Olet sydämellisesti tervetullut tutustumaan inkeriin ja inkeriläisyyteen!
Keltto
Keltto sijaitsee aivan Pietarin kyljessä, niin lähellä, että Pietarin kirkkojen kullatut kupolit ja suurkaupungin valot hohtivat Kelton kukkuloille. Matkaa kaupunkiin oli alle 20 kilometriä. Asukkaita Keltossa on noin 10 000.
Inkerin kyläkulttuurin aikana Pietarin läheisyys oli verraton etu. ”Keltossa leipä lainehti ja kartohveli kasvoi.”
Keltto kuului aikoinaan Inkerin varakkaimpiin pitäjiin, joka muistetaan rehevien puutarhojen ympäröimistä uhkeista talonpoikaistaloistaan. Muistelmista piirtyvää paratiisitunnelmaa lisäävät saunapolkuja varjostavat sireenit, hedelmätarhojen omenapuut ja tuoksuvat ruusupensaat porstuan pielessä. Sisällä herraskaista tunnelmaa loivat Pietarista ostetut plyysisohvat ja palmut.
Toisessa maailmansodassa Keltto jäi saartorenkaaseen ja asukkaat evakuoitiin maaliskuussa 1942 Laatokan yli Siperiaan.
Kelton seurakunnan tarkka perustamisajankohta ei ole tiedossa, mutta vuonna 1628 se oli jo olemassa. Kirkonkylä sijaitsi Ruotsin vallan aikana Uudessakylässä. Pohjansodassa kirkko hävitettiin ja rakennettiin uudelleen Kirkonpellonkylään. Kirkko otettiin seurakunnalta pois vuonna 1939. Se purettiin vuonna 1941 ja puutavara käytettiin ampumahautojen raaka-aineeksi. Neuvostoaikana puretun kirkon paikasta muodostui inkeriläisten uskovaisten kohtaamispaikka. Näihin ”salaseuroihin” kokoontui satamäärin ihmisiä. Kun uskonnolliset kokoukset oli kielletty, sosiaalinen nokkeluus kukoisti. Seuroista puhuttiin peitenimillä, kuten syntymäpäivinä. Seurojen pito oli maallikkosaarnaajien varassa, kun pappeja ei ollut.
Kelton uusi kirkko Kolpinan kylässä
Seurakunta perustettiin uudelleen vuonna 1989 ja Kolpinan kylään rakennettu uusi kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1992. Suomalaisen arkkitehti Pentti Kärjen suunnittelema, suuri Pyhän Yrjön kirkko on pohjoismaisen virtaviivainen. Samassa kylässä on myös S. J. Laurikkalalle nimetty teologinen instituutti, jossa koulutetaan pappeja Inkerin kirkolle.
Vuosikymmenien kuluessa kirkon vierellä ollut hautausmaa villiintyi. Vanhat ristit pilkistävät yhä saniaisten seassa. Hautausmaalle haudataan yhä vainajia, mutta vanhoja hautoja ei ole kunnostettu.
Kelttolaiset olivat hartaita luterilaisia. Hiljattain emerituspiispa Aarre Kuukauppi ja vainon vuosien maallikkosaarnaajat Katri Kukkonen ja Mari Kajava sekä teologian tohtori Juhani Jääskeläinen olivat Keltosta.
Instituutin vieressä on alun perin inkerinsuomalaisille vanhuksille rakennettu palvelutalo, jossa nykykyisin suomalaisvanhuksia on enintään muutamia.
Kelton kylät
Jääskeläisen talo Kelton Vanhassakylässä.
Valokuvausmatkallaan Keltossa vuonna 1911 käynyt Samuli Paulaharju kuvailee: ”Uutteran työn jälkiä näkyy kaikkialla, ja talot ovat jotenkin hyvinvoivan näköisiä”.
Keltossa kylät olivat tiheäasti rakennettuja. Talot usein kaksikerroksisia ja pääty tielle päin
Savakkopukuisia naisia
Kelttolaiset olivat savakoita, Savosta Inkeriin muuttaneita talonpoikia. Savakot poikkesivat äyrämöisistä etenkin murteen ja naisten pukeutumisen suhteen. Savakoita kuvattiin herkemmiksi omaksumaan uusia tapoja ja vaikutteita kuin vanhoillisempien äyrämöisten.
Keltto oli erityisen tunnettu perunapitäjänä. Kelttoon tuli sesonkiaikoina runsaasti työvoimaa Suomesta. Sadonkorjuun aikaan yhdessä ainoassa kelttolaistalossa saattoi olla töissä 30–40 suomalaista kausityöntekijää. Moni löysi perunapellon laidalta myös elämänkumppanin.
Keltossa asuikin huomattavan paljon suomenmuokkoisia, Suomesta Inkeriin siirtyneitä passilaisia.
Matti Pukki paluumatkalla kullanajosta Pietarista vuonna 1916.
Perunoita eikä ruistakaan Keltossa ei enää viljellä. Maa on siihen aivan liian kallista siihen.
Kelttolaiset isännät harjoittivat myös ns. ”kullanajoa” eli hakivat pelloilleen Pietarista lantaa hevostalleista myös makkilantaa. Matkalle lähdettiin aikaisin aamulla perunakuorman kanssa ja palattiin illalla kultaa tynnyrissä ja taskussa. Tavara saatiin Pietarista ilmaiseksi ja useimmiten siitä jopa maksettiin muutama rupla.
Kulttuuria
Kesäjuhlat Keltossa vuonna 1917.
Keltossa vaalittiin myös kulttuuria. Siellä vietettiin myös monia paikallista ja koko Inkerin kansaa yhdistäviä juhlia. Ensimmäiset pidettiin vuonna 1903.
Viimeiset laulujuhlat Keltossa pidettiin vuonna 1917. Sitten tuli neuvostoaika ja 72 vuoden tauko.
Seuraavat laulujuhlat pidettiin Keltossa ja koko Inkerinmaalla vasta juhannuksena 1989 perestroikan jälkeen. Väkeä oli tuhansittain, myös bussilasteittain Suomesta ja Ruotsista.
Kelton keskusta
Myös Kelton keskusta on kokenut muodonmuutoksen.
Lammen tuntumassa sijaitsi Kelton kartano, jonka perusti vuonna 1790 Pähkinälinnan komentaja Nikolai Choglokov. Hän omisti tuolloin suuren osan Kelton kylistä. Hänen poikansa oli Napoleonin sodissakin komentajana taistellut kenraaliluutnantti Pavel Nikolaevich Choglokov (1772–1832). Hänen kuoltuaan kartano vaihtoi omistajaa ja oli sen jälkeen useammissakin käsissä. Kartanon viimeinen omistaja oli hovimestari Sergei de la Carrier. Neuvostoaikana kartano muutettiin sairaalaksi. Tyhjilleen jäänyt kartanorakennus paloi 9.9.1989.
Vanhasta kartanosta on kuitenkin jäljellä muutamia vanhoja puita, kuten tämä valtava tammi. jonka takana näkyy entinen Tshoglokovin kartano, tuolloin jo sairaala.
Jättiläinen oli voimissaan vielä vuonna 2013.
Kelton keskuksessa sijaitsevassa ostosparatiisissa on marketteja. Ruokakauppa vastaa jokaisen herkkusuun unelmiin. Kaikkea on tarjolla, jopa elokuvateatteri ja keilahalli.
Ostoskeskuksen vieressä on lampi, jossa kelttolaiset lapset ovat sukupolvien ajan polskutelleet.
Lampi on kunnostettu suosituksi kesäkeitaaksi.
Pavlovin instituutti ja maitoämmä Katri Peltonen
Aikoinaan Kelton lammella souteli myös akateemikko Ivan Pavlov, jonka tutkimus instituutti sijaitsee vähän matkan päässä Kelton keskustasta.
Instituutin puistossa on Pavlovin patsas ja Pavlovin koti on museona. Pavlov teki koirilla ehdollistamiskokeita. Instituutissa oli myös muita koe-eläimiä kuin kellonsoittoon kuolaamalla reagoineet koirat. Rosa ja Rudolf -simpanssien tassujen jäljet ovat jättäneet jälkensä kelttolaisten kollektiiviseen muistiin.
Inkeriläinen Katri Peltonen oli yksi akateemikko Pavlovin ”maitoämmistä”, maidonhankkijoista, 1920–1930-luvuilla. Hän huolehti, että henkilökunnalla ja koe-eläimillä riitti ruokaa vaikeista ajoista huolimatta. Katri Peltosen kunniaksi paljastettiin Pavlovin instituutin puistossa 4.7.1997 fysiologien 22. maailmankongressin aikana kuparinen muistolaatta, joka oli tehty suomalaisen fysiologin Osmo Hännisen aloitteesta. Kuvalaatassa lukee suomeksi ja englanniksi teksti.
”I. Pavlovin ja hänen koiriensa huoltaja. Maitoämmä Katri Peltonen.”
Laatta varastettiin heti seuraavana keväänä laatta, mutta onneksi muistolaatasta on jäljennös, jota säilytetään Pavlovin museossa.
Katri Peltosesta on tullut inkeriläisten maitoämmien symboli. Todellisuudessa ”Katreja” oli vähintään tusinan verran. Kymmenet koirat, kaksi apinaa ja parikymmentä tutkijaa kuluttivat päivittäin maitoa enemmän kuin yksi Katri pystyi toimittamaan.
Valitettavasti Katri Peltosesta ei ole säilynyt valokuvaa, mutta varmaankin nämä tomerat puunhakkaajat symboloivat inkeriläisiä naisia.
Oravan kylä
Vaikka nykyaika on lakaissut alleen entisen Kelton kylämaisemat, jotain merkkejä menneestä ajasta tavoittaa vielä. Joitakin kilometrejä Kelton keskustasta pohjoiseen on Oravan kylä, jota Paulaharju yli sata vuotta sitten valokuvasi.
Lampi on entinen, rakennukset vaihtuneet. Näinhän Suomessakin sadassa vuodessa tapahtuu.
Oravalla on säilynyt myös uhkeita, perinteisiä kelttolaistaloja.
