Järvisaaren seutu sijaitsee ikivanhan kauppareitin varrella, ja se mainitaan vuonna 1500 novgorodilaisessa verokirjassa. Alueet olivat Novgorodin hallussa jo 900-luvulla. Tärkeän kauppareitin varrella ollut Nevan seutu oli pitkään venäläisten, ruotsalaisten ja saksalaisen ritarikunnan kiistakappaleena. Varhaisvaiheissaan Järvisaaren seutu kuului hallinnollisesti Vatjan viidennekseen, ja Järvisaari oli Nikolskij Jarvoselskij -pogostan keskus. Ensimmäiset asukkaat olivat suomalais-ugrilaisia tsuudeja, ortodoksisia inkerikkoja ja vatjalaisia.
Järvisaari on tunnettu hienoista maisemistaan, kukkuloistaan ja soraharjuista sekä koivu- ja mäntymetsistä. Mäkien muodot muistuttavat lakkeja, ja siitä on ilmeisesti peräisin alueen keskuskylän nimi Hattula (ven. Šapki = lakit). Läheisen Muja-joen (ven. Mga) nimi tarkoittaa soista paikkaa. Sen ja Voittolanjoen välissä ollutta kuivaa maa-aluetta kutsuttiin Järvisaareksi.
Pietarista tuli järvisaarelaisille tärkeä kauppapaikka, jonne vietiin erityisesti maitotuotteita. Kaupunkilaisille ja muille kesävieraille Järvisaari tuli tunnetuksi hienoista näköaloistaan ”Venäjän Sveitsinä”.
Kuuntele ja katsele lisää Järvisaaresta YouTuben Inkeri-kanavalta.
Järvisaaren seurakunta
Järvisaaren luterilainen seurakunta perustettiin vuonna 1640. Vuonna 1831 Järvisaari ja Markkova yhdistettiin yhteiseksi seurakunnaksi syynä oli ehkä vähäinen seurakuntalaisten määrä. Vuonna 1928 Järvisaarella oli 2 200 luterilaisen seurakunnan jäsentä. Luterilainen kirkko oli puukirkko. Järvisaaressa oli myös ortodoksinen seurakunta.
Ensimmäinen Järvisaaren kirkko rakennettiin Liesoin kylään, mutta se tuhoutui suuren Pohjan sodan melskeissä. Seuraava kirkko nousi Siikalan kylään.Vuonna 1774 kirkko siirrettiin Hattulan hovin mäelle. Viimeinen samalla mäellä sijainnut Pyhän Jaakobin kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1840. Pienessä kirkossa oli vain 290 istumapaikkaa.
Pieni kirkko oli usein tupaten täynnä, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Pyhinä puolet kirkkoväestä joutui seisomaan kirkon ulkopuolella. Kirkon pyhä oli syksyllä Jaakobin päivä, jolloin kirkkoon saapui väkeä Markkovasta asti.
Kirkosta ei ilmeisesti ole säilynyt kuin yksi ainoa kuva. Kun tätä hienoa maisemakuvaa katsoo tarkkaan, voisi kuitenkin uskoa, että puiden lomasta pilkottava rakennus on Järvisaaren kirkko. Rakennuksen muoto viittaa siihe. Kerrotaan, että kirkon lähellä metsän reunalla oli pieni järvi, jota kutsuttiin Tupakkajärveksi. Nimensä se oli saanut siitä, että pojat pistivät sen rannalla tupakaksi ennen kirkkoon menoa. Kirkonmäellä sauhuttelu oli kielletty.
Kirkko suljettiin vuonna 1938. Rakennus purettiin pian sulkemisen jälkeen. Nykyisin kirkon tarkkaa sijaintia ei pysty erottamaan kukkulalle kasvaneen metsikön seasta.
Hattulassa toimi myös ortodoksikirkko. Suomalaiset talonpojat muodostivat kuitenkin vähitellen Järvisaaren väestön enemmistön. Ortodokseja yritettiin käännyttää luterilaisuuteen, mutta osa pakeni kauemmas Venäjälle. Tyhjentyneisiin venäläiskyliin oli suomalaisten helppo asettua.
Väestö
Järvisaari oli monikulttuurista aluetta, jonne vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen muutti suomalaisia talonpoikia uuden maan toivossa ja välttääkseen joutumasta Ruotsin armeijaan. Järvisaaren suomalaisväestö koostui enimmäkseen Savosta muuttaneista savakoista. Paikkakunnan ensimmäiset asukkaat olivat kuitenkin olleet suomalais-ugrilaisia tsuudeja, inkerikkoja ja vatjalaisia.
Itä-Inkerin rovastikunnan asutushistorian monimutkaisuutta osoittaa se, että seudulla oli paljon venäläisiäkin kyliä. Useimmat kartanonomistajat olivat venäläisiä, ja he suosivat ortodoksisia maaorjia.
Venäläisten ja suomalaisten ohella Järvisaareen asettui 1800-luvun lopulla virolaisia. Virolaisten annettiin vuokrata maata Hattulan tien varrelta.
Vuonna 1865 Järvisaaren asukkaat vapautuivat maaorjuudesta. Hattulassa asui 98 taloutta, Piilovassa 18 ja Nurmassa 48.
Osa väestöstä jäi Leningradin piiritykseen, osa evakuoitiin Suomeen jatkosodan aikana saksalaisten miehitysalueilta vuonna 1943.
Runoilijat Armas Hiiri ja Topias Huttari alias Lea Helo sekä balettimestari Vasili Vainonen ovat tunnettuja järvisaarelaisia. Myös historiallinen, suuren Pohjan sodan aikainen hahmo, legendaarinen sissipäällikkö Antti Kivekäs oli Järvisaarelta. Kivekkäästä kerrotaan Tyrön kirkkoherran Eevertti Pärnäsen 1920-luvulla kirjoittamassa samannimisessä romaanissa, jonka uusintapainosta on saatavilla.
Koulut ja kulttuurielämä
1800-luvulla lasten opetus oli Järvisaarella alkutekijöissään. Vuosina 1857–1863 pappilassa toimi koulu, mutta kun kirkkoherra Groundström muutti pois paikkakunnalta, toiminta lakkasi.
Vuonna 187a Järvisaaren lukkari Andreas Ristali alkoi pitää kiertokoulua. Se olikin pitkään paikkakunnan ainoa opinahjo. Vasta tsaarin ajan loppupuolella kouluja alettiin perustaa, kun vallanpitäjät alkoivat suhtautua suopeasti kansan sivistämiseen ja myös rahvas ymmärsi koulutuksen tärkeyden.
Vuonna 1896 perustettiin Mujan kansakoulu, jonka pitkäaikaisena opettajana toimi Yrjö Bäckman. Vielä vuonna 1908 markkovalainen isäntä valitti Inkeri-lehdessä, että jopa Järvisaaren kirkkoherra Jaatinen hyökkäsi saarnoissaan kansakoulua ja oppineita vastaan niin kiivaasti, että jotkut koululaiset lopettivat koulunkäyntinsä siltä istumalta. Jaatisen kerrotaan vastustaneen kouluja, koska niissä keskityttiin Jumalan sanan sijasta järjen kehittämiseen.
Inkerin ensimmäinen raittiusseura perustettiin Markkovaan vuonna 1872, ja myöhemmin samana vuonna myös Järvisaarelle. Markkovan ensimmäinen kirjasto avasi ovensa vuonna 1882 ja Järvisaaren osuuskauppa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.
1900-luvun alussa elämä Järvisaaressa alkoi parantua. Vuonna 1907 alettiin rakentaa läheistä Tusinan kaupunkia. Lähistölle perustettiin muun muassa soramonttu ja muita työpaikkoja. Liikenneyhteydet Pietariin edistivät matkailua ja kaupankäyntiä. Vauraus toi paikkakunnalle myös harrastustoimintaa, kuten amatööriteatterin. Vuonna 1917 julkaistiin sarja Järvisaari-aiheisia postikortteja. Neuvostoaikana Järvisaari tunnettiin yhä enemmän matkailukohteena. 1930-luvulla ja erityisesti sodan jälkeen soraharjuille rakennettiin kesämökkejä.
Myös kuorolaulu kukoisti. Järvisaaren ja Markkovan yhteinen laulukuoro niitti mainetta yleisinkeriläisillä laulujuhlilla. Kuorotoiminta oli käynnistynyt musiikkia rakastavan kirkkoherra A. J. Piispasen aloitteesta. Pääharjoituksia pidettiin Mujan kylässä. Piispanen hankki Suomesta kanteleita ja opetti kuorolaiset laulamaan neliäänisesti ja lukemaan nuotteja ja soittamaan. Edistyksellistä oli sekin, että Staarostinassa ja Piilovassa kuoroja johtivat naiset, jotka säestivät laulua kanteleilla
Vuoden 1925 tienoilla käyttöön alkoivat tulla kideradiot, joita kuunneltiin kuulokkeilla. Elokuvia näytettiin suuremmilla paikkakunnilla, kuten Tosnassa ja Leningradissa. Joskus kiertävä elokuvamekaanikko kävi näyttämässä elokuvia Järvisaarella, ja joskus niitä esitettiin myös asemalle pysähtyneissä junavaunuissa.
Elinkeinot
Maatalous oli Järvisaaren tärkein elinkeino. Työmenetelmät olivat pitkään vanhanaikaisia. Vielä 1900-luvun alussa viljaa niitettiin käsin sirpeillä ja kuivattiin kuhilailla. . Vasta 1910-luvun jälkeen käyttöön tuli ensimmäisiä maatalouskoneita. Viljeltyjä viljalajeja olivat ruis, kaura ja ohra. Vehnä ei Järvisaarella menestynyt. Sen sijaan perunaa ja kaalia kasvatettiin. Kotieläimille niitettiin heinää luonnonniityiltä.
Talonpoikien piti keksiä perheensä elättämiseksi muita tulolähteitä. Yksi heistä oli Juho Antinpoika Vainonen. Hän onnistui kopioimaan paikkakunnalla toimineen virolaisen kehittämän menetelmän valmistaa kangasta haapalastuista. Tällä rokoškilla oli kova kysyntä Pietarin kukkakaupoissa, joissa sitä kiedottiin kukkaruukkujen ympärille. Virolainen suivaantui, kun sai tietää kilpailijastaan, ja haastoi Vainosen oikeuteen. Vainonen kuitenkin voitti. Rokoškin valmistuksesta tuli nopeasti suosittu elinkeino Järvisaarella. Järvisaaren rokoškia vietiin jopa Saksaan asti, ja niistä tehtiin myös kesähattuja. Vainonen joutui maksamaan menestyksestään neuvostoaikana, jolloin hänet tuomittiin 1930-luvulla kulakiksi ja karkotettiin Hiipinään.
Hiilenpoltto oli yksi monista Järvisaaren asukkaiden sivuelinkeinoista. Joillekin se oli jopa maanviljelyä tärkeämpi tulonlähde. Hiilenpoltto hiipui 1900-luvun alkupuolella metsien huvetessa, mutta vielä tässä Samuli Paulaharjun vuonna 1911 ottamassa kuvassa Staarostiinan miilunpolttajan kuokka heiluu hurjasti.
Hattulasta kuljetettiin hiekkaa Pietariin. Radan varrella kaivinkoneet kuopivat harjusta soraa ja lastasivat sen junanvaunuihin. Vallankumouksen jälkeen Lokakuun rautatiet avasi suoran matkustajaliikenteen Leningradin ja Hattulan välille.
Hattula eli Šapki
Hattula eli Šapki oli Järvisaaren keskuspaikka. Hattulan hoviin kuuluivat aluksi kaikki Järvisaaren suomalaiskylät Seulolaa ja Kelkkulaa lukuun ottamatta. Pietari Suuren aikoihin entisiä ruotsalaiskartanoiden maita ruvettiin lahjoittamaan hovin suosikeille, jotka puolestaan toivat paikkakunnalle maaorjia Keski-Venäjältä. Elämä hoveissa oli varsin erilaista kuin ympäröivissä maalaiskylissä. Hattulan hovi perustettiin 1700-luvun alkuvuosina. Tihonovin tietojen mukaan Pietari Suuri lahjoitti sen kenraalimajuri, ruhtinas S. Dolgorukoville vuonna 1710. Tilusten pinta-ala oli yhteensä 40 900 desjatiinaa, ja talonpoikia oli 800 sielua. Dolgorukovin jouduttua hallitsijan epäsuosioon maat palautuivat kruunulle. Myöhemmin hovin omistus vaihtui aina keisarin tai keisarinnan suosion mukaan. Myöhemmin Šapkin maat jakautuivat eri hovinherrojen kartanoihin.
Muja
Järvisaaren suurin kyliä oli Muja. Siitä on merkintöjä jo vuoden 1696 henkikirjassa. Suomalaiset muodostivat kylässä enemmistön 1800-luvulla, mutta siellä asui jonkin verran myös venäläisiä. Vuonna 1862 Mujalla oli 29 taloa. Vuonna 1926 asukkaita oli 394.
Vuonna 1896 Mujan Myllymäelle rakennettiin suomenkielinen kansakoulu. Koulun pitkäaikaisena opettajana toimi Yrjö Bäckman, jota pidettiin Mujan kulttuurielämän voimahahmona. Vuonna 1907 koulun yhteydessä avattiin myös kirjasto. Lähikylien asukkaat lainata kirjastosta kirjoja ilmaiseksi. Kylän edistyksellisyydestä kertoo myös se, että Järvisaaren ensimmäinen osuuskauppa perustettiin Mujalle vuonna 1913. Mujaa pidettiin Järvisaaren sivistyneimpänä kylänä.
Uusi maailmanjärjestys näkyi myös Mujalla, jonne keväällä 1930 perustettiin Uurtaja-niminen kommuuna, jossa 30-luvulla kuukauden ajan lomaili LLeningradissa opiskellut Josip Broz Tito, josta sittemmin tuli Jugoslavian presidentti. Järvisaaren talonpojat eivät kuitenkaan innostuneet kollektivisoinnista, ja heitä ryhdyttiin pakottamaan uuteen järjestykseen. Vainon vuodet ravistelivat myös mujalaisia. Ihmisiä vangittiin ja vietiin vankileireille. Mujan kulttuurielämän vahva hahmo, kirjailija Yrjö Savolainen, ammuttiin vuonna 1937.
Nykyinen Muja on syrjäinen kyläpahainen, jossa näkee lomittain uusia ja vanhoja, keskeneräisiä ja kaatumaisillaan olevia rakennuksia. Kylän oletetussa keskustassa on muutama neuvostoaikainen kerrostalo. Kesäisin Mujalla vietetään vilkasta elämää, sillä suurempien kaupunkien vilskeestä tullaan sinne lomailemaan.
Aikoinaan Mujan kylän leveällä raitilla riitti kulkijoita. Nuoret kokoontuivat Mujalla pihoille ja kulkivat porukassa liekulle. Mujan liekkulaulajat joutuivat nimimerkki Johannes J:n tuomion kohteeksi. Hän paheksui liekkulauluja Pietarin lehdessä paheellisina ja hävyttöminä loilotuksina.
Raitti on jäljellä, ihmiset poissa. Toisen maailmansodan aikana Järvisaari jäi saksalaismiehityksen alle ja inkeriläiset siirrettiin jatkosodan aikana Suomeen. Sodan jälkeen vain harva pääsi takaisin kotikyläänsä. Muutamia inkeriläisiä Mujalla vielä tapaa.
Mujan pitkän pääkadun päässä törröttää pahasti keskeneräiseksi jäänyt hirsinen tsasouna. Pihapiirissä ei mikään kertonut, että rakennustöitä oltaisiin jatkamassa.
Kyläraitin alkupäässä oli minimalistinen Mujan tori. Yksi katos, pari pöytää, kolme naista, koira ja Lada.
Piilova
Piilova sijaitsee Järvisaaren eteläosassa lähellä vanhaa, Stolbovan rauhan aikaista Ruotsin ja Venäjän rajaa. Se on yksi Järvisaaren syrjäisimmistä kylistä, mutta sielläkin toimi 1910-luvulla suomenkielinen koulu ja sekakuoro.
Vuonna 1926 Piilovassa oli 143 asukasta, joista suurin osa oli suomalaisia.
Piilovassa toimi baptistien rukoushuone. Inkerissähän vaikutti monia uskonnollisia liikkeitä. Baptismiin kuuluu aikuiskaste seurakunnan edessä. Piilovassa se tapahtui näyttävin menoin lammen rannalla torvisoittokunnan säestyksellä.
Muistojen lisäksi vanhasta Piilovasta on jäljellä myllyn perustukset Mujajoessa.
Metsäpirtti
Metsäpirtti sijaitsee Huorolanjoen ja Ihalaistenjoen yhtymäkohdassa. Kylässä oli suomalaisasutusta jo 1600-luvulla. Perimätiedon mukaan kylän ensimmäinen asukas oli Rietrikki, joka asettui Voittolanjoen varrelle synkkään metsään. 1800-luvulla Metsäpirtti paloi poroksi, mutta rakennettiin uudelleen. Vuosien 1927–1936 rippikirjan mukaan kylässä oli 77 taloutta.
Ahkeraakaan uurastusta ei aina palkittu, kuten tämä Inkeri-lehdessä vuonna 1913 julkaistu suru-uutinen kertoo. Heinäkuun alussa salamaniskuun kuoli Metsäpirtin kylästä kotoisin ollut talollinen Matti Antinpoika Vainonen. Hän rakensi parhaillaan uunia, kun salama iski hänet maahan. Hän oli arvellut työhön ryhtymisen olevan ukonilmalla vaarallista, mutta ryhtyi siihen kuitenkin, koska halusi kiirehtiä. Merkillistä oli, että ei ollut vielä aukkoakaan. Vainajaa, joka oli raitis ja ahkera mies, jäivät suremaan leski ja vanhemmat.
Kuvassa on Juho Vainosen perhe 1920-luvulla.
Omaa koulurakennusta ei ollut, vaan koulua käytiin toimi eräässä kylän taloista. Opetus oli Metsäpirtissä täysin venäjänkielistä, vaikka opettaja oli vironkielinen. Hieman myöhemmin opettajina toimivat suomalaiset Rister ja Savolainen, jotka hekin opettivat venäjäksi venäjänkielisen opetussuunnitelman mukaan.
Nykyisin Metsäpirtin paikalla on peltoja ja huvila-asutusta.
Siikala
Siikalan kylä sijaitsee pienen Siikalanjärven rannalla. Siitä on mainintoja jo 1600-luvulla. Järvisaaren luterilainen kirkko sijaitsi Siikalassa vuosina 1720–1774. Toisessa maailmansodassa lähes kaikki talot tuhoutuivat, mutta muutamia vanhoja rakennuksia oli säilynyt pystyssä ainakin vuonna 2013.
Siikala oli Järvisaaren köyhimpiä kyliä. Vuonna 1926 kylässä oli 37 taloa ja 156 asukasta. Toisen maailmansodan alkaessa taloja oli 46.
Hovien aikaan Pitkäjärven ja Siikalan kylien karjaa paimennettiin poikkeuksellisesti yhdessä suuressa laumassa.
Keväällä tuli miehiä pitkänkin matkan päästä hakemaan paimenentyötä. Myös Järvisaarelta vietiin maitoa Pietariin, mutta sitä eivät kuljettaneet inkeriläiset maitoämmät, kuten monelta muulta paikkakunnalta. Järvisaarella toimi vuodesta 1916 lähtien maito-osuuskunta, jonka kautta maito vietiin Pietariin.
Siikalalaisten viimeinen valssi tanssittiin, kun Saksan armeija miehitti kylän 28. elokuuta 1941. Saksalaisupseerit asettuivat parhaisiin taloihin. Elintarvikkeista oli pulaa, ja partisaanit tekivät iskujaan. Paikallisia asukkaita saksalaiset määräsivät erilaisiin töihin. Poistuessaan saksalaiset polttivat luterilaisen kirkon, kaikki kylät sekä räjäyttivät ortodoksikirkon.
Vuonna 1943 seurasi lähtö Suomeen ja sieltä myöhemmin Jaroslavlin alueelle. Vain muutamat ovat palanneet takaisin kotiseudulle. Siikala ja muut Järvisaaren kylät ovat muuttuneet datsniekkojen eli pietarilaisten kesäasukkaiden lomakohteiksi..
Tunnettuja järvisaarelaisia
Balettimestari Vasili Vainonen
Järvisaaren murre
”Meil ol kaksi sukunimmii koko kyläs: Nuija ja Haponen. Ol niin pallo taloloi, a kaks sukunimmiii. Kaik ol sukulaisii. Kahest ukost ol koko kylä alkunt. Hyö tulliit kons lien, enemp kolmie sattua vuotta siint jo ol aikua. Hyö läksiit Nevalt ja tulliit sinis kunis piäsiit. Ja sit tul suo ettie, etemmäks enniä ei piässiet,ja vot hyö nyt siihe seisattuit. Sit hyö löysiit sen lähekaivon hyvän. Ja sit yks käi yhel puol titä, niinku tuo Hapone käi yhel puol, a Nuija käi toisel puolel. Ja siint se on lähtient koko kylä, jot sitä kaheksankyment talluo jo ol väkkie.”
(Pietari Haponen, s. 1890, Läskelä, Järvisaari. Elettiinpä ennen Inkeris, Mullonen 2004)
Järvisaaren kylät
Järvisaaressa oli 11 kylää: Järvi, Kanttila, Kelkkula, Metsäpirtti, Muja, Piilova, Pitkäjärvi, Savota, Seulola, Siikala ja Staarostina.