.

Novasolkka sijaitsee Inkerin ylängöllä Moloskovitsasta luoteeseen. Novasolkan luterilaisen seurakuntaan kuului 21 kylää. Useimmat kylät olivat sekakyliä, joissa asui venäläisiä ja virolaisia. Täysin suomalaisia oli vain kaksi: Kikkeritsa ja Killi.
Samuli Paulaharju kuvaili Novasolkan kirkonkylää: ”Pienoinen kirkonkylä, muutamia vähäpätöisiä taloja. Pari kolme savutupaakin. Kirkko syrjässä yksinään huonon tien takana.”
Novasolkan inkerinsuomalaiset olivat savakoita, siis Savosta Inkerinmaalle muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä.
Katso kuvatarina Novasolkasta YouTuben Inkeri-kanavalta.

Kikkeritsa
Aikaisemmin Kikkeritsan kylän lähes 300 asukkaasta valtaosa oli inkerinsuomalaisia. Vielä 1800-luvun puolivälissä siellä asui myös vatjalaisia.
Nykyinen Kikkeritsa on tyypillinen venäläinen pikkukylä: rehevien puutarhojen ympäröiviä omakotitaloja ja siellä täällä jäännöksiä entisten talojen kivijaloista. Asukkaitakin on vain puolet vuosisadan takaisesta määrästä.
Kerstova

Inkerinmaalla tutkimusmatkallaan vuonna 1911 Paulaharju ei Novasolkan maisemista hurmaantunut. Hän ohittaa koko pitäjän muutamalla virkkeellä. ”Kerstova, vatjalaiskylä. Nuoret unohtaneet vatjan kielen. Venättä puhuvat.” Illalla Paulaharju istui pajattamassa muutamien vanhojen ukkojen kanssa. Kuvan ukko on Vasili Tsiskov.
Kerstova oli eteläisin tunnettu vatjalaisten asuttama kylä. Vuoden 1899 semstvon laskennan mukaan kylässä oli 412 asukasta, joista valtaosa oli venäläisiä. Vielä ensimmäisen maailmansodan aattona Kerstovassa puhuttiin vatjaa melko yleisesti, vuonna 1959 enää vain yksi vanhus muisti joitakin sanoja.
Keisarinna Elisabet I lahjoitti seudun kylät vuonna 1746 rippi-isälleen Fjodor Dubjanskille. Tämä rakensi Kerstovan eteläpuolella puisen Kaikkien murheellisten ilon kirkon sekä pienen kartanon ja myllyn Solkajoelle. Kirkko paloi vuonna 1941.

Kartanon peri kenraali Nikolai Zinovjev, joka rakennutti vuosina 1869–1870 Kerstovaan Nikolaos Ihmeidentekijän kivikirkon, joka edustaa bysanttilais-venäläistä ”kansallista tyyliä”. Kirkko suljettiin vuonna 1938, mutta avattiin uudelleen saksalaismiehityksen aikana. 1950-luvulta lähtien se toimi varastona. Kirkko on säilynyt ja sitä ollaan kunnostamassa.
Kylän asukkaat olivat 1860-luvulle saakka kartanonomistajan maaorjia. Maanviljelyn ohella he harjoittivat puutarhanhoitoa ja jonkin verran mehiläistenhoitoa. Ennen rautatien rakentamista talonpojat ajoivat kuormia Narvan maantiellä ja myöhemmin kävivät töissä Narvan tehtaissa tai palvelusväkenä Pietarissa.

Mielenkiintoisen, huumorilla höystetyn Syrjäseutu-blogin kirjoittajat Juha Nyman ja Marko Kilpeläinen kiertelivät Inkerinmaalla vuonna 2016 ja tallensivat kokemuksiaan omasta persoonallisesta näkökulmastaan. Novasolkkaankin he poikkesivat. Heitä puhutteli Kerstovassa oleva Puna-armeijan ilmailuyksikön ränsistynyt klubirakennus, joka seisoo keskellä aavaa peltomaisemaa.
Nykyisin Kerstovan kylässä on kolmisensataa asukasta.
Tikanpesä

Tikanpesä on ehkä kuuluisimman novasolkkalaisen, lähetyssaarnaaja Martti Rautasen syntymäkoti.
Tikanpesän kylässä 10.11.1845 syntyneen maaorjan pojasta kasvoi lähetyssaarnaaja ja maailmankuulu tiedemies. Rautasen elämän lähtökohdat eivät olleet kaikkein suotuisimmat. Hänen isänsä kuoli pojan ollessa 12-vuotias. Martti joutui jo 15-vuotiaana suorittamaan ropottia kreivi Šuvalovin tilalla. Koulunkäynti supistui kiertokouluun, mutta äidin ja rippi-isän rohkaisemana hän pääsi 1862 perustettuun Suomen lähetysseuran kouluun.

Valmistuttuaan lähetyssaarnaajaksi Rautanen lähti vuonna 1868 Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan. Lähetysseuran johtokunta tosin epäröi lähettää häntä Afrikkaan peläten, ettei hän huonon opiskelumenestyksensä takia selviäisi työssään.
Matka Suomesta Lounais-Afrikkaan kesti kaksi vuotta. Varsinkin loppumatka härkävaunuilla poikki vedettömien hieta-aavikoiden ja läpi tiheiden aarniometsien oli erittäin rankka. Vastoin ennakko-odotuksia Rautanen menestyi tehtävässään.
Rautanen piti tärkeänä tutustua kansan elämään, tapakulttuuriin ja kieleen. Vaikka lähetyssaarnaajat tutustuivat paikalliseen kulttuuriin, omia tapoja tyrkytettiin amboille. Kansaa, jolle laulamien on kokonaisvaltaista ilmaisua ja osa työntekoa, opetettiin seisomaan asennossa ja laulamaan paikoillaan kädet housunsaumoissa. Toisaalta kuorolaulu tenhosi ja se jopa houkutteli lisää ihmisiä kirkkoon.

Vähitellen Rautanen saavutti paikkakuntalaisten luottamuksen ja hänen neuvoaan alettiin kysyä kaikissa asioissa. Niin kansa kuin heimopäällikötkin kuuntelivat häntä ja noudattivat neuvoja. Tehtäviin kuului vierailla paikallisen kuninkaan luona tämän käskystä ainakin kahdesti viikossa ja viedä hänelle asiaankuuluvat lahjat, tupakkaa, tulitikkuja, kahvia, ruutia ja lyijyä sekä vaatteita. Tässä kuninkaallisessa karavaanissa tosin tuodaan prinsessa Ireneä sairaalasta vuonna 1913.
Heimopäällikköjen ystävyydellä oli puolensa. ”Mitä suurempi herra, sitä suurempi kerjäläinen”, kirjoitti Rautanen. Kongolaispäällikkö puolestaan totesi: ”Eurooppalaiset ovat sellaisia lehmiä, joita on lypsettävä mielin määrin”. Kuvassa Ondongan kuningas Kambonde III vastaanottosalissaan.

Lähetyssaarnaajien suhtautuminen afrikkalaisten elämisen tapaan oli usein alentuvaa ja perinteisiä tapoja haluttiin mieluusti kitkeä pois ja juurruttaa tilalle eurooppalaista kulttuuria, pukeutumisesta alkaen. Tämä August Pettisen 1893–96 ottama kuva on tuskallista katsottavaa. Se heijastaa aikansa arvoja ja suhtautumista afrikkalaisiin. Kolme ambomiestä on aseteltu poseerauskuvaan, rotuominaisuuksia ja paikallista pukeutumista esitellään edestä, takaa ja sivulta. Lainausmerkkien sisälle kirjoitettu kuvateksti ”kansallisasuja”. Ja se kertoo paljon.
Rautasen suhtautuminen ambolaisia kohtaan oli ymmärtävää, kuten hänen moniarvoisuutta pohdiskeleva päiväkirjamerkintänsä osoittaa: Moniavioisuutta paheksuttiin suuresti lähetystyöntekijöiden keskuudessa. Rautanen kirjoittaa. ”Jumala on Vanhassa testamentissa sietänyt polygamiaa. Miksi Hän ei myös pakanamailla voisi sietää sitä lapsuuden ja miehuuden välivaiheena. Mikäli tuomitsemme tällaisen välivaiheen, tuomitsemme myös sen, minkä Jumala on sallinut vanhan liiton aikana. Pakanasta ei tule yhtäkkiä täydellinen, vaan tämä vaatii monen sukupolven ajan.”

Rautanen oli etevä kielimies. Hän osasi suomen ja lapsuudessa opitun venäjän lisäksi saksan, englannin, hollannin, latinan, kreikan, afrikaansin, hereron ja ndongan kieliä. Hän käänsi mm. Raamatun ondongan kielelle ja loi sen kirjakielen. Rautanen julkaisi myös muita kirjoja, mm. virsikirjan, minkä monet virret ovat hänen omia kirjoittamiaan. Hänen harrastuksiinsa kuului myös kasvien keräily. Hän keräsi seutukuntansa kaikki kasvit saksalaista yliopistoa varten. Eräälle akaasialajille on kasvitieteessä annettu hänen muistokseen nimi Rautaneni. Rautanen harjoitti myös eläintieteellisiä tutkimuksia ja säähavainnot kiinnostivat häntä. Hän kirjoitti suuret määrät tietoja ja havaintoja kieli- ja kansantieteen alalta.
Rautasen puoliso oli saksalaisen lähetyssaarnaajan tytär Anna Fredrika (Frida) Klenschmidt. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista vain kolme eli aikuiseksi.
Rautasesta pidettiin. Moni namibialainen poika sai nimekseen Martti. Paikalliset ihmiset kutsuivat häntä nimellä Nakambale, ”Se, joka pitää hattua”. Nakambalena Rautanen tunnettiin niin hyvin, että nimi on kirjoitettu jopa hänen hautakiveensä.
Ennen kuolemaansa 19.10.1926 Rautanen vihittiin Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi.

Rautasen syntymäkodin seinään Tikanpesässä on kiinnitetty venäjän- ja suomenkielinen muistolaatta. Talo on viimeksi lähinnä kesämökkinä, josta sen omistaja haluaa nyt luopua. Sitä on tarjottu esimerkiksi museokäyttöön, mutta turhaan. Tiedossa ei ole, missä käytössä Tikanpesä talo tällä hetkellä on.
Novasolkan kylät
Hovinkylä (s-e-v), Jamskovitsa (v-s), Juhkomo (v-s), Kerstova (v-s), Kikkeritsa (s), Killi (s), Kuutta (v-s), Läylikkä (v-s), Malli (v-s), Manelja (v-s), Mustapää (v-s), Novasolkka (s-e-v), Novesi (v-s), Prömpeli (v-s), Pustoperä (v-s), Saappolja (s-e-v), Sakoritsa (s-v), Skulmanni (v-s), Tikanpesä (v-s), Torma (v-s), Valja (v-s)