P – R

Parkkinen, Anna ja Aleksanteri, opettaja, Partanen, Aatami, Peräläinen, Juhana, sanomalehtimies, Pettinen, Albert, säveltäjä, Piiparinen, Mika, säveltäjä, Putkonen, Toini Inkeri, oopperalaulaja, Putro, Mooses, säveltäjä, Pärnänen, Eevertti, kirkkoherra, kirjailija, Pöllä, Mikko, Mannerheim-ristin ritari, Pöllä, Pekka, kirjailija, Raikkerus, Adam, Raikkerus, Santeri, kansakoulun opettaja, Raikkerus, Viljo, kansakoulun opettaja, Rautanen, Martti, lähetyssaarnaaja, tiedemies, Reijo, Leander, Inkerin kuningas, Repo Teppo, kansanmuusikko, Ristola Paavo (Pauli), taiteilija, Ronkonen, Lyyli, dosentti, kirjailija, Ruotsi, Adam, opettaja, Räikkönen, Paavo, kanttori, Inkeri-lehden päätoimittaja, Räikkönen Sulo, oopperalaulaja, Rännäli, Toivo, taidemaalari, akateemikko

Parkkinen, Anna ja Aleksanteri, opettaja 

Aleksanteri Parkkinen syntyi 1902 Kolpinan kylässä Keltossa Suntio-Matin perheeseen. Opettajaseminaarissa hän tutustui Anna Telkkiseen, syntynyt 1902 Venjoen Kaskisaarella, ja v 1924, kun he olivat valmistuneet opettajiksi, he menivät naimisiin. Anna oli suomen- ja venäjänkielen opettaja ja Aleksanteri matematiikan ja maantieteen opettaja. 

Ensimmäiset työpaikat he saivat Venjoen Luukkasin koululla. Täällä syntyivät tyttäret Toini 1925 ja Nelly 1927. Seuraava työpaikka oli Hietamäellä ja sitten Kelton Autiolla, josta he sitten muuttivat Karjalaan Kolatselän kylään v 1933. Siellä Aleksanteri toimi koulun rehtorina sekä opettajana. V 1940 heille syntyi Inkeri-tytär.

Talvisodan aikana koululla oli venäläisten sotilassairaala ja jatkosodan aikana suomalaisten sairaala. Ennen juhannusta 1944 suomalaiset upseerit ilmoittivat Parkkisille, että heidän oli parasta lähteä Sortavalan kautta Suomeen. Aleksanteri kokosi perheen dokumentit ja suomenkieliset kirjat ja pakkasi ne hevoskärryyn ja läksi hevoskyydillä sinne. Perheen naisväki lähti junalla Suomeen. Tapaamispaikaksi oli sovittu Annan veljen, Teppo Telkkisen, koti Tampereella, jonne naisväki tuli juhannusaattona ja Aleksanteri joitakin päiviä myöhemmin. Asunto järjestyi ja Aleksanteri sai työn ajurina, kun hänellä oli hyvä nuori hevonen ja kärryt. Suomalaisten hevoset olivat kaikki sodassa ja ajureja oli tarvis.

Syyskuussa 1944 solmittiin välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä, mikä aiheutti sen, että inkeriläiset, jotka olivat evakuoitu Suomeen, vaadittiin takaisin Venäjälle. Anna ja Aleksanteri Parkkinen päättivät paeta Ruotsiin. Pienellä kalastusveneellä Parkkisen perhe erään toisen inkeriläisen perheen kanssa tuli Kokkolasta kapeammasta paikasta Pohjanlahden yli dramaattisen ja myrskyisen matkan jälkeen Uumajaan 17. marraskuuta 1944. Pakolaisleirin jälkeen Aleksanteri joutui Ruotsin länsirannikolle rengiksi maatöihin, Anna oli emännän apulaisena ompelutöissä ja vanhemmat tyttäret, joiden koulunkäynti jäi kesken Suomesta paetessa, joutuivat läheiseen kaupunkiin sairaalaan työhön.

Parkkiset tunsivat itsensä kovin eristetyiksi ruotsalaisten piirissä mutta saivat yhteyden sukulaisiin, jotka olivat tehdastöissä Boråsissa, ja muuttivat lokakuussa 1947 sinne. Myös he saivat työtä tekstiilitehtaalla. Boråsissa he olivat inkeriläistyössä aktiiveja johtohenkilöitä aivan alusta saakka. He olivat mukana perustamassa suomenkielisen seurakuntaryhmän ja olivat kummatkin seurakuntaryhmän johtokunnassa aktiiveja. Anna toimi pyhäkoulunopettajana ja jo heti samana vuonna Aleksanteri perusti kirkkokuoron, jota hän johti monta vuotta ja jota varten hän myös sävelsi joitakin lauluja. He olivat myös aktiivisesti mukana perustamassa Inkerin kerhon.

Kummatkin kirjoittivat inkeriläisiin lehtiin, ensiksi Ruotsissa ilmestyvään Isien usko-lehteen ja myöhemmin myös Suomessa ilmestyvään Inkeriläisten viestiin. Anna runoili mielellään ja Aleksanteri kirjoitti informatiivisia artikkeleita inkeriläisestä toiminnasta ja historiasta.

Anna puhui ja luki runoja useasti seuroissa ja muissa juhlatilaisuuksissa, hoiti ohjelmaa lähetysompeluseurassa ja lauloi kuorossa. Aleksanteri oli johtohenkilö ja puhuja myös inkeriläisessä kansallisessa kerhotoiminnassa.

Vuonna 1956 Ruotsin inkeriläiset eri paikkakunnilta perustivat ISK:n, Inkerinsuomalaisten Keskusliiton – nykyään Ruotsin Inkeri-Liitto (RIL)- jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Aleksanteri valittiin.

Aleksanteri opettajana hommasi jo pakolaisleirillä Uumajassa ruotsinkielen oppikirjoja ja pani käyntiin kurssin. Hän ymmärsi sen, että niiden, jotka olivat paenneet Ruotsiin, ei ollut menemistä takaisin Suomeen. Suomesta inkeriläisiä nimittäin oli viety takaisin Neuvostoliittoon eikä suinkaan entisille kotipaikoille vaan kauas Inkeristä. Meidän oli siis opittava uuden maan kieli niin nopeasti ja hyvin, kuin vain oli mahdollista. Mutta omaa kieltä ei saanut myöskään unohtaa. Sen takia nyt ISK:n perustettua Aleksanterin toimesta monissa inkeriläisissä kerhoissa perustettiin suomenkielen kursseja etenkin lapsia varten. Anna toimi tietenkin niissä suomenkielen opettajana. Aleksanteri kuoli 1983 ja Anna 1989.

Partanen, Aatami

Inkeri-lehti 4.5.1901

Aatami Tuomaanpoika Partanen kuoli täällä ja haudattiin viime viikolla. Vainaja oli niitä vanhan kansan miehiä, hän kuoli yli 80 vuoden ikäisenä, joilla aina oli varalla ystävällinen kehottava puhe nuoremmille. Hän oli aikoinaan, kun tämä nykyinen kunnallinen järjestys astui voimaan, Tuutarin ensimmäinen kunnanvanhin, starssina, ja kokouksissa sekä muutenkin asioista keskusteltaessa ja päätettäessä kuulusteli ja koetti selville saada muidenkin mieltä. Hän oli vainaan provasti Öhqvistin kanssa yksissä puuhissa perustamassa Tuutarin ensimmäistä vakinaista kansakoulua ja koulutaloa, ”Aleksanterin koulua”, kirkon luona (perustettu keisari Aleksander II:n pelastuksen muistoksi murhayrityksestä v 1866). Hän se ensimmäiseksi alkoi kunnan alueella laitattaa kuntoon teitä, sekä koetti parannella yhdessä ja toisessa suhteessa kunnan asioita. Viime vuosinaan eli hän syrjässä yhteisistä asioista, mutta seurasi niiden kulkua aina kumminkin, kunnes voimat alkoivat riutua ja hän kutsuttiin täältä pois ilman taudin vaivoja, oikealla luonnollisella kuolemalla, kuten väsynyt matkamies ainakin. 

 

Peräläinen, Juhana, sanomalehtimies 

Sanomalehtimies Juhana Peräläinen (1877 – 1932) oli kotoisin Kolppanasta ja käynyt Kolppanan seminaarin. Peräläinen oli Pietarin suomalaisen yhteiskoulun viimeinen johtaja. Suomeen muutettuaan toimi Suomen Sosiaalidemokraatin ulkomaanosaston toimittajana.

 

Pettinen, Albert, säveltäjä

Piiparinen, Mika, säveltäjä

Monista kauniista hengellisistä lauluistaan tunnettu säveltäjä Mika Piiparinen (16.12.1911–21.7.1991) syntyi Sernitsan kylässä Kolppanan seurakunnassa. Oma koti valmistui kuitenkin Skuoritsaan Sokkalan kylään, josta perhe oli saanut lahjaksi tonttimaan. Mikan isä Heikki Piiparinen toimi saarnaajana Inkerissä ja isän vakaumus siirtyi myös poikaan. Piipariset asuivat Inkerissä Suomen passilla. Elokuussa 1929 nousi esille kansalaisuuden vaihtaminen. Heikki Piiparinen ei suostunut ottamaan Neuvostoliiton kansalaisuutta ja niin perhe muutti Suomeen. Aluksi koti perustettiin Terijoelle. Sodan jälkeen Mika Piiparinen asui ja vaikutti Helsingissä. Yksi hänen kuuluisimpia ja kauneimpia laulujaan on ”Oi katso mikä aamu”.

Putkonen, Toini Inkeri, oopperalaulaja

Toini Inkeri Putkonen, avionimeltään Nikander (1901–1990) oli oopperalaulaja. Hänen isänsä oli syntyisin Tyröstä. Toini opiskeli laulua Helsingin musiikkiopistossa ja sen jälkeen vielä yksityisesti. Syksyllä 1922 hän jatkoi lauluopintojaan Milanossa. Toini Putkonen -nimi ei kelvannut italialaiselle oopperanäyttämölle, joten hänelle keksittiin taiteilijanimi Antonietta Toini. Mezzosopraano Antonietta lauloi ensimmäisenä suomalaisena sopraanona Milanon La Scalassa 1929–1934 ja Frankfurt-am-Mainin oopperassa 1935-1936. Lisäksi hän vieraili Etelä- ja Keski-Euroopan sekä Skandinavian oopperoissa.

Sota katkaisi Toinin kansainvälisen uran, mutta hän ei tyytynyt kotirouvan rooliin varatuomari, pankinjohtaja Väinö Nikanderin vaimona, vaan esiintyi jonkin verran kotimaassa. Lisäksi hän toimi laulunopettajana Tampereen musiikkiopistossa ja antoi yksityistunteja. Tampereelle perustettiin ooppera 1946 ja Toini Inkeri paneutui innolla sen toimintaan. Avioliitto oli lapseton.

Toini Nikander sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1960. Nikanderin pariskunta keräsi laajan taidekokoelman, jonka Toini vähän ennen kuolemaansa lahjoitti miehensä syntymäkaupungin, Turun taidemuseolle.

Antonietta Toini alias Toini Inkeri Putkonen on tuntematon useimmille nykyihmisille, puhumattakaan hänen inkeriläistaustoistaan. Aikalaiset toimittajat kirjoittaessaan hänestä eivät myöskään koskaan maininneet hänen isänsä, Pekka Putkosen syntyneen Inkerinmaalla

Putro, Mooses, säveltäjä

Putro Mooses, s. 18.10.1848. Tuutarissa, Nurkkalan Kyllisissä. Säveltäjä, opettaja, lehtimies. Vanhemmat talollinen Matti Putronen ja Maria (o.s. Kaipiainen). Putron vanhemmat olivat tuutarilaisia, valistuneita talonpoikia. Inkerissä taloudellinen vaurastuminen heijastui myös henkiseen elämään ja koulutuksen arvostukseen. Kolme Putrojen viidestä pojasta lähetettiin opintielle. Putro tuli Kolppanan seminaariin vuonna 1863 ja valmistui opettajaksi, lukkariksi ja urkuriksi vuonna 1866. Hän täydensi opintojaan vuonna 1867 Liivinmaan ritariston seminaarissa Valgassa ja seurasi vuonna 1871 opetusta Jyväskylän seminaarissa sekä Helsingissä. Putro suoritti tutkinnon myös Keisarillisen Musiikkiyhdistyksen Konservatoriossa Pietarissa 1874‒1878 ja valmistui vapaaksi taiteilijaksi vuonna 1879.

Mooses Putro toimi opettajana Tuutarin kirkkokoulussa vuonna 1866, Kolppanan seminaarissa 1868–1872, aineopettajana Pietarin suomalaisen seurakunnan ylemmässä kirkkokoulussa vuoteen 1885 ja sen jälkeen alustavassa kirkkokoulussa. Opettajantoimensa ohella Putro toimi lukkari-urkurina Pietarin suomalaisen Pyhän Marian seurakunnassa 1872‒1879 ja myöhemmin myös urkurina. Lisäksi hän oli Inkeri-lehden toimittajana 1885–1905.

Mooses Putron musikaalinen ura oli mittava. Vuonna 1879 ilmestyi omakustanteena ensimmäinen laulukokoelma: 20 laulua sekakuorolle. Niistä oli Putron omia sävellyksiä yhdeksän ja seitsemään hän oli tehnyt omat sanoitukset.

Vuonna 1872 Putro perusti Pietarin Suomalaisen Lauluseuran, jossa parhaimmillaan oli 80 laulajaa. Kuoro voittti kahdesti kuorolaulukilpailut. Kuopiossa 1891 ja Viipurissa 1908. Pietarin Suomalaisen Lauluseuran esitys vuonna 1901 on ensimmäisiä suomalaisia äänilevyjä. Äänitys on tehty Gramophon Records -levy-yhtiölle.

Mooses Putro oli kulttuurin monitoimimies. Kanttorin työn ja kuorotoiminnan lisäksi Putro toimitti Inkeri-sanomalehteä ja toimi valmistumisestaan saakka lasten opettajana kolmiluokkaisessa Kasanskin alustavassa suomalaisessa kirkkokoulussa. Mooses opetti toista ja kolmatta luokkaa, mutta musiikkia jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Hän toimi lisäksi useissa pitempi- ja lyhyempiaikaisissa luottamustoimissa Pietarin suomalaisten seurojen ja yhdistysten asioissa sekä muissa yhteistoimissa. Putro toimi pitkään musiikin arvostelijana Kolppanan seminaarin päättäjäistutkinnoissa.

Putro perusti yhdeksi inkeriläisen kulttuurin peruskiveksi muodostuneen laulujuhlaperinteen. Ensimmäiset juhlat pidettiin Skuoritsassa vuonna 1899 ja viimeisiksi jääneet, kuudennet Tuutarissa 1918.

Putro sävelsi ja sanoitti Nouse Inkeri -hymnin, jonka kantaesitys oli Kolppanan seminaarin 25-vuotisjuhlassa vuonna 1888. Sensuurin takia hymniä esitettiin nimellä Nouse kansani. Toinen tunnettu sävellys on Putron säveltämä virsi Rukous.

Mooses Putron puoliso oli Nanna Sofia Juvonen. Mooses ja Nanna Putron perheeseen syntyi kaksi poikaa. Esikoinen vuonna 1844 syntynyt Viljo Kalervo kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä. Toinen poika Sulo syntyi kesäkuussa 1885.

Putrojen kotitalo Pietarissa sijaitsi nykyisellä Kasanskajakadulla. Entinen oppilas Helli Suominen kuvasi opettajaansa: ”Juhlahetki koitti, kun Mooses Putro viulu kainalossaan astui luokkaan. Hän oli tuolloin jo noin 60-vuotias, hänen tukkansa ja partansa olivat harmaat, lempeys ja hyvyys säteilivät koko hänen olemuksestaan. Hän rakasti lapsia ja musiikki oli hänelle miltei ilmaa, jota hän hengitti.”

Putro katosi Pietarissa 24.11.1919 jäljettömiin matkallaan töistä kotiin.

Pärnänen, Eevertti, kirkkoherra, kirjailija

Eevertti Pärnänen toimi Tyrön kirkkoherrana 1919. Tarton rauhan jälkeen Pärnänen muutti Suomeen, jossa hän kirjoitti huomiota saaneen romaanin Antti Kivekäs, joka kertoo legendaarisen järvisaarelaisen sissipäällikön vaiheista ja inkeriläisten taistelusta tsaari Pietari Suuren joukkoja vastaan isonvihan aikana 1720-luvulla.

Kaksiosainen teos ilmestyi vuonna 1923. Inkerin kulttuuriseura on julkaissut romaanista näköispainoksen 1995, 1996. Sitä voi ostaa Mooses Putron muistosäätiöstä email: koivujatahti@inkeri.fi.

Pöllä, Mikko, Mannerheim-ristin ritari

Pöllä Mikko, s. 16.9.1916 Valkeasaaressa, k. 28.4.1994 Mäntyharjulla. Pöllä nimitettiin 1.8.1943 Mannerheim-ristin ritariksi nro 120.

Mikko Pöllän elämä oli kaikin puolin värikäs. Lapsuudenkoti sijaitsi aivan Suomen rajalla Valkeasaarella. Isä Juho Pöllänen taisteli 1. maailmansodassa Venäjän keisarin armeijassa saksalaisia vastaan.

Mikko aloitti koulunkäynnin nelivuotisessa kansakoulussa ja jatkoi kyläneuvoston määräyksestä kolmivuotisessa kolhoosinuorisokoulussa. Miliisin virasta maanviljelijäksi siirtynyt isä vangittiin vuonna 1932 kulakkina. Isän vangitseminen kypsytti Mikossa päätöksen siirtyä Suomeen. Hän ui Rajajoen yli ja sai luvan jäädä maahan.

Talvisodan alla Pöllä toimi muurarina Weilin & Göösin rakennustyömaalla Helsingissä. Eräänä iltana Pöllä sai kotiinsa yllättäviä vieraita. Päämajan tiedustelijat ehdottivat venäjän kielen taitoiselle nuorukaiselle erikoistehtäviä, eikä Pöllän tarvinnut pitkään miettiä vastausta. Jo kahden viikon alokaskoulutuksen jälkeen hänet määrättiin päämajan tiedusteluosastoon kuuluvaan Osasto Kuismaseen Sortavalaan, josta matka jatkui Kollaalle. Miehet rämpivät linjojen takana ja yrittivät kerätä kaiken mahdollisen tiedon. Välirauhan aikana Pöllä sai radistikoulutuksen ja huhtikuussa 1941 laskuvarjohyppääjän pikakoulutuksen.
Pöllän ansioiksi lasketaan junaradan räjäyttäminen vihollisjoukon nenän edessä ja toisella kerralla koko junan suistaminen radalta. Kun rata oli panostettu ja Pöllä odotti junan tuloa 30 metrin päässä laukaisulanka kireällä, paikalle ratsasti venäläisten ratsupartio. Pöllä hallitsi katastrofin ainekset sisältäneen tilanteen hienosti. Hän löysäsi laukaisulangan ja partio ratsasti sen yli ilman seurauksia. Hetken päästä kuitenkin räjähti ja paikalle tullut juna suistui raiteilta. Pöllän kerrotaan syöksyneen ensimmäisenä junan kimppuun. Urotöistään hänet nimitettiin 1.8.1943 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.

Vuoden 1944 alussa Pöllä määrättiin Upseerikouluun Niinisaloon. Hän suoritti kurssin kiitettävin arvosanoin. Vänrikkinä Pöllä ehti tehdä muutaman partioretken ennen välirauhaa. Yhteensä kaukopartiomatkoja kertyi 35 ja rintamantakaisilla retkillään hän vietti yli 200 vuorokautta.

Suomen kansalaisuuden Pöllä sai itseltään Mannerheimiltä vuonna 1945, mutta hänellä säilyi myös Neuvostoliiton kansalaisuus. Porkkalan rajavartiostossa palvellut Pöllä joutui Suomen kansalaisuudesta huolimatta Valpon kuulusteluihin vuonna 1946, mutta laskettiin vapaaksi kaksi vuorokautta kestäneitten kuulustelujen jälkeen. Pöllä ei jäänyt odottamaan uutta kertaa, vaan pakeni Ruotsiin. Sieltä matka jatkui Venezuelaan, jossa hän vietti elämänsä seuraavat 18 vuotta rakennusmiehenä ja pyhimyskuvien kauppiaana. Suomeen 48-vuotias Pöllä palasi vuonna 1964. Kaveria ei jätetty. Sissitoveri Vladi Marmo järjesti hänelle työnjohtajan paikan Geologiselta tutkimuslaitokselta.

Pöllä on haudattu Mäntyharjulle

KIRJALLISUUTTA: Henttonen Antti. Marskin inkeriläisritari Mikko Pöllä kaukopartiomatkoilla, 1993.

Pöllä, Pekka, kirjailija

Pekka Pöllä (10.8.1940-22.3.1989 oli kotoisin Venjoelta Poritsan kylästä. Perhe evakuoitiin sodan Suomeen, josta Pekka muutti takaisin Neuvostoliittoon vuonna 1957 ja asettautui Petroskoihin. Yliopistosta valmistumisen jälkeen hän toimi Neuvosto-Karjala -lehden toimituksessa, Suomalaisessa draamateatterissa sekä Progress-lehden ja Punalipun toimituksessa.

Pöllän ensimmäinen runokirja Tientekijät ilmestyi vuonna 1973. Runoteosten ohella hän kirjoitti myös proosaa, mm. Satuja noutamaan vuonna 1980.

Raikkerus, Adam

Raikkerus Adam, s. 13.7.1839 Rospeekassa Hietamäellä, k. lokakuussa 1899. Vanhemmat Pietari Raikkerus ja Maria (o.s. Skalm). Raikkerus oli aikansa edistyksellinen talonpoika, joka ymmärsi koulutuksen ja sivistyksen merkityksen. Hän edisti kaikin voimin kansakoulujen perustamista paikkakunnalle. Hän osallistui myös kunnalliselämään ja saavutti arvostetun ja kunnioitetun aseman. Raikkerus oli myös raittiusliikkeen kannattaja. Puoliso Katri (o.s. Toikka).

Raikkerus, Santeri, kansakoulun opettaja

Raikkerus Santeri, s. 29.7.1883 Hietamäen Nuolijoella, k. 1943 Helsingissä. Vanhemmat Adam Raikkerus ja Katri Toikka. Raikkerus tuli Kolppanan seminaariin vuonna 1900 ja valmistui opettajaksi, lukkariksi ja urkuriksi vuonna 1904 ja toimi kansakoulunopettajana Hietamäen Somerokankaalla ja Innalassa. Koulutoimen ohella hän opiskeli kolme vuotta Keisarillisessa taidekoulussa Pietarissa. Raikkerus valittiin vuonna 1916 Sunkuran maamiesseuran varapuheenjohtajaksi. Hän pakeni Suomeen Viron kautta vuonna 1919 ja asui aluksi Viipurissa, josta muutti Helsinkiin vuonna 1931.

Raikkerus, Viljo, kansakoulun opettaja

Raikkerus Viljo, s. 25.8.1885 Hietamäen Nuolijoella. Vanhemmat Adam Raikkerus ja Katri Toikka. Tuli Kolppanan seminaariin 1908 ja valmistui opettajaksi 1912. Toimi opettajana Hietamäen Rytömyllyllä. Raikkerus valittiin 1916 Pietarhovin Osuuskauppaliiton kirjanpitäjäksi ja toimi myös osuuskuntaneuvojana. Hän oli Suomessa vaimonsa kanssa 1916 Hyvinkäällä ja Helsingissä pakoillen todennäköisesti tsaarin armeijaa ja 1. maailmansotaa. Syksystä 1917 hän toimi opettajana Teppolassa. Raikkerus kuoli 1931 karkotuksessa Hiipinässä. Puoliso Amalia Saarelainen, s. 23.11.1892 Ropsussa. Perheessä oli kuusi lasta.

Rautanen, Martti, lähetyssaarnaaja, tiedemies

Maailmankuulu tiedemies Martti Rautanen syntyi 10.11.1845 Novasolkan seurakunnan Tikanpesän kylässä maaorjan poikana. Isä kuoli pojan ollessa 12-vuotias. Martti kävi kierto- ja rippikoulun ja joutui jo 15-vuotiaana suorittamaan työvelvollisuuksia kreivi Šuvalovin tilalla. Äidin ja rippi-isän rohkaisemana Martti haki vuonna 1862 perustettuun Suomen lähetysseuran kouluun.

Marttia pidettiin heikkona oppilaana, syynä oli hänen taustansa, horjuva terveytensä ja hatarat pohjatiedot. Kuitenkin Martti läpäisi koulun ja vihittiin vuonna 1868 lähetyssaarnaajaksi ja lähti Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan, jossa toimi lähes 60 vuotta kuolemaansa saakka vuonna 1926. Hän käänsi mm. Raamatun ondongan kielelle ja loi sen kirjakielen. Vähän ennen kuolemaansa hänet vihittiin Helsingin yliopistossa teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi.

Reijo, Leander, Inkerin kuningas

Reijo Leander, s. 3.1.1904 Kullankylässä. Leander oli inkeriläinen heimoaktivisti, josta käytettiin myös nimitystä Inkerin kuningas.

Neuvostoliiton ja Viron välinen raja jakoi Kullankylän kahtia. Raja kulki Reijon lapsuudenkodin kohdalta. Reijon isä kolmen lapsensa, yksi poika ja kaksi tytärtä, kanssa asui Virossa ja äiti kahden pojan ja yhden tyttären kanssa asui Venäjän puoleisessa Kullankylässä. Talojen välimatka oli satakunta metriä vain ja omaiset näkivät melkein joka päivä toisiaan, mutta eivät päässeet vuosikausiin toistensa luo. Kun äiti vuonna 1923 kuoli, hänen luonaan eläneet lapset vietiin Siperiaan.
Reijo opiskeli vuosina 1923–1924 Akateemisen Karjala-Seuran kustantamana. Reijo suoritti asevelvollisuutensa Viron sotaväessä 1924‒1926. Hän perusti Viron Inkeriin Inkeri-Seuran 1924 ja toimi seuran lehden Sananseppä päätoimittajana vuoteen 1931 asti. Reijo todennäköisesti kaapattiin Neuvostoliittoon joulukuun 1. päivän vastaisena yönä 1931. Hän oli lähtenyt saattamaan talossaan vierailleita miehiä valtakunnan rajalle, mutta ei koskaan palannut. Vain Reijon villakintaat löydettiin rajan lähettyviltä.

Reijo oli naimisissa virolaisen opettajan Linda Mikontytär Albertin kanssa ja perheessä oli kaksi lasta: Leino s. 31.1.1930 ja Helje s. 12.4.1931. Vuonna 1939 Linda Reijo siirtyi Kullalta pidemmälle Viroon, mutta jo samana syksynä hänet vangittiin.

Repo Teppo, kansanmuusikko

Repo Teppo (Aleksandrov Feodor Nikitanpoika), s. 7.11.1886 Soikkolan Viistinän kylässä ja kuoli 5.1.1962 Helsingissä. Kansansoittaja. Repo oppi soittamaan kannelta äitinsä opastuksella jo viisivuotiaana. Hän muutti Suomeen 1913 ja toimi Singerin ompelukonemekaanikkona.

Suomalaiset kansanmusiikkitutkijat löysivät Revon vuonna 1934. Repo sävelsi itse paimensäveliään ja tunnettiin taitavana perinteisten paimensoittimien rakentajana. Hän esiintyi juhlissa ja radiossakin tuohitorvea soittaen. Esitykset olivat usein ainutkertaisia, sillä hän ei pystynyt toistamaan ”omasta päästä” syntynyttä soittoaan. Revolta on tallennettu satakunta omaa sepitelmää. Repo esiintyi myös Helsingin yliopiston juhlasalissa arvovaltaisen kuulijakunnan edessä soittaen kaupunginorkesterin esittämään Sibeliuksen Karelia-sarjaan johdannon ”muinaisajan paimenhuilullaan”. Hän teki matkoja myös Ruotsiin ja Saksaan. Revon valmistamia soittimia on ympäri maailmaa. Hän esiintyi myös televisiossa ja levyllä ja hänen musiikkiaan on suomalaisissa elokuvissa.

Revolta on talletettu myös paimenen ammattiin liittyvää tietoa. Hän oli nimittäin toiminut koko nuoruutensa Inkerissä paimenena.

Taiteilija Paavo (Pauli) Ristola

Taiteilija Paavo (Pauli) Ristola (1910 Lempaala–1993 Helsinki) eli uskomattoman värikkään elämän. Hän kulkeutui noin kymmenvuotiaana orpopoikana Suomeen inkeriläisten kansannousun ja Pohjois-Inkerissä käytyjen kahakoiden takia. Suomen puolella hän pääsi Amerikan Punaisen Ristin ylläpitämään inkeriläispakolaisten orpokotiin Raudussa. Kun hän ei muistanut sukunimeään, niin häneltä kysyttiin, voisiko hän kenties olla siitä lähin Ristola. Ehkäpä hänen isänsä nimi oli ollut Risto tai joku vastaava.

”Vilkas ja villi poika karkaili orpokodeista ja koulukodeista ja päätyi paimenpoikana vietettyjen kesien jälkeen Viipurin katupoikien seuraan, mikä johti moniin vaikeuksiin.”

Ristola elätti itsensä kaikenlaisilla hanttihommilla ja laulamalla junissa. Lopulta hän kulkeutui Helsinkiin, josta tuli hänen kaupunkinsa.

Parinkymmenen vuoden iässä ollessaan jo perheellinen hän sai kipinän taiteeseen erään ystävänsä hiilipiirroksista. Ennen sotia Ristolan taiteilijaura oli vielä vaatimaton, mutta perheen muutettua Kulosaareen pikkumökkiin kesällä 1945 maalaamisesta tuli pääasiallinen rahanlähde. ”Pauli Ristolan maalaukset olivat yhtä värikkäitä kuin hänen elämänsä. Hän teki vaihtelevasti sekä akvarelleja että öljyvärimaalauksia, mutta myös pastelli- ja temperatöitä. Hänen mieliaiheitaan olivat erityisesti maisemat ja kukat.”

Ristola eli muukalaispassilla, kunnes hän sai Suomen kansalaisuuden 1970-luvun alussa. Sen myötä hänen maailmansa avartui lukuisten ulkomaanmatkojen kautta ja maalauksiin tuli uutta sisältöä.

”Hän sai töistään runsaasti kiitosta ja tunnustusta monilta tahoilta siitä huolimatta, että ei koskaan pitänyt yhtään julkista näyttelyä. Hänen taulunsa menivät kaupaksi sitä mukaa, kun hän ehti niitä maalata.”

Ronkonen, Lyyli, dosentti, kirjailija 

Lyyli Ronkonen syntyi Kelton seurakunnassa Seltsoin kylässä 15.3.1927 ja kuoli Helsingissä 23.11.2008. Ronkonen toimi englannin kielen professorina Pietarin Herzenin pedagogisessa instituutissa. Hän väitteli filosofian tohtoriksi Amerikan romanttisesta kirjallisuudesta vuonna 1972. Vuonna 1980 hän muutti Suomeen ja toimi Helsingin yliopiston kasvatustieteiden lehtorina ja amerikkalaisen kirjallisuuden dosenttina. Hän kirjoitti lukuisia tieteellisiä julkaisuja ja esiintyi monissa kansainvälisissä kongresseissa.

Tieteellisen toimintansa lisäksi Ronkonen kirjoitti neljä Inkeriä käsittelevää kirjaa:

Laps’ Inkerin. Muistojen Inkeri Stalinin hirmuvallan alla; 1989

Inkeri – isänmaa kallis; 1990

Ilon ja itkun Inkeri. Katri Kukkosen elämäntarina; 1995

Koska isien maa oli Inkeri; 1998

Ruotsi, Adam, opettaja

Ruotsi Adam, s. 19.3.1846 Hietamäen Kuttusin kylässä, k. 12.12.1884. Vanhemmat Pietari Ruotsi ja Walborg (o .s. Strömberg). Koulujen perustaminen 1800-luvun puolivälin tienoilla maaorjuuden loppuaikoina oli merkittävää aikaa koko Inkerin kehitykselle. Ensimmäinen Hietamäen koulu perustettiin kirkon viereen 1839, ja se oli koko Inkerin toinen. Koulussa annettiin opetusta vain sunnuntaisin. Koulusta tuli vakituinen kirkkokoulu 1866 ja sen opettajaksi tuli Kolppanan seminaarin ensimmäiseltä vuosikurssilta valmistunut Adam Ruotsi, ”auran kurjesta” lähtenyt entisen maaorjan poika. Seminaarin jälkeen hänellä ei ollut työpaikkaa ja hän palasi Hietamäelle. Kirkkoherra Öhqvist vastusti koulun perustamista. Niinpä Ruotsi kääntyi talollinen Pietari Niukkasen puoleen, joka tunnettiin sivistyksen ja koulutuksen ystävänä. Kun hänkään ei saanut innostettua seurakuntaa hankkeeseen, Niukkanen antoi koululle tilat ja ilmoitti majoittavansa opettajan luokseen. Kun koulu aloitti toimintansa vuoden 1866 syksyllä, lapsia tuli enemmän kuin tupaan mahtui. Koulu toimi Niukkasen tiloissa kaksi talvea ja muutti sen jälkeen Rospeekan kylään, jossa se toimi Jooseppi Jamalaisen talossa kaksi seuraavaa vuotta. Kirkkoherra Öhqvist kävi ensimmäisenä keväänä 1867 tutkinnoissa ja nähtyään hyvät tulokset hän kiitti Niukkasta ja Ruotsia lasten hyväksi tehdystä työstä. Öhqvististä tuli siitä lähtien harras kansakoulun ystävä ja kannattaja.

Ruotsin koulua kävi kolme vuotta myös Jamalaisen poika Pietari. Ilmeisesti Ruotsin aloitteesta isä lähetti poikansa Jyväskylän alkeisopistoon syksyllä 1869. Pietari Jamalainen muistelee miten matkalle lähdettiin vasta syyskuun lopussa ja opettaja Ruotsi saattoi hänet Jyväskylään saakka. Pietari Jamalainen valmistui myöhemmin filosofian maisteriksi. Opettaja Ruotsin luona pidettiin vuonna 1870 Inkerin suomenkielisten opettajien kolmas ”yhteentuleminen”.

Ruotsi oli kaksi kertaa naimisissa. Lapsia ei ollut.

Räikkönen, Paavo, kanttori, Inkeri-lehden päätoimittaja

Paavo Räikkönen (8.12.1857 – 7,12.1935) teki elämäntyönsä inkerinsuomalaisten parissa Lempaalan ja Toksovan seurakunnissa kanttorina ja opettajana sekä toimi lehtimiehenä ja kirjailijana myös Viipurissa ja Pietarissa. Paavo Räikkönen on terävänäköinen aikansa havainnoija, palavan antaumuksellinen suomalaisuuden asian ajaja sekä erinomainen sanankäyttäjä. Huumori ja ironia tekevät hänen teksteistään nautittavaa luettavaa vielä näinäkin aikoina. Räikkösten suku oli Kirvun pitäjästä. Paavo Räikkönen (Paul Johan Wilhelm Petrovits) lapsuudenkoti oli Lempaalan kirkolla kauniissa lukkarin virkatalossa. Paavo oppi lukemaan ja kirjoittamaan kotona, minkä jälkeen hän kävi kirkkoherra Peroniuksen kotikoulussa. Lisäksi oppiaineisiin kuului saksaa ja venäjää ja pianonsoittoa. Vuonna 1873 hän siirtyi opiskelemaan kolmivuotisen Kolppanan seminaarin neljännelle kurssille. Samalla kurssilla oli 16 poikaa eri puolilta Inkeriä.

Paavo Räikkönen suoritti 19-vuotiaana kolmessa vuodessa vuonna 1876 lukkarin, urkurin ja opettajan tutkinnot. Valmistumisensa jälkeen hän jäi Kolppanan seminaariin apuopettajaksi, kansan suussa ”puolopettajaksi”.

Paavon äiti kuoli seminaarin aikana ja isä avioitui uudelleen jo kolmen kuukauden kuluttua leskeksi jääneen Karolina Lipposen kanssa. Lapsia Räikösten uusperheessä oli 18.
Paavo Räikkönen arvosteli Pietarin lehdessä 3.11.1878 kovin sanoin talonpoikien henkisen elämän mitättömyyttä. Syynä oli koulujen opetuksen huono taso. Tavallisissa kodeissa ei ollut uskonnollisen kirjallisuuden lisäksi mitään muita kirjoja. Kylissä asuvat inkerinsuomalaiset eivät aina tienneet, mistä he olivat lähtöisin ja mikseivät he puhuneet venäjää. Ero sivistyneistöön oli suuri. Pappiloissa puhuttiin saksaa, kunnallishallinnossa venäjää ja talonpojat keskenään suomea.

Räikkönen oli kansanvalistusmies ja myös toimija. Otto Rokkanen valittiin Lempaalan kirkkoherraksi vuonna 1878. Rokkanen perusti Lempaalaan kirkkokoulun 1879 ja Paavo Räikkönen aloitti siellä opettajana. Samana vuonna Räikkönen perusti Lempaalaan sekakuoron kesällä 1878. Lauluseuraan liittyi peräti kolme sataa henkeä. Räikkönen kierteli kylästä toiseen viulu kainalossa laulattamassa kansaa. Pelkkä laulu ei riittänyt. Vuonna 1879 Lempaalan lauluseuraan tilattiin 30 virsikannelta Suomesta. Inkerinmaan ensimmäisissä kansanjuhlissa Lempaalan kirkon läheisyydessä 29.6.1885 ihmeteltiin kuoron korkeatasoista esitystä. Paavo Räikkönen ahkeroi myös Inkerin laulujuhlien järjestämisessä, joita pidettiin Inkerissä kuudesti. Räikkönen toimi myös raittiusseura Alkun johtokunnassa ja johti yhdistyksen laulukuoroa. Alkoholin väärinkäyttö oli maaorjuuden päättymisen jälkeen kansanvitsaus.

Paavo Räikkönen toimi Inkeri-lehden ahkerana avustajana. Lisäksi hän kirjoitti Wiipurin Sanomiin. Inkeri-lehden lakkaamisen jälkeen vuonna 1905 Räikkönen ponnisteli Uusi Inkeri-lehden perustamiseksi. Lehden toimitus joutui kuitenkin siirtymään Viipuriin. Inkeri-lehti perustettiin uudelleen vuonna 1908 ja päätoimittajaksi tuli Paavo Räikkönen.

Räikkönen on kirjoittanut toisen säkeistön Nouse Inkeri -hymniin.

Juhannuksena 1891 Paavo Räikkönen vihittiin isän toisen vaimon Karolina Lipposen tyttären Amalian kanssa. Perheeseen syntyi seitsemän lasta. Amalia kuoli 44-vuotiaana ja Paavo avioitui vuonna 1908 uudelleen Johanna Garnqvistin kanssa Toksovan kirkossa. Suomeen hän pakeni vuonna 1919 Inkerin kapinan alkumetreillä. Räikkönen päätyi Porvooseen WSOY:n palvelukseen oikolukijaksi. Räikkönen kuoli 7.12.1935.

Räikkönen Sulo, laulutaiteilija

Laulutaiteilija Sulo Eugen Räikkönen syntyi 1.7.1896 Lempaalassa ja kuoli 26.10.1955 Helsingissä. Vanhemmat olivat kanttori Pekka Räikkönen ja Katri Raikkerus. Räikkönen kävi seitsemän luokkaa yhteiskoulua ja opiskeli laulua Pietarin kansankonservatoriossa 15–17.

Hän teki opintomatkat Saksaan ja Hollantiin 1922–23, Italiaan ja Ranskaan 1927–28. Hän oli kiinnitetty laulajaksi Suomen oopperaan 1923–39 ja toimi Suomen oopperan vt. taloudenhoitajana 1941, talouspäällikkönä 1943–52, toimitusjohtajana 1952–53, pääjohtajana 1953–55.

Rännäli, Toivo, taidemaalari, akateemikko 

Akateemikko, taidemaalari ja kirjailija Toivo Rännäli syntyi 25.10.1921 Toserovan kylässä Miikkulaisissa ja kuoli 15.3.2012 Vantaalla.

Hän oli inkeriläinen taiteilija ja kirjailija, joka asui paluumuuttajana Suomessa vuodesta 1993 kuolemaansa saakka.

Toivo Rännälin perhe karkotettiin ”kulakkeina” Toserovasta vuonna 1931 Krasnojarskiin, Siperiaan.

Taiteellisesti lahjakas Toivo pääsi opiskelemaan kuvataiteita. Vuosina 1939‒1941 hän opiskeli Omskin taidekoulussa. Vuosien 1941–1943 aikana hän toimi piirustuksen opettajana Jušno-Jeniseissä.

Rännäli osallistui ensimmäistä kertaa ammattitaiteilijoiden näyttelyyn vuonna 1946 Krasnojarskissa. Vuonna 1947 hänet hyväksyttiin jäseneksi Neuvostoliiton taiteilijaliittoon.

Luonto oli Rännälille ehtymätön inspiraation lähde. Hän rakasti Siperian luontoa, mahtavaa Jeniseitä ja jylhiä Sajanin vuoria. Rännäli oli ahkera, tuottelias ja herkkä luonnon kuvaaja. Hänen maalauksiinsa ovat ikuistuneet kukkivat vuorenrinteet, solisevat purot ja Siperian kevätöiden kuulas valoisuus, mutta myös syksyn hehkuvat värileikit, joskus myös talviset lumikentät. Rännälin Siperia on lumoavan kaunis, Jenisei virtaa puhtaana. Rännälin taide ei kuitenkaan paljasta Siperian luonnon tuhoja, kuolleita kaloja ja saastuneita metsiä, joista taiteilija on huolissaan. Miljoonan asukkaan Krasnojarskissa toimii mm. ydinteollisuutta

Rännäli saavutti Neuvostoliitossa ja Venäjällä kaikki mahdolliset taiteilijalle annettavat tunnustukset. Hänelle on myönnetty mm. Venäjän kansantaiteilijan arvonimi itsensä Jeltsinin kädestä ja akateemikon arvonimi. Hänen taulujaan on Venäjällä 38 taidemuseon kokoelmissa ja monissa merkittävissä taidemuseoissa ja yksityiskokoelmissa kaikilla mantereilla. Rännälin kertoman mukaan häntä ei kuitenkaan kelpuutettu Suomen taiteilijaliiton jäseneksi. Hän ei saanut myöskään taulujaan maan taidenäyttelyihin.

Vaikka Rännäli tunnetaan erityisesti maisemamaalauksistaan, hän oli myös arvostettu muotokuvamaalari. Suurimmaksi synnikseen Rännäli tunnusti 200 Stalinin muotokuvaa, jotka hän aikoinaan tilauksesta maalasi. Stalinin lisäksi hän on ikuistanut tauluihinsa Siperian asukkaita, työn sankareita ja heidän työmaitaan.

Rännäli oli monilahjakkuus, taiteen tekemisen lisäksi hän oli myös runoilija ja kirjailija. Rännälin luomisvoima jatkui viimeiseen saakka. Rännälin kirjallisia teoksia ovat Musta enkelini ja Kuokkavieras ja useat runokokoelmat. Teokseen Lyijykauden runoilijoita on koottu neuvostoaikana julkaisemattomia runoja. Rännälillä oli Venäjän kansantaiteilijan arvonimi, Venäjän taideakatemian kunniajäsenyys, Pietarin tiede- ja taideakatemian jäsenyys ja Kansainvälisen matkailuakatemian kunniatohtorin arvonimi.