J – K

Jamalainen, Eino, professori, Jamalainen, Jooseppi, liikemies, sivistyselämän kehittäjä, Jamalainen, Pietari, Postin pääjohtaja, Jääskeläinen, Juhani, teologian tohtori, kirkkoherra, Kajava, Mari, saarnaaja, Karhu, Eino akateemikko, Karvonen, Aleksanteri, pastori, Kemppi, Arvi, laulaja, Kiuru, Eino, tutkija-kääntäjä, Kivekäs, Antti, sissipäällikkö, Konkka, Juhani, kirjailija, Konkka, Unelma, runoilija, tutkija

Jamalainen, Eino, professori

Professori Eino Jamalainen oli monipuolinen kasvitautitutkija ja Maataloudentutkimuskeskuksen Kasvitautien tutkimuslaitoksen pitkäaikainen johtaja, joka edisti merkittävästi maamme kasvinsuojelua.

Eino Jamalainen syntyi 17.7.1902 Hietamäellä ja kuoli 29.11.1982 Helsingissä. Vanhemmat olivat talollinen Adam Jamalainen ja Hertta Tiisnekka. Eino Jamalainen vietti lapsuutensa isänsä tilalla Inkerinmaalla Jamalaisin kylässä noin 25 km Pietarista itään. Hänen elämänsä sai ratkaisevan käänteen, kun hän yhdessä Kolppanan seminaarin opiskelutovereidensa kanssa päätyi vuonna 1919 bolsevikkien edeltä perääntyvän valkoisen kenraali Judenitshin joukkojen mukana Suomeen. Suomessa hän ja hänen serkkunsa Viljo Jamalainen asuivat setänsä, pääpostitirehtööri Pietari Jamalaisen luona, mikä mahdollisti opiskelun. Eino Jamalainen pääsi ylioppilaaksi Helsingissä vuonna 1923 ja opiskeli sen jälkeen Helsingin yliopistossa ja valmistui agronomiksi vuonna 1930.

Elämäntyönsä Jamalainen teki Maatalouskoelaitoksen, vuodesta 1957 Maatalouden Tutkimuskeskuksen kasvitautiosaston tutkijana. Hän aloitti osaston assistenttina 1925 ja hänet nimitettiin osaston johtajaksi ja professoriksi 1944. Tästä virasta hän jäi eläkkeelle 1969.

Venäjän kielen taitoisena hän toimi toisen maailmansodan aikana päämajassa tulkkina, yleni luutnantiksi ja sai palvelustaan tunnustukseksi useita kunniamerkkejä. Sodan jälkeen hän osallistui säännöllisesti Inkerin-ukot seuran toimintaan ja esiintyi usein inkeriläisten juhlissa. (Kansallisbiografia)

Jamalainen, Jooseppi, liikemies, sivistyselämän kehittäjä

Jamalainen JooseppiYhdeksäntenä päivänä tammikuuta 1899, 68-vuotiaana, vaipui kuolon uneen Hietamäen Jamalaisista talollinen Jooseppi Jamalainen. Hän oli vuosikausia kotikuntansa, Sunkuran kunnan, etevin ja toimeliain, joka näytti, miten pitkälle suomalaisen jäntevyys epäsuotuisissakin oloissa voi päästä. Aivan vähävaraisesta kodista ollen kokosi Jamalainen toimeliaana liikemiehenä meidän oloihin katsoen suuren omaisuuden. Itse verrattain vähän oppia saaneena, eihän näet hänen nuoruudessaan ollut mitään kansakouluakaan, tajusi hän kuitenkin, kuten ”omatekoinen mies” ainakin, opin arvon. Hänen toimintansa jälkiä näkyy kaikissa Sunkuran kunnan koulupuuhissa. Vielä vanhoilla päivilläänkin hän oli nuoruuden innolla mukana nuoremman polven joukossa perustamassa käsiteollisuuskouluja Sunkuralle ym.

Hän oli tietääksemme ensimmäinen Inkerin mies, joka omille lapsilleen tahtoi hankkia korkeamman sivistyksen ja lähetti vanhimman poikansa, Pietarin, pitkän taipaleen taakse oppia saamaan, aina Jyväskylän lyseoon saakka, kun ei lähempänä korkeampaa koulua löytynyt. Pietari Jamalaisesta tuli myöhemmin Suomen Postin pääjohtaja. Samoin hän hankki koulusivistystä muillekin lapsilleen.

Yhtä huomattava hän oli myöskin kunnallisena virkamiehenä kohoten siinäkin niin korkealle kuin talonpoikainen mies meillä voi. Useampia vuosia hän oli ensin oman kyläkuntansa Rospeekan vanhimpana (staarostana), sitten kymmenkunta vuotta koko suuren Sunkuran kunnan esimiehenä ja lopuksi pari kolmivuotiskautta Pietarhovin piirikunnan hallinnon jäsenenä. Ja kaikissa toimissaan hän jätti tuntuvat jäljet. Paljon oli hänellä kyllä vastustustakin näissä viroissaan, koskapa kuntalaiset eivät aina hyväksyneet hänen lujaa, itsepäiseltä näyttävää menettelyään, mutta enimmiten sittenkin ”ukko Jamalainen” löi tahtonsa läpi, ratkaisi asiat. Laajalta tuli siten vainaja tunnetuksi ja kauan muistellaan vielä ”ukkoa” tästä edeskin ja aina hän on kelpaava esikuvaksi suomalaisesta jäntevyydestään ja toimintakyvystään.

Jamalainen, Pietari, Postin pääjohtaja

Jamalainen+PietariPietari Jamalainen syntyi Hietamäellä vuonna 1857 Jooseppi Jamalaisen ja Eeva os. Hirvosen vanhimpana lapsena.

Vanhemmat ymmärsivät koulutuksen merkityksen ja saatuaan alkeiskoulutuksen Hietamäellä opettaja Adam Ruotsin koulussa, hänet lähetettiin Jyväskylän lyseoon. Hän valmistui sieltä ensimmäisenä inkeriläisenä ylioppilaaksi vuonna 1877. Opiskelu jatkui Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1880 ja molempien oikeuksien kandidaatiksi valmistui vuonna 1885. Lokakuun alusta 1883 alkaen Jamalainen oli työskennellyt kenraalikuvernöörin kanslian ylimääräisenä virkamiehenä, vuodesta 1889 kanslistina ja vuodesta 1896 kielenkääntäjänä. Vuosina 1881–86 hän opiskeli Venäjää Moskovassa stipendin turvin. Vuonna 1894 hän oli tehnyt seitsemän kuukauden opintomatkan Saksaan.

Bobrikovin virkakaudella kiellettiin suomalaiset postimerkit (1900–1901) ja Suomeen haluttiin salainen kirjeentarkastus. Pääpostitirehtööri Lagerborg kieltäytyi myötävaikuttamasta hankkeeseen ja erosi vuodenvaihteessa 1902–1903.

Uudeksi pääpostitirehtööriksi nimitettiin myöntyvyysmies Pietari Jamalainen kenraalikuvernöörin kansliasta. Jamalainen toteutti ylhäältä tulleet käskyt, muttei pyrkinyt oma-aloitteisesti venäläistämään postilaitosta. Myöntyvyyden avulla osa suomalaisista uskoi voitavan säilyttää enemmän kuin vastarintaa tehden. Jamalaisen tehtävää ja Postin asemaa helpotti se suojasää, joka koitti sen jälkeen, kun Eugen Schauman oli murhannut Bobrikovin 1904.

Jamalaisenkin aikana Posti säilyi toiminnaltaan ja henkilökunnaltaan hyvin suomalaisena. Salaiseen kirjeentarkastukseen ei luotu varsinaista järjestelmää. Jonkin verran kirjeitä takavarikoitiin, mikä vähensi kansalaisten luottamusta postin toimintaa kohtaan.
Jamalainen sai aikalaisiltaan kehuja osakseen, koska oli pystynyt toiminnallaan pitämään postilaitoksen suomalaisena.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Bobrikovin aikana nimitetyn pääpostitirehtöörin venäläisen apulaisen virka lakkautettiin. Pääjohtaja Pietari Jamalaisen valtaa rajattiin muuttamalla virasto heinäkuussa 1918 kollegiaaliseksi virastoksi. Jamalainen erosi vuoden 1918 lopulla, kun hänen monivuotinen, poliittinenkin kiistakumppaninsa John Wirkberg valittiin johtajan virkaan. Uudeksi pääjohtajaksi nimitettiin esittelijäsihteeri G. E. F. Albrecht, joka hoiti tehtävää vuoteen 1943 saakka.

Jamalainen kuoli Helsingissä vuonna 1931.

Jääskeläinen, Juhani, teologian tohtori, kirkkoherra

Jaaskelainen

Teologian tohtori, rovasti Juhani Jääskeläinen oli voimakas Inkerin suomalaisten ja suomalaisuuden sekä Inkerin luterilaisen kirkon ja seurakuntaelämän puolustaja.

Hän oli syntynyt 6. elokuuta 1907 Inkerin Keltossa, Taurunkylässä, parin kymmenen kilometrin päässä Pietarista. Hänen isänsä, Pietari, kertoi, että oli kastetilaisuudessa luvannut tämän kolmannen poikansa antaa ”Jumalalle palvelustyöhön, jos Jumalalle kelpaisi”.

Kansakoulun Jääskeläinen kävi lähellä olevassa Virkkilän kylässä ja keskikoulun Pietarin I ja II asteen työkoulussa (”IV Vähemmistökansallisuuksien Työkoulu”, entinen P. Marian seurakunnan omistama suomalainen yhteiskoulu). Opintie oli nousta pystyyn kun keskikoulu loppui. Halut opiskella olivat kuitenkin kovat. Vuoden 1925 syksyllä Jääskeläinen matkusti rajan yli Suomeen ja aloitti kuudennella luokalla Käkisalmen yhteiskoulussa. NEP-järjestelmän aikana tämä oli vielä mahdollista. Lähtiessään 18-vuotiaana kotoaan Suomeen Jääskeläinen ei voinut aavistaa, että hän tällöin näki vanhempansa ja veljensä viimeisen kerran.

Opiskelun ja uran valinta oli itsestään selvä: opiskelemaan teologiaa Helsingin Yliopistoon ja sen jälkeen, jos mahdollista, papiksi Inkeriin. Jääskeläinen vihittiin papiksi Viipurissa v. 1933.

Pappina Jääskeläinen toimi Tohmajärvellä, Värtsilässä, Savonrannalla, Karstulassa, Hankasalmella, Janakkalan Tervakoskella ja Luumäellä. Jääskeläinen meni naimisiin Tohmajärven rovasti Kalkkeen Linnea-tyttären kanssa. Lapsia syntyi kaikkiaan viisi.

Jatkosodassa Jääskeläinen toimi pataljoonan (I/JR 50) pastorina hyökkäysvaiheen aikana. Hänet ylennettiin luutnantiksi syksyllä 1941.

Saksalaisten valtaamaan Länsi-Inkeriin Suomi lähetti tammikuussa 1942 komission tutkimaan Inkerin suomalaisen väestön määrää ja tilaa. Syksyllä 1942 lähetettiinkin Juhani Jääskeläinen ensimmäisenä suomalaisena pappina Inkeriin. Virallisesti hän oli kenttäpiispan erikoiskäytössä komennettuna saksalaisten valtaamalle Inkerinmaalle 15/8 1942 – 2/12 1943 tehtävänä toimia Inkerin suomalaisen väestön keskuudessa ja hyväksi. Tämä komennus kesti siis puolitoista vuotta aina vuoden 1943 loppuun asti. Keväällä 1943 tulivat avuksi pastorit Reino Ylönen ja Jussi Tenkku.

Jääskeläinen palasi Suomeen ja hänet nimitettiin Er.P 6:n pataljoonan pastoriksi vuoden 1944 alussa. Keskeisiä tehtäviä olivat aluksi inkeriläispoikien rekisteröinti ja saksalaisilta saatavien päivärahojen ja eläkkeiden järjestäminen. Yhtenä päätyönä oli rippikoulujen pito.

Huhtikuussa 1944 Jääskeläinen kutsuttiin papiksi ”Suomeen siirtyneiden siviili-inkeriläisten sielunhoitotyöhön ja mielialamuokkaukseen”. Tässä työssä hän kiersi noin vuoden päivät kymmenillä eri paikkakunnilla, joihin inkeriläisiä oli sijoitettu pitäen jumalanpalveluksia ja hartaushetkiä.

Kun Erp 6:n inkeriläispoikia ns. punaisen Valpon ja valvontakomission toimesta ryhdyttiin pidättämään, Jääskeläinen auttoi heitä pakenemaan Ruotsiin.

Suomeen siirtyneiden inkeriläisten siviilien keskuudessa vallitsi epätietoisuus ja pelko siitä tullaanko myös heidät palauttamaan Neuvostoliittoon. Useat kääntyivät Jääskeläisen puoleen pyytäen neuvoa. Jääskeläisen kanta oli, että Suomeen 1943–1944 siirretyt olivat vapaaehtoisesti Suomeen tulleita ja näin ollen heitä ei palauttamismääräys koskenut. Sotavangit olivat asia erikseen ja niinpä mm. Jääskeläisen serkku Toivo Jääskeläinen pakeni Ruotsiin. Joutuipa Jääskeläinen itsekin v. 1950 Suojelupoliisin kuulusteluun, kun eräs ilmiantaja oli sekoittanut hänet samalla nimellä esiintyneeseen inkeriläiseen desantti-sotavankiin.

Ruotsiin muuttaneiden inkerinsuomalaisten luo Jääskeläinen teki useita matkoja vuodesta 1949 aina 1980-luvulle asti. Hän oli lähes joka vuosi puhujana Ruotsissa asuvien inkeriläisten kesäjuhlilla, saarnasi jumalanpalveluksissa ja piti hartaushetkiä. Erityisesti hänen sydäntään lähellä olivat Ruotsiin paenneet Er.P 6:n pojat.

Pisimmän elämäntyönsä Jääskeläinen teki Luumäen kirkkoherrana vv. 1952–1974 eläkkeelle siirtymiseensä asti. Hän toimi myös uskonnonopettajana, oli Taavetin lukion perustajäsen ja sen ensimmäinen rehtori.

Jääskeläinen korosti aina sitä, että Inkerin suomalaiset olivat ”supisuomalaisia vereltään, kieleltään, nimeltään, mieleltään ja uskonnoltaankin”. Kysymys ei ollut jostain Suomen sukuisesta heimosta. Hänen mielestään oli parempi puhua Inkerin suomalaisista kuin inkeriläisistä.

Vuonna 1973 Jääskeläinen sai Inkerin Sivistyssäätiön kultaisen ansiomerkin ”tunnustukseksi Inkerin heimon hyväksi suorittamastaan työstä”.

Kajava, Mari, saarnaaja

Mari Kajava syntyi Kelton Oravankylässä Juosolan talossa vuonna 1908 uskovaan ja varakkaaseen perheeseen. Hän avioitui vuonna 1928 Simo Kajavan kanssa. Marin perhe karkotettiin kulakkina Siperiaan 1930-luvun alussa. Lasten menetys miehen vangitseminen ja raskaat vuodet alituisessa epävarmuudessa varjostivat Marin elämää 1930- ja 1940-luvuilla. Karkotusaikoina Marista tuli saarnaaja. Kun papit oli vangittu ja kirkot suljettu, Mari ryhtyi toimittamaan myös kirkollisia toimituksia, mm. siunasi vainajia ja kastoi lapsia.

Petroskoissa asuessaan hän vaikutti voimakkaasti paikallisen seurakunnan perustamiseen. Vuosien odotuksen jälkeen, saatiin kesällä 1969 tietää, että Moskovasta oli tullut lupa seurakunnan perustamiseen. (Mesiäinen, 279) Ensimmäinen inkeriläisten evankelisluterilainen seurakunta toisen maailmansodan jälkeen saattoi virallisesti aloittaa toimintansa tammikuussa 1970. Mari Kajava jatkoi saarnaajana elämänsä viimeisiin vuosiin saakka, jotka hän vietti paluumuuttajana Suomessa

Karhu, Eino akateemikko

Akateemikko, kirjallisuudentutkija Eino Karhu oli syntynyt 27.11.1923 Vuissakassa Inkerinmaalla ja kuoli 15.4.2008 Petroskoissa. Väliin mahtuu mittava tieteellinen ura.
Karhun perhe siirrettiin 1930-luvun alussa Kuolan niemimaalle ja myöhemmin Karjalaan. Sodan aikana Eino rakensi lentokenttiä toisen epäluotettaviin kansallisuuksiin kuuluneiden poikien kanssa.
Sodan jälkeen Eino aloitti kirjallisuuden opinnot Petroskoin yliopistossa. Hän käänsi mm Seitsemän veljestä sekä Maiju Lassilan ja Helvi Hämäläisen tuotantoa venäjäksi. Valmistuttuaan Karhu pääsi tiedeakatemiaan aspirantiksi ja tutkimuksen kohteena oli suomalainen kirjallisuus. Tätä varten hän opiskeli yksityisesti ruotsin kielen. Työura Venäjän tiedeakatemiassa kesti 50 vuotta. Viimeiset suomeksi ilmestyneet teokset ovat Elias Lönnrotin elämänkerta Kansakuntaa luomassa ja inkeriläistä kansankulttuuria käsittelevä Isien sanoma.

Karvonen, Aleksanteri, pastori

Pastori Karvonen syntyi Suomessa Sakkolan pitäjässä vuonna 1866 ja vihittiin papiksi vuonna 1892 ja tuli apulaispapiksi Venjoelle samana vuonna. Vuonna 1895 hänet vahvistettiin Venjoen seurakunnan toiseksi papiksi. Karvonen kuoli sydänhalvaukseen 1.3.1916 kotonaan Venjoen pappilassa Pastori Karvonen oli harvinaisen herttaisen luonteensa tähden laajassa seurakunnassa ja kauas sen ulkopuolella tunnettu ja suosittu. Hänen aina lempeä katseensa, kaikille kohtelias käytöksensä saivat aikaan sen, että hänellä oli laaja ystävä- ja tuttavapiiri. Vainaja oli runollinen sielu. Ne monet puheet, jotka hän erilaisissa tilaisuuksissa piti, olivat runollisen lennokkaita ja sisältörikkaita. Laulu ja soitto olivat hänelle toinen puoli elämästä. Hänen kodikkaassa pappilassaan, ”pienessä pappilassa”, jossa runoutta muissakin muodoissa viljeltiin, pidettiin usein tilapäisiä konsertteja. Kun joissakin asioissa unohduttiin väittelemään ja kiistelemään, oli Karvosen tapana sanoa: ”Eikö lopeteta, pannaanpa musiikiksi”. Silloin laulu ja soitto taas uudelleen kajahti.

Virkatehtävissään hän oli tarkka ja säntillinen. Venjoen vilkkaissa henkisissä riennoissa Karvonen oli aina mukana. Karvonen avioitui Venjoella Katri Luukkosen kanssa, heillä oli kaksi lasta.

Kemppi, Arvi, laulaja

Arvi1_600Arvi Kemppi syntyi Toksovassa, Himakkalan kylässä vuonna 1931, kuoli 2.10.2008 Espoossa.

Perhe karkotettiin 1930-luvulla Siperian Jakutiaan. Vuonna 1952 Kemppi muutti Petroskoihin. Hänen selviytymistarinansa Asevelvollisuusaikana hänen hyvä laulutaitonsa kiinnitti huomiota ja Leningradin sotilaspiirin kuoron solistina Kempille tarjoutuikin tilaisuus katsoa maailmaa myös Neuvostoliiton ulkopuolella. Kuoro konsertoi myös Suomessa.

1990-luvun puolissa välissä Kemppi muutti Suomeen, jossa yritti jatkaa laulajan uraansa. Arvi esiintyi ahkerasti yksin ja eri ryhmien kanssa. Helsingissä hän kuului röntyskäperinnettä vaalivaan kansantanssiryhmään. Helsinkiläisille Arvi tuli tutuksi kauppakeskuksissa ja Rautatieasemalla, jossa hän nauhurin säestyksellä viihdytti ohikulkijoita. Vielä kesällä 2008 hän osallistui juhlaviikoilla Art goes kapakka-tapahtumaan.

Kiuru, Eino, tutkija-kääntäjä

Teino kiuruutkija ja kääntäjä Eino Kiuru, s. 1929, on kotoisin Rääpyvältä Pienestä Pukerosta. Isä vangittiin vuonna 1937 kansanvihollisten pelossa ja koulu muuttui venäjänkieliseksi. Toisen maailmansodan aikana perhe joutui Siperiaan Atshinskin pikkukaupunkiin. Perhe päätyi sodan jälkeen Karjalaan, jossa Eino aloitti opinnot. Myöhemmin hän jatkoi Petroskoin yliopistossa suomalais-ugrilaisella osastolla ja väitteli 37-vuotiaana.

Elämäntyönään Eino Kiuru on tutkinut inkeriläistä ja karjalaista kansanperinnettä. Vuonna 2001 valmistui yhteistyössä Armas Mishinin kanssa tehty Kalevalan käännös venäjäksi.

Viimeiset vuotensa Kiuru asui paluumuuttajana Lappeenrannassa. Hän kuoli 27.1.2015.

Kivekäs, Antti, sissipäällikkö

Talonpoika Järvisaarelta. Talonpoikaisjoukon johtaja 1700-luvulla. Antti Kivekkäästä kertoo Eevert Pärnäsen romaani Antti Kivekäs.

Konkka, Juhani, kirjailija

Juhani_KonkkaJuhani Konkka syntyi Toksovassa, Konkkalan kylässä 4.9.1904, kuoli 22.6.1970. Juhani oli Unelma Konkan veli.

Juhani siirtyi Suomeen vuonna 1915 ja opiskeli Impilahden kansanopistossa, Sortavalan seminaarissa ja Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, jossa suoritti sanomalehtitutkinnon 1927. Konkka toimi Päivän Uutisten päätoimittajana vuonna 1928, aikakauslehti Tähystäjän toimitussihteerinä 1929–30. Elanto-lehden toimitussihteerinä 1931–32 ja Werner Söderström Oy:n kustannustoimittajana 1937–44 ja 1950–55, minkä jälkeen hän toimi vapaana kirjailijana.

Konkan kirjoja ovat Me sankarit, 1929, Kahden maailman rajalla 1939, Kulkurin kesä, Kulkurin koulut, Lumottu morsian, Tuhlattu aarre, Ratkaisun päivät ja Pietarin valot. Vuonna 1950 ilmestyi Elämän antimet. Suurtyön hän teki venäläisen kirjallisuuden kääntäjänä. Konkka kuului Suomen kirjailijaliiton johtokuntaan 1949–58. Hän sai Suomen kirjailijaliiton kunniapalkinnon vuonna 1962 ja Agricola-palkinnon 1961.

Kirjailija Anita Konkka on Juhani Konkan tytär.

Konkka, Unelma, runoilija, tutkija

Unelma_konkka2Unelma Konkka syntyi 2.8.1921 Toksovassa, Konkkalan kylässä kymmenlapsiseen maanviljelijä perheeseen.

Vuonna 1931 perhe karkotettiin Siperiaan, Angara–joen varrelle. Kun perhe, isää lukuun ottamatta pääsi palaamaan takaisin kotiseudulle vuonna 1933 perhe, kotitalo oli takavarikoitu. Unelma matkusti äitinsä kanssa Karjalaan Rukajärvelle. Vuonna 1936 hän muutti Petroskoihin opiskelemaan. Sodan aikana hän oli evakossa Udmurtian alueella, josta hän vuonna 1944 palasi Petroskoihin. Unelma Konkka päätti yliopiston vuoden 1946 joulukuussa. Vuodesta 1957 eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1976 hän työskenteli Petroskoin yliopistossa Kielen, kirjallisuuden ja historian laitoksella.

Unelma Konkan intressit tutkijana ovat suuntautuneet karjalaisiin satuihin ja karjalaisiin itkuvirsiin. Hän väitteli vuonna 1965 tohtoriksi aiheenaan ”Karjalaiset pila-sadut”. Unelma on ollut erityisen kiinnostunut itkuvirsistä koko tutkijanuransa ajan Unelma Konkan jäätyä eläkkeelle syntyi runoilija Katri Korvela. Häneltä on ilmestynyt mm. runokirjat ”Aikojen ääniä kuuntelen” (1977); ”Uinuvat vaarat” (1983) ja ”Heijastuksia” (1999).

Proosamuotoinen teos ”Virran tuolla puolen” (1996), joka sisältää viisi novellia. Vuonna 2003 ilmestyi 40 haastattelun pohjalta Inkeristä kertova kirja ”Oma maa omenankukka, vieras maa veripunainen”.

Korvela, Katri, runoilija, tutkija (ks. Unelma Konkka)

Kukkonen, Katri, saarnaaja

kukkonenKatri Kukkonen toimi saarnaajana ja suoritti kirkollisia tehtäviä Keltossa 1937–38, kun miespuoliset kirkon johtohenkilöt oli vangittu. Katri oli yksi viimeisimmistä Kelton kirkon vastuunkantajista. Kun kirkkoa alettiin vuonna 1990 uudelleen rakentaa, Katri oli siunaamassa sen peruskiveä.

Kukkonen jatkoi saarnaajan työtä myös karkotuksessa Siperiassa ja vaikutti aktiivisesti Petroskoin seurakunnan perustamiseen. Katri Kukkonen kuoli paluumuuttajana Suomessa 100 vuoden iässä vuonna 2000.

Katri Kukkosen elämästä kertoo hänen tyttärensä Lyyli Ronkosen toimittama kirja ”Ilon ja itkun Inkeri, Katri Kukkosen elämäntarina”. (Hämeenlinna: Karisto 1995)

Kuortti, Aatami, rovasti, kirjailija

AAatamikuorttiatami Kuortti syntyi 15.12.1903 Kupanitsan Korkankylässä. Hän kävi koulua Haapakankaalla ja sen lopetettuaan työskenteli puutarha- ja tehdastöissä.
Vuodesta 1921 lähtien hän alkoi avustaa seurakunnallisissa tehtävissä. Kuortti toimi aluksi saarnaajana vuosina 1921–1927 ja pappistutkinnon suoritettuaan pappina 1927–1930. Kuortin ensimmäinen työpaikka oli Lempaalan seurakunta, mutta pian hän joutui huolehtimaan myös Vuoleen ja Miikkulaisten seurakunnista, kun pappispula oli kova.
Aatami Kuortti toimi pappina Suomessa vuosikymmeniä. Hän kirjoitti useita kirjoja. Ensimmäinen, Pappina, pakkotyössä, pakolaisena ilmestyi vuonna 1934. Kuortti kuoli vuonna 1997.

Kurikka, Adam, kunnanvanhin

aatamikurikkaKurikka Adam Tuomaanpoika, s. 1818 Tuutarissa, k. 22.1.1879. Kurikka oli valistuneimpia talonpoikia Inkerinmaalla. Hän oli Tuutarin seurakunnan kunnanvanhin. Kurikkaa on kuvattu ahkeraksi ja neuvokkaaksi isännäksi, hyväksi puolisoksi ja kelpo isäksi, viisaaksi ja taitavaksi kunnan vanhimmaksi ja hoitajaksi. Hän oli ”terävä järjeltään, ponteva tahdoltaan ja selväsilmäinen”, mikä teki hänestä arvossa pidetyn ja suositun. Kurikka oli mies, joka tiesi, mitä tahtoi ja edisti innokkaasti sivistyksen ja valon levitystä. Hän lähetti neljä lastaan opiskelemaan Helsinkiin.
Kurikka kävi maanviljelyskoulun 1835‒1841 kiitettävin arvosanoin. Vuonna 1846 sai hän hyvästä taloudenhoidosta palkinnoksi mustavihreän viitan kultareunuksilla. Kurikka valittiin fidateliksi 1858 ja 1860 hänelle luovutettiin pitsiviitta. 1862 hänet vapautettiin rekryyttivelvollisuudesta erinomaisen käytöksen ja taloudenhoidon ansiosta. Vuonna 1863 Kurikka sai hyvästä palveluksesta ”kiitoslehden” ja valittiin golovaksi. 1864 hänestä tuli starssina ja hänelle myönnettiin hopeamitali Stanislavin ritarikunnan nauhoin. Hän erosi virastaan, mutta valittiin uudestaan starssinaksi 1867. Vuonna 1868 Kurikka sai Prawlenian-koulun (Wiittalan) perustamisesta kiitoslehden ja 1872 hopeamitalin Annan ritarikunnan nauhoin. Kurikka vaikutti pontevasti sekä kirkko- että Prawlenia-koulujen perustamiseen. Hän uudelleen rakennutti 1877 kirkkokoulun ja korjautti Prawlenia-kouluja. Puoliso oli Anna Kurikka (o.s. Pöyhönen) ja perheessä oli kahdeksan lasta.

Kurikka, Matti, kirjailija, sanomalehtimies, utopisti

Matti Kurikka oli teosofis-sosialistinen kirjailija, toimittaja ja utopisti. Hän syntyi Tuutarissa 4.1.1863 ja kuoli 4.10.1915 Westerlyssä Kanadassa. Valistuneen ja varakkaan inkeriläisen talonpojan poika Matti Kurikka pääsi opintielle Helsinkiin. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hän lähti yliopistoon päämääränään maisterintutkinto. Kurikka oli innostunut monenlaisista aatteista ja toiminnasta, muun muassa raittiusasian edistämisestä, mutta ennen kaikkea kirjallisesta työstä. Kurikka työskenteli toimittajana mm. Viipurin Sanomissa, New Yorkin Uutisissa ja Työmiehessä. Hänen näytelmänsä ja novellinsa seuraavat kumousvirtauksia ja radikaalia kirjallisuutta. Työväenliikkeen heräämis- ja hapuiluvaiheessa 1890-luvulla Kurikan teosofis-utopistiset, haaveelliset opit saivat hyvän maaperän. Kurikan perusti ihanteelliset siirtolat Australiaan sekä Brittiläiseen Kolumbiaan (Sointula) ja Vancouveriin (Sammon takojat) Kanadaan.

Kurikka, Tuomas, kirjailija, hovioikeuden auskultantti

tuomaskurikkaTuomas Kurikka syntyi 25.11.1858 Tuutarissa ja kuoli vuonna 1906 Tuutarissa, jonne hänet myös haudattiin. Vaimo Maikki Kurikka os. Mester.

Inkerin suomalaisen maalaisväestön ensiherääminen kansalliseen itsetuntoon, saattoi hänen isänsä, joka oli Tuuterin maalaiskunnan johtaja (starssina), lähettämään vanhimman poikansa juuri perustettuun Helsingin Suomalaiseen alkeisopistoon v 1871. Vuonna 1881 tuli hän ylioppilaaksi Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan. Oltuaan kaksi vuotta Moskovassa Venäjän kielen stipendiaattina, suoritti hän sitten jälekkäin sekä Suomen että Moskovan yliopistoissa tuomarin tutkinnon ja otti ammatikseen sellaisten asiain ajon, jotka vaativat sekä Suomen että Venäjän lakien tuntemista. Venäjän oikeuslaitoksen ja koko virastorakenteen ollessa perin erilaiselle pohjalle rakennettuna kuin Suomessa, on suomalaisen juristin melkein mahdoton, olematta samalla venäläinen juristi, siirtää oikeusasioita menestyksellä Suomesta Venäjälle ja päinvastoin. Tämän aukon otti Kurikka täyttääkseen ja onkin hänellä täydessä kunnossa ollessaan ollut laaja työala sekä Venäjällä että Suomessa.

Kurikka oli kouluajoiltaan asti toveriensa kesken tunnettu erinomaisen hilpeäksi ja sydämelliseksi mieheksi.

(Uusi Inkeri 3.8.1906)

Kuukauppi, Aarre, piispa

kuukauppiKuukauppi Aarre (Кугаппи Арри Матвеевич), s. 1953 Petroskoissa. Sukujuuret Rääpyvällä. Isä Matti Kugappi (Kuukauppi) kotoisin Papusista, äiti Aino (o.s. Kylmäsuu), kotoisin Kähystä. Kuukauppi toimi Puškinin seurakunnassa seurakunnan perustamisvuodesta 1977 lähtien. Vuonna 1991 hänet vihittiin Inkerin kirkon diakoniksi, vuonna 1993 papiksi ja piispaksi vuonna 1996. Kelton seurakunnan kirkkoherrana Kuukauppi on toiminut vuodesta 1991 lähtien. Hän on hoitanut myös Pyhän Marian seurakunnan kirkkoherran tehtäviä vuoden 2009 alusta alkaen. Kuukaupilla on vaimo ja neljä lasta.