Kirjasalo oli Pohjois-Inkerin syrjäisimpiä kolkkia. Se oli vaatimaton viiden kylän rypäs Suomen rajan pinnassa, kohdassa, jossa Venäjän raja työntyi sarvenomaisesti Suomeen. Kirjasalon pinta-ala oli 30 km². Kivetty maantie johti Kirjasalosta Suomen puolelle Kivennavalta Lipolan kylän kohdalla, jossa oli myös tulliasema. Lempaalan.
Lähes myyttiseksi Kirjasalo on tullut vuoden 1919–1920 Inkerin kansannousun takia. Inkeriläiset kahakoivat bolsevikkien kanssa ja Pohjois-Inkerin vapaajoukkojen tarkoituksena oli valloittaa Pietari, tai ainakin liittää Pohjois-Inkeri Suomeen. Kirjasalosta tuli vapaajoukkojen keskuspaikka.
”Pohjois-Inkerin tasavalta”
Kirjasalosta puhutaan Pohjois-Inkerin tasavaltana. Tasavallasta puhuminen on vitsi, joka on tarrautunut valtavirran puheeseen. Täysin tuulesta tempaistu ei käsitys kuitenkaan ole. Kirjasalo oli runsaan vuoden loppukesästä 1919 joulukuun viidenteen päivään 1920 Repolan ja Porajärven kaltainen miehitysalue. Erona vain oli, että Kirjasalo oli pääasiassa inkeriläisten hallussa. Siellä noudatettiin Suomen lakeja, ja Inkerin vapaajoukot toimivat Suomen ohjesääntöjen mukaan. Mitään Kirjasalon ”itsenäistymisjulistusta” ei ole koskaan annettu. Inkeriläiset itsekin puhuivat ”Kirjasalon kolkasta”, herkimmillään luvatusta maasta, mutta ei koskaan tasavallasta.
Jännitteinen alkuvuosi 1919 Inkerissä
Kirjasalo-ilmiön syntyyn. Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat kiristyneet keväällä 1919 räjähdyspisteeseen. Suomessa oli tahoja, joiden mielestä itäraja voisi vallan hyvin siirtyä kauemmaksi itään. Jo aikaisemmin keväällä suomalaiset aktivistit järjestivät Pietarissa attentaatteja. Yksi niistä oli maaliskuinen ns. Pietarin retki, jossa suomalaisen aktivistin, jääkäri Eero Heickellin kokoaman iskuryhmänjoukon tavoitteena oli sytyttää Pietari liekkeihin sen jälkeen, kun vesilaitokset oli ensin räjäytetty maan tasalle. Hanke melkein onnistui. Iskuryhmä koostui 35 inkeriläismiehestä. Pietarin asukkaat heräsivät 30. maaliskuuta 1919 korviahuumaaviin pamauksiin ja rikkoutuvien ikkunoiden helinään, kun Pietarporissa ja päävesisäilössä räjähti. Panokset olivat kuitenkin liian heikkoja. Vesilaitosten seinät vaurioituivat vain osittain. Lisäksi iskuryhmän miehet sekoilivat ajoituksissa. Palokunnille riitti vettä ja tulipalot saatiin sammumaan. Henkilövahinkoja räjähdyksissä kuitenkin syntyi –silmänräpäyksessä 15 helppoa kuolemaa, kuten iskuun osallistunut Taavi Vanhanen kommentoi.
Tilanne Inkerissä kiristyi, kun 1919 neuvostohallitus julisti toukokuussa Pietarin kuvernementin sotatilaan pelätessään Suomen hyökkäystä Pietariin. Etenkin Pohjois-Inkerissä otteet kovenivat ja inkeriläismiehiä ryhdyttiin mobilisoimaan puna-armeijaan ja satoja vangittiin neuvostovallan vastustajina.
Hyökkäys Inkeriin heinäkuussa 1919
Heinäkuussa jännitteet purkautuivat aseellisiksi taisteluiksi 26.7.1919. Everstiluutnantti Yrjö Elfvengren tarjoutui vasta perustettujen Pohjois-Inkerin vapaajoukkojen, myöhemmin rykmentin päälliköksi. Seudut olivat hänelle tuttuja. Vuotta aikaisemmin hän oli ollut sisällissodassa valkoisten päällikkönä Raudussa. Pohjois-Inkerin rykmentti asettui Kirjasalon kolkkaan. Kuvassa Pohjois-Inkerin rykmentin upseereja tiedusteluretkellä Suomen rajan takana.
Sotatoimet käynnistänyt everstiluutnantti Yrjö Elfvengren oli varsin kiistanalainen persoona. Hän toimi Kirjasalossa Pohjois-Inkerin rykmentin päällikkönä, kahteen otteeseen, yhteensä noin seitsemän kuukautta. Molemmilla kerroilla hänet erotettiin tehtävästään. Inkerin kohtalo oli hänelle yhdentekevä. Vaikka Inkeri-romantikot ylistävät Elfvengreniä ”Inkeriläisten Mannerheimiksi” ja ”Meidän everstiksi”, Inkerin asia oli hänelle vain vähäinen väline. Hänen varsinaisena päämääränään oli tsaarin vallan palauttaminen ja Venäjän valkoisen armeijan voitto.
Vapaajoukkojen vahvuus oli aluksi 580 miestä, myöhemmin talvella miehistöä oli kolminkertainen määrä. Pataljoona oli kasattu kokemattomista ja kouluttamattomista miehistä.
Rykmentin puolesta ei ollut majoitustiloja ollut eikä aluksi myöskään asuja, monella sotilaalla ei edes jalkineita. Resuinen armeija oli majoitettu siviilien Kirjasalon tupien lattioille. Myöhemmin rykmentti sai yhtenäiset asut ja heistä tuli ”vihreitä miehiä”. Esikunta toimi Savolaisen talossa.
Inkeriläiset hakivat rykmentille rahallista tukea Suomesta, mutta turhaan. Vähitellen hallitus myöntyi pyyntöihin ja lupasi aseita ja ammuksia Inkerin vapaajoukoille edellyttäen, että joukot alistetaan suomalaisten komentoon. Rykmentin tehtävät rajoitettiin Suomen ja Venäjän välisen rajan valvomiseen. Pohjois-Inkerin vapaajoukkojen komentajaksi nimitetty everstiluutnantti Yrjö Elfvengren vähät välitti hallituksen määräyksistä. Sen sijaan hän kiirehti heti nimityksensä jälkeen hyökkäämään yli rajan Lempaalaan 26.7.1919.
Sotaretkestä tuli lyhyt. Jo kahden päivän kuluttua, vain runsaan 10 kilometrin päässä Suomen rajalta hyökkäys pysäytettiin ja bolsevikkien ankaran vastustuksen takia Elfvengrenin joukot joutuivat perääntymään kohti Kirjasaloa. Kaiken kukkuraksi päälliköllä oli vaikeuksia pitää rivit koossa. Perääntyessään miehet ryöstelivät taloja ja osa säntäsi omille teilleen. Bolsevikit puolestaan sytyttivät rajaseudun kyliä palamaan. Mutta Suomen sotilasviranomaisille lähetetyssä raportissa ylistettiin urhoollisten inkeriläisten menestystä ja merkittäviä valloituksia.
Helsingissä ei Elfvengrenin saavutuksille hurrattu. Hallitus tuomitsi iskun ankarasti ja erotti Elfvengrenin tehtävästään. Elfvengrenin tilalle komentajaksi tuli nuori innokas heimoaktivisti Elja Rihtniemi, joka viihtyi virassaan vain kaksi kuukautta, kun kiinnostavammat tehtävät houkuttelivat hänet pois syrjämailta. Rihtniemen aikana rajalla nujakoitiin rajan pinnassa silloin tällöin, mutta varsinaisia hyökkäyksiä ei ollut.
Rihtniemen seuraajaksi lokakuussa ilmestyi jälleen Yrjö Elfvengren. Kesäiset kuviot toistuivat. Vastoin Suomen sotilasviranomaisten nimenomaista kieltoa Elfvengren iski lokakuun lopulla 1919 Inkeriin. Tälläkin kertaa Pietarin jäi valloittamatta. Inkeriläisjoukot jäivät alakynteen ja jo muutaman päivän sisällä vapaajoukot vetääntyivät takaisin Kirjasaloon.
Yleisesikunnan tiedustelutoimisto piti hyökkäystä kehnosti johdettuna ja jo etukäteen tuhoon tuomittuna. Kolmatta hyökkäystä ei enää tehty. Elfvengren erotettiin toukokuussa 1920 ja hänen tilalleen nimitettiin Jukka Tirranen, joka jatkoi rajanvartiointitehtävässään Kirjasalon luovutukseen saakka 5.12.1920.
Tarton rauhassa 14.10.1920 Kirjasalo määrättiin Neuvosto-Venäjälle. Kirjasalo tyhjentyi 5.12.1920.
Lähtöä edeltävänä päivänä Tikanmäen kylässä pidettiin asukkaiden ja armeijan yhteinen surujuhla kuusenhavuin ja lipuin koristetussa kansakoulun salissa.
5.12.1920. Pusanmäellä liehunut lippu laskettiin ja 408 Inkerin rykmentissä palvellutta sotilasta sekä 348 Kirjasalon asukasta marssivat juhlallisessa kulkueessa Suomeen
Kirjasalon tarina oli loppu.
Sodan seuraukset: Pakolaisia ja palaneita kyliä
Suurin lasku Pohjois-Inkerin sotaretkestä lankesi rajaseudun siviiliväestölle. Muutamassa kuukaudessa Lempaalan, Miikkulaisten ja Vuoleen poroksi poltetuista kylistä vyöryi Karjalankannaksen rajapitäjiin yli 8 000 pakolaista. Vuonna 1919–1922 Karjalankannaksen rajapitäjissä oli inkeriläisiä pakolaisia enemmän kuin kunnissa omia asukkaita.
Heti ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen elokuun 1. ja 2. päivän jälkeisenä yönä Suomen rajalle vaelsi 2 000 pakolaista. Kirjava riuku Suomen rajalla pysyi tiukasti alhaalla ja pakolaiset joutuivat odottelemaan ratkaisua taivasalla, kunnes puomi vihdoin nousi. Pakolaisten joukossa oli paljon lapsia ja vanhuksia. Turvattomille lapsille avattiin orpokoti helmikuussa 1920. Se toimi aluksi Inkerin avustustoimikunnan määrärahoilla.
Tulijoita oli enemmän kuin voitiin ottaa. Pakolaislapsille perustettiin myös omia kouluja. Jonkin aikaa orpokotia ylläpiti Amerikan punainen risti.
Vuonna 1921 Neuvosto-Venäjä lupasi inkeriläispakolaisille amnestian ja noin 3000 pakolaista palasi Inkeriin.
Uusi maailmanjärjestys näkyi ja tuntui ihmisten arjessa. Vähitellen Kirjasalon autius alkoi täyttyä, kun Suomeen paenneita inkeriläisiä palasi takaisin entisiin koteihinsa Tarton rauhan jälkeen. Kylät elpyivät, mutta elämä ei palautunut enää ennalleen. Kuva Kirjasalon koululta
Muutaman vuoden jälkeen maatilat kansallistettiin ja itsenäisistä talonpojista tehtiin kolhosniekkoja. Ja jo vuonna 1935 Suomen rajaa lähellä olevat kylät tyhjennettiin ja asukkaat siirrettiin mm. Hiipinään ja Kazakstaniin.
Vuoden 1919 taistelujen jälkeen pysyvästi Suomeen jäi noin 5 000 inkeriläistä. Monilta katkesivat yhteydet Inkeriin jääneisiin sukulaisiin. Vuosia 1917-1919 voidaan pitää inkeriläisen diasporan lähtölaukauksena.