”Serebetan maat ovat ikäviä, ankeita laakeita, jossa ei vesiä eikä metsiä näe, mutta kirkolta Kaprion ja Tyrön rajoille muuttuvat maisemat yhä monipuolisemmiksi. Pieniä kirkasvetisiä kalkkiperäisiä järviä ja virtojen alkuja tapaa täällä tiheästi, ja metsiäkin vielä näkyy, vaikka näitä viimeisiä onkin yhä enemmän auttamattomasti haaskattu ja hävitetty,” kuvasi Abram Tiisnekka Serepetan ja Ropsun luontoa Uudessa Suomettaressa 13.4.1882.
Serepetan inkeriläiset olivat pääosin savakoita. Seutu oli pääasiassa ortodoksisen väestön asuttamaa seutua. Neljännes väestöstä oli inkerikkoja ja puolet venäläisiä.
Inkeri-lehdestä poimittua: ”Maanlaatu on Serebetassa ylipäänsä hyvää kalkkiperäistä lajia ja maanviljelys onkin täällä pääelatuskeinona. Kostilitsassa ja tämän lähIstöllä olevissa kylissä on marjatarhojen hoito tavallista ja hyvänä elatuslähteenä. Korkun ja Kivikon puolella tehdään paljon vitsasia torin kaupaksi. Heiniä, kylpyvastoja ja luutia valmistetaan myytäviksi ylipäänsä metsänpuolisissa kylissä, samaten on parkin (pajun kuoren) kettäminen täällä tavallista. Sivutöinä yhtyy maanviljelykseen vielä monenlainen rahdinpito, talvisin kotoinen halonveto ja kaukainen isvossikan ajo.”
Serepetan seurakunta
Serepetan kivinen pyhän Mikaelin kirkko valmistui vuonna 1846. Sen rahoitti suurimmaksi osin Lopuhkinan kartanonherra Paul von Bottom. Vuonna 1917 seurakunnassa oli 1600 suomalaista jäsentä. Virolaisia oli saman verran.
Nykyisin kirkosta ei ole jäljellä peruskiveäkään. Kirkon paikalta on löytynyt tämä kiviestä veistetty kristushahmo, jota säilytetään nyt Tyrön kirkossa.
Inkeri-lehden mukaan varallisuus jakautui Serepetassa epätasaisesti. Joidenkin omaisuus nousi miljoonaan ruplaa, kun monien koko talous oli vain sadan ruplan arvoinen.
Kansakouluja on tämän seurakunnan piirissä kahdeksan, mutta vain yksi suomenkielinen kirkonkylässä. Kouluissa kävi vuonna 1882 yhteensä 362 poikaa ja 234 tyttöä, joista suomalaisia oli 32 poikaa ja 14 tyttöä.
Toisen maailmansodan aikana osa Serepetan väestöstä jäi Leningradin piiritykseen ja evakuoitiin eri puolille Neuvostoliittoa. Vuodesta 1941 lähtien kylän läheltä kulki Oranienbaumin sillanpääaseman rintamalinja. Saksalaisten miehitysalueella olleet Serepetan inkerinsuomalaiset siirrettiin vuonna 1943 Suomeen.
Hoseritsa
Hoseritsa oli osittain venäläinen, osittain suomalainen kylä.
Samuli Paulaharju kävi kuvausmatkallaan 1911 paikallisen parisniekan (laukkukauppias) ukon puheilla ja valokuvasi ympäristöä.
Hän kirjoittaa: ”Omituisen outoja ovat inkeriläiset kylät sille, ken ei ole ennen näillä main matkustellut. Kahden puolen kylätietä ovat talot, joskus oikein virstamääräisessä jonossa, vieri vieressä, miltei kaikilla päätypuoli tielle käännettynä. Ja kummannäköisiä ovat kylän talot. pyöreistä hirsistä salvatut seinät niin matalat, että miltei käsi tavoittaa räystääseen. Mutta oljista rakennettu katto on hyvin jyrkkä ja kohottaa haarukkapuilla suojatun harjansa korkealle.”
Lopuhkina
Lopuhkinan kylä sijaitsi Inkeri-lehden mukaan erittäin runollisella paikalla, perin ihanan järven laidalla. Lopuhknan belvedere-tyyppinen kartano oli upea. Kartanon alueelle istutettiin puisto, jossa oli terasseja pankkien rinteillä sekä polku- ja portaat. Nykypäiviin asti puistossa on säilynyt keisarinaikaisia puita ja kaksi kartanon kuistilla loikonutta kivileijonaa.
Kartanon lähellä sijaitsevien radonpitoisten lähteiden ja keinotekoisen järven yhteyteen perustettiin 1830-luvulla parantola, jossa erilaisia vaivoja hoidettiin terveydellisiä vaikutuksia omaavalla vedellä.
Järven rannalla toimi myös paperitehdas, jossa työskenteli 36 Suomesta tullutta suomalaista, Kylässä asui myös inkerinsuomalaisia ja inkerikkoja. Siellä oli kappeli, koulu ja vesimylly. Nykyisin asukkaita on noin 2 000.
Linnanlapset
Suurta huolta serepettalaisten keskuudessa tunnettiin ”linnanlapsista”, joita inkerinsuomalaiset hoitivat saadakseen lisäansioita. Sanomalehtikirjoitusten mukaan erityisesti papit ja paheksuivat asiaa ja pitivät sitä turmiollisena.
Turmiollisuus johtui siitä, että kasvattilasten pelättiin rapauttavan luterilaista uskontoa. Jopa syfiliksen pelättiin lisääntyvän Inkerinmaalla linnanlapsien myötä ja omat lapset jäisivät heitteille, kun niiden hoitamisesta ei maksettu rahaa. Linnanlapsia piti hoitaa hyvin, sillä h kasvun edistymistä valvottiin vuosittaisilla terveystarkastuksilla.
Nimitys ”linnanlapsi” tulee inkerin murteesta, jossa Pietaria ja yleensä kaupunkia kutsuttiin linnaksi. Linnanlasten hoitamisessa kyse ei ollut armeliaisuudesta eikä sosiaalisesta auttamishalusta, vaan rahasta. Linnanlapset olivat enimmäkseen avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia, myös säätyläisten hairahduksia. Aviottomat äidit kävivät synnyttämässä vauvan lastenkartanossa tai vastasyntynyt vietiin sinne odottamaan sijoituspaikkaa. Järjestelmällä oli puolensa. Palvelustytöt ja tehtaan työläiset eivät kyenneet huolehtimaan yksinäisistä lapsista, vaikka olisivat halunneetkin. Toisaalta lapsikartanon avulla siivottiin silmistä epäsäätyisten suhteiden hedelmät. Ylimystön hairahdusten luovuttamisella kasvatiksi pelastettiin äidin maine eikä ”harjoituskappale” ollut myöhemmän avioliiton esteenä.
Lokakuun vallankumouksen 1918 yhteydessä orpokodin toiminta lakkasi. Lapsikartanon entisessä rakennuksessa toimii nykyisin Herzenin yliopisto.
Serepetan kylät
Ahokylä (s-v), Boola (s-v), Uusi-Dobrenitsa (s-v), Vanha-Dobrenitsa (s-v), Hoseritsa (s-v), Jakove (s-v), Joenkylä (i), Keski-Ruitsa (i), Kivikko (s-i-v), Kläsinä (s-v), Kondova (s-v), Korkka (s-i-v), Kyprynkylä (s-v), Levola (s-v), Malkusi (s-v), Martisi (s-v), Motolitsa (s-v), Muhkovitsa (s-v), Nikkarila (s-v), Perliisilä (s-v), Riekkinä (s), Ruitsankontu (i), Saastrova (s-v), Savolssina (s-v), Serepetta (s-v), Slepinä (s-v), Suokylä (s-v), Terentilä (s) Uusi-Medusa (i-s), Uusi-Poru (i), Uusi-Puura (s-v), Vanha-Metussi eli Vanha-Medusa (i-s), Vanha-Poru (s-v), Vanha-Puura (s-v), Velikaisi (s-v), Vilppusi (s-v), Väinkylä (s-v), Vääräperä (s-v), Ylä-Ruitsa (i), Äilälä (s-v)