Järvisaaren seutu sijaitsee ikivanhan kauppareitin varrella ja se mainitaan vuonna 1 500 novgorodilaisessa verokirjassa. Alueet olivat Novgorodin hallussa jo 900-luvulla. Tärkeän kauppareitin varrella ollut Nevan seutu oli pitkään venäläisten, ruotsalaisten ja saksalaisen ritarikunnan kiistakappaleena. Varhaisvaiheissaan Järvisaaren seutu kuului hallinnollisesti Vatjan viidennekseen ja Järvisaari oli Nikolskij Jarvoselskij -pogostan keskus. Ensimmäiset asukkaat olivat suomalais-ugrilaisia tsuudeja, ortodoksisia inkerikkoja ja vatjalaisia.
Järvisaari on tunnettu hienoista maisemistaan, sulavista kukkuloista ja soraharjuista, koivu- ja mäntymetsistä. Mäkien muodot muistuttavat lakkeja, ja siitä on ilmeisesti peräisin alueen keskuskylän nimi Hattula (ven. Šapki = lakki). Läheisen Muja-joen (ven. Mga) nimi tarkoittaa soista paikkaa. Sen ja Voittolanjoen keskellä ollutta kuivaa maa-aluetta kutsuttiin Järvisaareksi.
Pietarista tuli järvisaarelaisille tärkeä kauppapaikka, jonne vietiin erityisesti maitotuotteita. Kaupunkilaisille ja muille kesävieraille Järvisaari tuli tunnetuksi hienoista näköaloistaan ”Venäjän Sveitsinä”.
Kuuntele ja katsele lisää Järvisaaresta YouTuben Inkeri-kanavalta.
Järvisaaren seurakunta
Järvisaaren luterilainen seurakunta perustettiin 1640. Vuonna 1831 Järvisaari ja Markkova yhdistettiin yhteiseksi seurakunnaksi syynä ehkä vähäinen seurakuntalaisten määrä. Vuonna 1928 Järvisaarella oli 2 200 luterilaisen seurakunnan jäsentä. Luterilainen kirkko oli puukirkko. Järvisaaressa oli myös ortodoksinen seurakunta.
Ensimmäinen Järvisaaren kirkko rakennettiin Liesoin kylään, mutta se tuhoutui Suuren pohjan sodan melskeissä. Seuraava kirkko nousi Siikalan kylään. Kuitenkin vuonna 1774 kirkko muutti Hattulan hovin mäelle. Viimeisin Hattulan hovin mäellä sijainnut, pieni vain 290 istumapaikkainen Pyhän Jaakobin kirkko vihittiin käyttöön 1840.
Pieni kirkko oli usein tupaten täynnä eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Pyhinä puolet kirkkoväestä joutui seisomaan kirkon ulkopuolella. Kirkon pyhä oli syksyllä Jaakobin päivä, jolloin kirkkoon saapui väkeä Markkovasta asti.
Kirkosta ei ilmeisestikään ole jäänyt kuin yksi ainoa kuva. Mutta kun oikein tarkkaan katsoo tätä hienoa maisemakuvaa, niin voisi uskoa, että puiden lomasta pilkottava rakennus olisi Järvisaaren kirkko. Rakennuksen muoto siihen viittaa. Kerrotaan, että kirkon lähellä metsän reunalla oli pieni järvi, jota kutsuttiin Tupakkajärveksi. Nimensä se oli saanut siitä, että pojat pistivät sen rannalla tupakaksi ennen kirkkoon menoa. Kirkonmäellä sauhuttelu oli kielletty.
Kirkko suljettiin vuonna 1938. Rakennus purettiin pian sulkemisen jälkeen. Nykyisin kirkon tarkkaa sijaintia ei pysty erottamaan kukkulalle kasvaneen metsikön seasta.
Hattulassa toimi myös ortodoksikirkko. Suomalaiset talonpojat kasvoivat kuitenkin Järvisaaren enemmistöksi. Ortodokseja yritettiin käännyttää luterilaisuuteen, mutta osa pakeni kauemmas Venäjälle. Tyhjentyneisiin venäläiskyliin oli suomalaisten helppo asettua.
Väestö
Järvisaari oli monikulttuurista aluetta, jonne vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen muutti suomalaisia talonpoikia uuden maan toivossa ja välttääkseen joutumasta Ruotsin armeijaan. Juuriltaan Järvisaaren väestö oli enimmäkseen Savosta muuttaneita savakoita. Paikkakunnan ensimmäiset asukkaat olivat kuitenkin olleet suomalais-ugrilaisia tsuudeja, inkerikkoja ja vatjalaisia.
Itä-Inkerin rovastikunnan asutushistorian monimutkaisuutta osoittaa se, että seudulla oli paljon venäläisiäkin kyliä. Useimmat kartanonomistajat olivat venäläisiä, ja he suosivat ortodoksiuskoisia maaorjia.
Venäläisten ja suomalaisten ohella Järvisaareen asettui 1800-luvun lopulla virolaisia. Virolaisten annettiin vuokrata maata Hattulan tien varrelta.
Vuonna 1865 Järvisaaren asukkaat vapautuivat maaorjuudesta. Hattulassa asui 98 taloutta, Piilovassa 18 ja Nurmassa 48.
Osa väestöstä jäi Leningradin piiritykseen, osa evakuoitiin Suomeen jatkosodan aikana saksalaisten miehitysalueilta 1943.
Runoilijat Armas Hiiri ja Topias Huttari alias Lea Helo ja balettimestari Vasili Vainonen ovat tunnettuja järvisaarelaisia. Myös historiallinen, Suuren Pohjansodan aikainen hahmo, legendaarinen sissipäällikkö Antti Kivekäs oli Järvisaarelta. Kivekkäästä kerrotaan Tyrön kirkkoherran Eevertti Pärnäsen 1920-luvulla kirjoittamassa samannimisessä romaanissa, jonka uusintapainosta on saatavilla.
Koulut ja kulttuurielämä
1800-luvulla lasten opetus oli Järvisaarella alkutekijöissään. Vuosina 1857–1863 pappilassa toimi koulu, mutta kun kirkkoherra Groundström muutti pois paikkakunnalta, toiminta lakkasi.
Muutaman vuoden kuluttua Järvisaaren lukkari Andreas Ristali alkoi pitää kiertokoulua vuonna 1876. Se olikin pitkään paikkakunnan ainoa opinahjo. Vasta tsaarin ajan loppupuolella kouluja alettiin perustaa, kun vallanpitäjät alkoivat suhtautua suopeasti kansan sivistämiseen ja myös rahvas ymmärsi koulutuksen tärkeyden.
Vuonna 1896 perustettiin Mujan kansakoulu, jonka pitkäaikaisena opettajana toimi Yrjö Bäckman. Vielä vuonna 1908 markkovalainen isäntä valitti Inkeri-lehdessä, että jopa Järvisaaren kirkkoherra Jaatinen hyökkäsi saarnoissaan kansakoulua ja oppineita vastaan niin kiivaasti, että jotkut koululaiset lopettivat koulunkäyntinsä siltä istumalta. Jaatisen kerrotaan vastustaneen kouluja, koska niissä keskityttiin Jumalan sanan sijasta järjen kehittämiseen.
Inkerin ensimmäinen raittiusseura perustettiin Markkovaan 1872 ja myöhemmin samana vuonna myös Järvisaarelle. Markkovan ensimmäinen kirjasto avasi ovensa vuonna 1882 ja Järvisaaren osuuskauppa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.
1900-luvun alussa elämä Järvisaaressa alkoi parantua. Vuonna 1907 alettiin rakentaa läheistä Tusinan kaupunkia. Lähistölle perustettiin mm. soramonttu ja muita työpaikkoja. Liikenneyhteydet Pietariin loivat turismi- ja kauppasuhteita. Vauraus toi myös harrastustoimintaa kuten amatööriteatterin paikkakunnalle. 1917 julkaistiin sarja Järvisaari-aiheisia postikortteja. Neuvostoaikana Järvisaari tunnettiin yhä enemmän turistikohteena. 1930-luvulla ja erityisesti sodan jälkeen soraharjuille rakennettiin kesämökkejä.
Myös kuorolaulu kukoisti. Järvisaaren ja Markkovan yhteinen laulukuoro niitti mainetta yleisinkeriläisillä laulujuhlilla. Kuorotoiminta oli käynnistynyt musiikkia rakastavan kirkkoherra A. J. Piispasen aloitteesta. Pääharjoituksia pidettiin Mujan kylässä. Piispanen hankki Suomesta kanteleita ja opetti kuorolaiset laulamaan neliäänisesti ja lukemaan nuotteja ja soittamaan. Edistyksellistä oli sekin, että Staarostinassa ja Piilovassa kuoroja johtivat naiset, jotka säestivät laulua kanteleilla
1925 paikkeilla alkoivat ilmaantua kideradiot, joita kuunneltiin kuulokkeilla. Elokuvia näytettiin suuremmilla paikkakunnilla kuten Tosnassa ja Leningradissa. Joskus joku kiertelevä elokuvamekaanikko kiersi näyttämässä elokuvia Järvisaarella ja joskus niitä esitettiin myös asemalle pysähtyneissä junavaunuissa.
Elinkeinot
Maatalous oli Järvisaaren tärkein elinkeino. Työmenetelmät olivat pitkään vanhanaikaisia. Vielä 1900-luvun alussa viljaa niitettiin käsin sirpeillä ja kuivattiin kuhilailla. Vasta 1910-luvun jälkeen ensimmäisiä maatalouskoneita ilmestyi. Viljelyslajeja olivat ruis, kaura ja ohra. Vehnä ei Järvisaarella menestynyt. Sen sijaan perunaa ja kaalia kasvatettiin. Kotieläimille niitettiin heinää luonnonniityiltä.
Talonpoikien piti keksiä perheensä elättämiseksi muita tulolähteitä. Yksi heistä oli Juho Antinpoika Vainonen. Hän onnistui kopioimaan paikkakunnalla toimineen virolaisen kehittämän menetelmän valmistaa haapalastuista valmistettavan kangasta. Tällä rokoškilla oli kova kysyntä Pietarin kukkakaupoissa, joissa sitä kiedottiin kukkaruukkujen ympärille. Virolainen suivaantui, kun sai tietää kilpailijastaan, ja haastoi Vainosen oikeuteen. Vainonen kuitenkin voitti. Rokoškin valmistuksesta tuli nopeasti suosittu elinkeino Järvisaarella. Järvisaaren rokoškia vietiin jopa Saksaan asti ja niistä tehtiin myös kesähattuja. Vainonen joutui maksamaan menestyksestään neuvostoaikana, jolloin hänet tuomittiin 1930-luvulla kulakiksi ja karkotettiin Hiipinään.
Hiilenpoltto oli yksi monista Järvisaaren asukkaiden sivuelinkeinoista. Joillekin se oli jopa maanviljelystä tärkeämpi tulonlähde. Hiilenpoltto hiipui 1900-luvun alkupuolella metsien huvetessa, mutta vielä tässä Samuli Paulaharjun vuonna 1911 ottamassa kuvassa Staarostiinan miilunpolttajalla kuokka heiluu hurjasti.
Hattulasta kuljetettiin hiekkaa Pietariin. Radan varrella kaivinkoneet kuopivat harjusta soraa ja lastasivat sen junanvaunuihin. Vallankumouksen jälkeen Lokakuun rautatiet avasi suoran matkustajaliikenteen Leningradin ja Hattulan välille.
Hattula eli Shapki
Hattula eli Shapki oli Järvisaaren keskuspaikka. Hattulan hoviin kuuluivat aluksi kaikki Järvisaaren suomalaiskylät Seulolaa ja Kelkkulaa lukuun ottamatta. Pietari Suuren aikoihin entisiä ruotsalaiskartanoiden maanomistuksia ruvettiin lahjoittamaan hovin suosikeille, jotka puolestaan asuttivat paikkakunnalle maaorjia Keski-Venäjältä. Elämä hoveissa oli varsin erilaista kuin ympäröivissä maalaiskylissä. Hattulan hovi perustettiin 1700-luvun alkuvuosina. Tihonovin tietojen mukaan Pietari Suuri lahjoitti sen kenraalimajuri, ruhtinas S. Dolgorukoville vuonna 1710. Tiluksien pinta-ala oli yhteensä 40 900 desjatiinaa, ja talonpoikia oli 800 sielua. Dolgorukovin jouduttua hallitsijan epäsuosioon maat palautuivat kruunulle. Myöhemminkin hovin omistus vaihtui aina keisarin tai keisarinnan suosion mukaan. Myöhemmin Sapkin maat jakautuivat eri hovinherrojen kartanoihin.
Muja
Järvisaaren suurin kyliä oli Muja. Siitä näkyy merkintöjä jo vuoden 1696 henkikirjassa. Suomalaiset muodostivat kylässä enemmistön 1800-luvulla, mutta siellä asui jonkin verran myös venäläisiä. Asukkaita Mujalla oli vuonna 1862 29 taloa. Vuonna 1926 asukkaita oli 394.
Vuonna 1896 Mujan Myllymäelle rakennetiin suomenkielinen kansakoulu. Koulun pitkäaikaisena opettajana toimi Yrjö Bäckman, jota pidettiin Mujan kulttuurielämän voimahahmona. Vuonna 1907 koulun yhteydessä avattiin myös kirjasto. Kirjastosta saivat kyseisten kylien asukkaat lainata kirjoja ilmaiseksi. Kylän edistyksellisyydestä kertoo se, että myös se, että Järvisaaren ensimmäinen osuuskauppa perustettiin Mujalle 1913. Mujaa pidettiin Järvisaaren sivistyneimpänä kylänä.
Uusi maailmanjärjestys näkyi myös Mujalla, jonne keväällä 1930 perustettiin Uurtaja-niminen kommuuna, jossa 30-luvulla kuukauden ajan lomaili Leningradissa opiskellut Josip Broz Tito, josta sittemmin tuli Jugoslavian presidentti. Sen sijaan Järvisaaren talonpojat eivät kollektivisoinnista innostuneet, ja taivuttelun sijasta uuteen järjestykseen ryhdyttiin pakottamaan. Vainon vuodet ravistelivat myös mujalaisia. Ihmisiä vangittiin ja vietiin vankileireille. Mujan kulttuurin vahva hahmo kirjailija Yrjö Savolainen ammuttiin vuonna 1937.
Nykyinen Muja on syrjäinen kyläpahainen, jossa näkee lomittain uusia ja vanhoja, keskeneräisiä ja kaatumaisillaan olevia rakennuksia. Muutama neuvostoaikainen kerrostalo kylän oletetussa keskustassa. Kesäisin Mujalla vietetään vilkasta elämää, sillä suurempien kaupunkien vilskeestä tullaan sinne lomailemaan.
Aikoinaan Mujan kylän leveällä raitilla riitti kulkijoita. Nuoret kokoontuivat Mujalla pihoille ja kulkivat porukassa liekulle. Mujan leikkulaulajat joutuivat nimimerkki Johannes J:n tuomion kohteeksi. Hän paheksui liekkulauluja Pietarin lehdessä paheellisina ja hävyttöminä loilotuksina.
Raitti on jäljellä, ihmiset poissa. Toisen maailmansodan aikana Järvisaari jäi saksalaismiehityksen alle ja inkeriläiset siirrettiin jatkosodan aikana Suomeen. Sodan jälkeen vain harva on päässyt takaisin kotikyläänsä. Muutamia inkeriläisiä Mujalla vielä tapaa.
Mujan pitkän pääkadun päässä törröttää pahasti keskeneräiseksi jäänyt hirsinen tsasouna. Pihaiirissä ei mikään kertonut, että rakennustöitä oltaisiin jatkamassa.
Kyläraitin alkupäässä oli minimalistinen Mujan tori. Yksi katos, pari pöytää, kolme naista, koira ja Lada.
Piilova
Järvisaaren eteläosassa lähellä vanhaa, Stolbovan rauhan aikaista Ruotsin ja Venäjän rajaa, jossa sijaitsee Piilova, yksi Järvisaaren syrjäisimmistä kylistä, jossa kuitenkin siellä toimi 1910-luvulla suomenkielinen koulu ja sekakuoro. 1910-luvulla Piilovassa toimi myös suomenkielinen koulu ja sekakuoro.
Vuonna 1926 Piilovassa oli 143 asukasta, suurin osa suomalaisia
Piilovassa toimi baptistien rukoushuone. Inkerissähän vaikutti moniakin eri lahkolaisliikkeitä. Babtismiin kuuluu aikuiskaste seurakunnan edessä. Piilovassa se tapahtui näyttävin menoin lammen rannalla torvisoittokunnan säestyksellä.
Muistojen lisäksi vanhasta Piilovasta on jäljellä myllyn perustukset Mujajoessa.
Metsäpirtti
Metsäpirtti sijaitsee Huorolanjoen ja Ihalaistenjoen risteyksessä. Kylässä oli suomalaisasutusta jo 1600-luvulla. Perimätiedon mukaan kylän ensimmäinen asukas oli Voittolanjoelle synkkään metsään perustanut Rietrikki. 1800-luvulla Metsäpirtti paloi poroksi, mutta rakennettiin uudelleen. Vuosien 1927–1936 rippikirjan mukaan kylässä oli 77 taloutta.
Ahkeraakaan uurastusta ei aina palkittu, kuten tämä Inkeri-lehdessä vuonna 1913 ollut suru-uutinen kertoo. Salaman iskusta kuoli heinäkuun alussa talollinen Matti Antinpoika Vainonen Metsäpirtin kylästtä. Hän laittoi parhaillaan uunia, kun salama iski hänet maahan. Hän oli arvellut olevan vaarallista mennä ukonilmalla, mutta meni kuitenkin, kun halusi kiirehtiä. Merkillistä oli, että ei ollut vielä aukkoakaan. Vainajaa, joka oli raitis ja ahkera mies jäi suremaan lähinnä leski ja vanhemmat. Kuvassa Juho Vainosen perhe 1920-luvulla.
Omaa koulurakennusta ei ollut, vaan koulua käytiin toimi eräässä kylän taloista. Opetus oli Metsäpirtissä täysin venäjänkielistä, vaikka opettaja oli vironkielinen. Hieman myöhemmin opettajina toimivat suomalaiset Rister ja Savolainen, jotka hekin opettivat venäjäksi venäjänkielisen opetussuunnitelman mukaan.
Nykyisin metsäpirtin paikalla on peltoja ja huvila-asutusta.
Siikala
Siikalan kylä sijaitsee pienen Siikalanjärven rannalla. Mainintoja siitä näkyy jo 1600-luvulla. Järvisaaren luterilainen kirkko sijaitsi Siikalassa vuosina 1720–1774. Muutamia vanhoja rakennuksia oli säilynyt pystyssä ainakin vuonna 2013. Toisessa maailmansodassa lähes kaikki talot tuhoutuivat.
Siikala oli Järvisaaren köyhimpiä kyliä. Vuonna 1926 kylässä oli 37 taloa ja 156 asukasta. Toisen maailmansodan alkaessa taloja oli 46.
Hovien aikaan Pitkäjärven ja Siikalan kylien karjaa paimennettiin poikkeuksellisesti yhdessä suuressa laumassa.
Keväällä tuli miehiä pitkänkin matkan päästä pyytämään paimenentyötä. Myös Järvisaarelta vietiin maitoa Pietariin, mutta sitä eivät kuljettaneet inkeriläiset maitoämmät, kuten monelta muulta paikkakunnalta. Järvisaarella toimi vuodesta 1916 lähtein maito-osuuskunta, jonka kautta maito vietiin Pietariin.
Siikalalaisten viimeinen valssi tanssittiin, kun Saksan armeija miehitti kylän 28. elokuuta 1941. Saksalaisupseerit asettuivat parhaisiin taloihin. Elintarvikkeista oli pulaa, ja partisaanit tekivät iskujaan. Paikallisia asukkaita saksalaiset määräsivät erilaisiin töihin. Poistuessaan saksalaiset polttivat luterilaisen kirkon, kaikki kylät ja räjäyttivät ortodoksikirkon.
Vuonna 1943 seurasi lähtö Suomeen ja sieltä edelleen Jaroslavlin alueelle. Vain muutamat ovat palanneet takaisin kotiseudulle. Siikala, kuten muutkin Järvisaaren kylät ovat muuttuneet datsniekkojen, pietarilaisten kesäasukkaiden lomakohteeksi.
Tunnettuja järvisaarelaisia
Balettimestari Vasili Vainonen
Järvisaaren murre
”Meil ol kaksi sukunimmii koko kyläs: Nuija ja Haponen. Ol niin pallo taloloi, a kaks sukunimmiii. Kaik ol sukulaisii. Kahest ukost ol koko kylä alkunt. Hyö tulliit kons lien, enemp kolmie sattua vuotta siint jo ol aikua. Hyö läksiit Nevalt ja tulliit sinis kunis piäsiit. Ja sit tul suo ettie, etemmäks enniä ei piässiet,ja vot hyö nyt siihe seisattuit. Sit hyö löysiit sen lähekaivon hyvän. Ja sit yks käi yhel puol titä, niinku tuo Hapone käi yhel puol, a Nuija käi toisel puolel. Ja siint se on lähtient koko kylä, jot sitä kaheksankyment talluo jo ol väkkie.”
(Pietari Haponen, s. 1890, Läskelä, Järvisaari. Elettiinpä ennen Inkeris, Mullonen 2004)
Järvisaaren kylät
Järvisaaressa oli 11 kylää: Järvi, Kanttila, Kelkkula, Metsäpirtti, Muja, Piilova, Pitkäjärvi, Savota, Seulola, Siikala ja Staarostina.