaan vuonna 1911: ”Mutta oikein vanhan väen aikuisen vanhan, jopa kunnioitettavan näköisen savupirtin näemme Valkeasaaren Kaljalassa. Jo päältäkin katsoen huomaa, jotta siinä on pitkäikäinen vanhus, joka on kokenut ja kestänyt tuulet ja tuiskutkin. Ja miksei olisi. Semmoisesta entisen aarniometsien hongista, kun se on salvettu. Muuten jos tahdot Antin pirttiä käydä katsomassa, saat Antista aika hauskan puhetoverin, joka mielellään entisajan oloista kertoo.

Kuvassa Juvosen lapsilla Kaljalassa. Vaikka valokuva on huonotasoinen, välittyy siltä kuvaustilanteen tunnelmia. Poika tuijottaa varpaitaan ja kaksi tytöistä peittää kasvonsa käsillään. Lienee ensimmäinen kerta, kun he näkevät kameramiehen.

Revonnenä

Merenrannalla lähempänä Pietaria on Revonnenä niminen kylä, jonka ylle vuonna 1905 lankesi synkkä varjo. Revonnenä valittiin paikaksi, jossa kuoleman tuomitut teloitettiin ja haudattiin salaisesti. Vangit kuljetettiin Revonnenään Pietarista kesäisin laivoilla, talvisin junalla. Teloitetut olivat enimmäkseen terroristeiksi tuomittuja ja murhamiehiä. Perinne ei katkennut vallankumoukseen ja myös neuvostoaikana Revonnenällä teloitetut olivat enimmäkseen vallankumousta vastustaneita ja muita poliittisista syistä tuomittuja.

Tipuna

Mustajoen varrella sijaitseva Tipuna on ainoita Valkeasaaren kyliä, jossa on säilynyt vanhoja Inkerin kyläkulttuurin aikaisia rakennuksia. Sen kautta kulkee Pietarin ja Viipurin välinen rautatie.

1700-luvulla kylän läheisyydestä löydettiin rautamalmia. Raudan jalostus aloitettiin jo 1700-luvulla ja myöhemmin avattiin valurautaa ja terästä valmistava Mustajoen tehdas. Vuonna 1769 keisarinna Katariina II lahjoitti Mustajoen tehtaat kreivi Potjomkinille, mutta valtio osti ne häneltä pian takaisin. Vuonna 1880 Tipunaan perustettiin ruhtinatar M. V. Vjasemskajalle kuulunut tiilitehdas, jossa oli 200 työntekijää. 1900-luvulla Tipunaan alettiin rakentaa huviloita.

Tipunan vapaapalokunnasta on säilynyt hauska kuva.

Tipunan kapeilla kujilla kulkeva vieras voi kuitenkin aistia yhä vieläkin häivähdyksen menneestä ajasta ja kadonneesta maailmasta. Yksi vanhoista rakennuksista on maaorjuudesta kansanrunoilijaksi ponnistaneen Jaakko Räikkösen (5.10.1830-2.2.1882) kotitalo.

Ylipäätään maaorjuus inkeriläisille oli vaikea pala nieltäväksi. Mieluummin he muuttivat Uralin taakse kruununtalonpoikina kuin elivät aatelisten talonpoikina Inkerissä.

Räikkönen syntyi avioliiton ulkopuolella, koska isällä ei ollut varaa maksaa maaorjana eläneestä Maria Vitikasta ruhtinas Lopuhinin määräämää 300 ruplan vapautusmaksua, joka vaadittiin, jotta Maria olisi voinut mennä naimisiin. Maria pääsi eroon orjuudesta vasta, kun ruhtinas Lopuhin myi tiluksensa kreivi Levashoville vuonna 1844. Vanhemmat vihittiin laillisesti, mutta Jaakko pysyi maaorjana.

Isä opetti lahjakkaan poikansa kirjoittamaan venäjää ja suomea hän oppi kirkkoherra Schroederin avulla. Jaakko toimi myöhemmin kylänvanhimpana, kirkonmiehenä ja sunnuntaikoulun opettajana. 1866 hänestä tuli talonpoikaissäädyn edusmies maalaishallintoon ja 1868 piirioikeuden lautamies.

Mustajoelle lähteen päälle on rakennettu pieni tsasouna. Lähteelle tullaan pitkienkin matkojen takaa tankkaamaan kanisterit täyteen raikasta vettä, jolla uskotaan olevan myös ihmeitä tekevä vaikutus.

Mainila

Rajapitäjänä Valkeasaarella on ollut merkittävä osa Suomen sotahistoriassa. Vanhalla valtakunnanrajalla sijaitseva Mainila lienee Inkerin kuuluisin kylä. Neuvostoliiton mukaan Mainilassa kuoli 26. marraskuuta 1939 Suomen puolelta ammutun tykkitulen seurauksena 13 rajajoukkojen sotilasta.

Kyseessä oli kuitenkin lavastus, ja laukaukset ammuttiin Neuvostoliiton puolelta.

Mainila oli varsin vaatimaton kylä. Puolet Mainilan taloista paloi maan tasalle jo marraskuussa 1919, Pohjois-Inkerin kansannousuun liittyvien taistelujen yhteydessä. Talot oli valeltu paloöljyllä ja sytytetty tuleen. 1930-luvun taitteessa Mainilassa oli 44 taloa, mutta talvisodan syttyessä kylä oli siviileistä tyhjä. Muiden Inkerin rajakylien tavoin Mainilan asukkaat oli pakkosiirretty muualle jo 1930-luvun puolivälissä.

Jatkosodan suurhyökkäys Karjalankannaksella alkoi Valkeasaaresta 9.6.1944. Sotahistorioitsijoiden mukaan Valkeasaaressa oli suurempi tulivoima kuin Stalingradissa ja Berliinissä. Kylät paloivat ja Valkeasaari autioitui. Yhä vieläkin Valkeasaaren maastosta löytyy taistelussa jääneitä esineitä maastosta ja keräilijät käyvät niitä etsimässä.

Yksi harvoista ehjäksi jääneistä rakennuksista lienee Rajajoen rannalla oleva pumppuasema rautatien ja rautatiesillan kupeessa. Jopa uusi Pietarin moottoritie tekee mutkan pumppuaseman kohdalla.

Valkeasaaren kirkonkylästä ei ole jäänyt jäljelle mitään. Sen oletetulla paikalla olevalla pelloilla paimen kaitsee vuohilaumaansa.

Levassova

Rautatien ja Viipurin valtatien tuntumassa sijaitsee Levashovan uhrilehto, yksi Stalinin ajan järkyttävistä muistomerkeistä. Levasova on kymmenien tuhansien vainoissa teloitettujen vainouhrien joukkohauta, jota nykyisin vartioi Molokin kita -niminen veistos. Vuosittain 30.10. poliittisten vainouhrien päivänä Pietarin kaupunki järjestää Levashovassa muistotilaisuuden. 

Paradoksaalista on, että Levashovan taajaman katujen nimistö on jämähtänyt neuvostomenneisyyteen: Karl Marxin valtakatu, Rauhan katu, Työn katu, Vapun katu, Ystävyyden katu.

Inkeriläisillä uhrilehdossa on kaksikin muistomerkkiä. Niistä vaatimattomampi on Inkerin emeritus piispan Aarre Kuukaupin suunnittelema risti. Toinen on vuonna 2004 pystytetty arkkitehti Roman Svirskin suunnittelema muistomerkki, johon on kirjoitettu teksti: ”Tämä merkki on pystytetty muistoksi kaikille suomalaisille, jotka kuljetettiin teuraaksi neuvostovallan aikana”.

Omaiset ovat kiinnittäneet puihin muistolaattoja, riipaisevia tuskanhuutoja vainoissa menehtyneille miehilleen, vaimoilleen ja pojilleen.   

Nykyinen Valkeasaari

Valkeasaaresta Pietarin keskustaan on matkaa alle kolmekymmentä kilometriä. Ei siis ihme, että paikkakunta houkuttelee varakkaita pietarilaisia pystyttämään linnojaan luonnon keskelle.

Linnojen rinnalla näkee perivenäläisiä virityksiä. Tässä ilman sähköä toimiva takapihojen internet.

Tunnettuja valkeasaarelaisia

Mannerheimin ristin ritarit Mikko Pöllä ja Antti Vorho,

Valkeasaaren kylät

Akkasenkylä l. Akkasi (Leistilä), Alakylä, Alosaari, Kaljala, Konnunkylä (Konnunselkä), Luuppola, Mainila, Merituittu, Mottori, Myllynkylä (Aleksandrovka), Nakara, Pienikivi, Retukylä, Revonnenä, Suontaka, Suurikivi, Tipuna, Valkeasaari, Vaskisavotta