A – I

Ahola-Valo, Aleksanteri, taidemaalari, Alanne Anri, arkkitehti, Pekka Braks, seurakunnanhoitaja, Haikonen, Elma, taidemaalari, Helo, Lea, runoilija, Hiiri, Armas, runoilija, Himiläinen, Oskar, kirjailija, Hjärne, Urban, vapaaherra, lääkäri, luonnontieteilijä, Huttari, Topias, runoilija, Huhka, Jaakko, opettaja, lukkari, Hämäläinen, Antti, kirjailija, kansanperinteen kerääjä, Iho, Aapo, runoilija, Ivanovna, Anna, runonlaulaja

Ahola-Valo, Aleksanteri, taidemaalari

aholavaloAhola-Valo oli kuvataiteilija, arkkitehti ja kasvatustieteen kunniatohtori. Hän oli kokonaisen vuosisadan silminnäkijä, joka ei koskaan tyytynyt pelkkään sivustakatsojan rooliin.
Impilahdella syntyneen Ahola-Valon lapsuuden maisemana oli kuitenkin Vyiritsa, Koprinan seurakunnassa. Ahola-Valon oli varsin omaperäinen jo lapsena. Kahdeksanvuotiaana hän sai ajatuksen oman koulun perustamisesta Vyiritsan aseman lähelle. Pikkupojan uskomaton hanke toteutui ja idean nuori isä piti koululla avajaispuheen 1.8.1908. Koulua kutsuttiin Lasten leikkikouluksi viranomaisten harhauttamiseksi, vaikka koulu oli todellisuudessa paljon monipuolisempi kuin paikan virallinen koulu.
16-vuotiaana Ahola-Valo muutti Pietariin ja elätti siellä itsensä nuohoojana, elokuvakoneenkäyttäjänä, ratatyömiehenä ja leipurina. Kesäkuussa 1919 hän liittyi vapaaehtoisena puna-armeijaan, kun Judenitsin joukot uhkasivat Pietaria. Pian hänet siirrettiin valistuskomissaariksi, jonka ei tarvinnut kantaa asetta. Keväällä 1921 Ahola-Valo perusti ensimmäisen perheensä, johon kuului aluksi kaksi orpopoikaa–ei vaimoa. Vähän myöhemmin perhe täydentyi vielä yhdellä pojalla ja suomalaistytöllä Helmillä. Yksihuoltajuus jäi lyhyeksi, kun perheeseen tuli parin vuoden kuluttua myös vaimo. Onni jäi kuitenkin lyhyeksi.
Suomeen Ahola-Valo muutti vuonna 1933. Elämä oli monin tavoin vaikeaa. Hän menetti useimmat työpaikkansa, kun hänen taustansa paljastui. Esimerkiksi Elannon mainososastolta tuli tyly lähtö, koska pääjohtaja Väinö Tannerin mukaan ”meidän talossa ei pidetä yhtään ryssää”. Tullakseen toimeen hän perusti Ahola-Valon taidetuotanto nimisen yrityksen, joka toimi vuoteen 1943. Ahola-Valo vangittiin talvisodan ajaksi ”kaiken varalta” ja siirrettiin Tammisaareen turvasäilöön, josta hänet talvisodan jälkeen vapautettiin nälkiintyneenä ja huonokuntoisena.

Kotimaahansa pettyneenä Valo muutti Ruotsiin. Vasta 1980-luvulla Ahola-Valo palasi Hämeenlinnaan, missä hän perusti Valola-säätiön, joka säilyttää laajaa Aleksanteri Ahola-Valon taiteen kokoelmaa ja arkistoa.

Taiteilijan tie oli Suomessa kivinen, sillä hänet noteerattiin virallisesti vasta kuoleman jälkeen, kun Helsingin kaupungin taidemuseossa oli hänen näyttelynsä vuonna 1998.

anri

Alanne Anri, arkkitehti

Anri Alanne (1926 – 2.11.2006) syntyi Toksovassa. Anrin isä Väinö Alenne, entinen Saviranta, pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon. Hän oli taistellut punaisten puolella ja uhkana oli vangitseminen. Hän jatkoi sotilaana myös Puna-armeijassa ja toimi aluksi Leningradissa sotilaskoulun opettajana. Myöhemmin hän siirtyi Petroskoihin jääkäripataljoonan komentajaksi ja myös Perhe seurasi mukana. Vainon vuosina isä vangittiin, mutta vapautettiin ja komennettiin uudelleen puna-armeijan riveihin. Anrin inkeriläinen äiti oli syntyisin Toksovasta ja hänen syntymäkodistaan Toksovan kirkonkylässä muodostui myös Anrille tärkeä kiinnekohta, joka sitoi hänet inkeriläisyyteen. Perhe vietti kesälomat Toksovassa ja myöhemmin talo toimi Anrin vapaa-ajan asuntona. Myös sota-aikana perhe eli Toksovassa, mutta muiden suomalaisten mukana heidät siirrettiin muualle. Isä oli tuolloin komennuksella Novosibirskissä ja perhe matkusti sinne.

Sodan jälkeen perhe palasi Leningradiin. Anri pääsi opiskelemaan Leningradin taideakatemiaan ja valmistui arkkitehdiksi vuonna 1953. Työuransa aikana Leningradin, myöhemmin Pietarin kaupunginarkkitehtinä hän toteutti lukuisia suuria hankkeita, mm. Nevski rajonin asuntoalueen suunnittelun. Anri avoitui kollegansa Olga Klimentkovan kanssa. Perheen ainoa poika Kirill on lahjakas taiteilija.

Anri osallistui ahkerasti myös Inkerin liiton toimintaan ja Toksovan kirkon jälleenrakennustyöhön.
Suomessa Anri pääsi käymään ensimmäisen kerran vuonna 1989. Suomi oli hänelle rakas henkinen koti. Hän osallistui koko perheen voimin jokaiseen Inkerin kulttuuriseuran järjestämään taideleirieriin Pyhtään Kaunissaaressa.

Braks PekkaBraks, Pekka, seurakunnanhoitaja

Venjoen viimeinen seurakunnanhoitaja oli maanviljelijä ja opettaja Pekka Braks. Hän oli aikaisemmin toiminut seurakunnan lukkarina ja urkurina. Kun rovasti Selim Jalmari Laurikkalan karkotettiin Venäjältä takaisin Suomeen v 1937, Braks joutui Inkerin kirkon konsistorin johtajaksi.

Braksin kodissa tehtiin monet kerrat kotitarkastuksia ja kaikki omaisuus takavarikoitiin. Hänet vangittiin neljä kertaa. Kolme ensimmäistä kertaa hänet päästettiin taas vapaaksi. Jumalanpalveluksen jälkeen Pietarin Pyhän Marian kirkossa sunnuntaina 19. syyskuuta 1937 hän lähti pitämään vielä Venjoen kirkossa jumalanpalveluksen. Ennen kuin hän lähti sinne, hän oli pyytänyt tytärtään Ellaa hoitamaan toimistotyöt loppuun. Tältä matkaltaan hän ei palannut. Hänet vangittiin ja tuomittiin vankilaan ilman kirjeenvaihtolupaa, mikä merkitsi samaa kuin kuolemantuomio. Nyt tiedämme, että Braks ammuttiin 1938 teloituspaikalla Levasovossa Pietarin pohjoispuolella.

Pekka Braks oli viimeinen pappi joka saarnasi Pyhän Marian kirkossa 1930-luvulla.

haikonen Haikonen, Elma, taidemaalari

Elma Haikonen syntyi Toksovassa vuonna 1930. Sodan aikana perhe joutui Siperiaan metsätyöhön. Lena-joen rannalle ja sieltä edelleen Jakutskiin, jossa Elma hyväksyttiin taideopiston oppilaaksi. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 Perhe Toksovaan. Elma kävi 10 vuotta maalaamassa tiedemiesten talossa. Vuonna 1990 hän muutti Kiuruvedelle, jossa toimi kansalaisopiston opettajana. Nykyisin hän asuu Vantaalla. Elma Haikonen tunnetaan etevänä muotokuva- ja maisemamaalarina.

 

HELO1

Runoilija Lea Helo eli Topias Huttari (29.1.197-9.12.1953)

Huttari oli kotoisin Mujan kylästä Järvisaarelta, Hatsinan opettajaopiston neljännen vuosikurssin opiskelijana hänet lähetettiin v.1924 opettajaksi Karjalaan (Säämäjärven pitäjän Uhmoilan koulu). Opiston loppututkinnon suoritettuaan v. 1925 Topias Huttari palasi Karjalaan jatkaakseen opettajan työtä. Näihin aikoihin alkoi myös runoilijanura. Aiheellisesti hänen tuotantonsa liittyy kotoiseen Inkeriin ja Karjalaan.
Ensimmäiset Helon runot näkivät päivänvalon 1927, esikoiskokoelmat Nuoret mielet (1930) ja Astun yli (1931) saivat lukijan vilpitöntä suosiota ja herättivät kiihkeätä polemiikkia kirjallisuudenarvostelussa.

Nuoren Helon runot erottuivat lyyrisyydellään, optimismillaan, elämänilolla ja riemulla. Ne olivat soinnukkaita ja rytmikkäitä. Niissä oli aurinkoisen kevään kaihoa ja kauneutta, ihanaa kesän kukoistusta, värikkäitä syysmaisemia ja hyvin harvoin talven synkkyyttä.  Ei sattuma, että häntä nimitetään “aurinkoisen kevään laulajaksi” (tästä N. Jaakkolan 1946 antamasta määritelmästä on tullut miltei klisee).

Helo oli hyvin omaperäinen ja ainutlaatuinen runoilija, joille olivat läheisiä kansanperinne ja klassinen kirjallisuus. Hänen kynästään lähti hyvin vähän ajan hengen mukaista paatoksellista vallankumousrunoutta. Siksi 1930-luvulla runoilija joutui monesti vulgäärisosiologisten arvostelijoiden kritiikin kohteeksi, sai pikkuporvarillisen runoilijan maineen ja häntä nimitettiin kulakkien aatteelliseksi tukijaksi. V.1937 vainojen aikana syytteisiin lisääntyivät nationalismi, neuvostovastaisuus ja paljon muuta. Samana vuonna Karjalan edustavimpia ja monipuolisimpia kirjailijoita ollut L. Helo erotettiin kirjailijaliitosta (jota hän oli itse aikoinaan ollut perustamassa) ja työstä.

1930-luku oli kirjailijalle vaikeimpia, mutta myös hedelmällisempiä vuosia. Vuosikymmenen alussa hän ehti julkaista useita runo- ja proosakirjoja (Karjalan metsissä kasvaa paperia…, Punainen armeija – vartija valpas…, Jokea voittamassa, Runoja ym.). 1930-luvun lopussa runoilija koki masennusta, toivottomuutta ja katkeruutta. Tämän kauden Helon lyhyt proosa kuvasi uutta aikaa ja uutta ihmistä (Uusi ihminen, Iivanan lankeemus, Eräs keskustelu jne.), toisinaan myös humoristiselta kannalta (Jumpura, Saappaat); lähimenneisyyttä, sen tragiikkaa (Luvun täytteeksi, Luutnantti Koskelon sotaretki) ja seurauksia (Isä).

Kun v. 1940 suomen kieli pääsi jälleen vahvistamaan asemiaan Karjalassa, Helo ryhtyi uuden julkaisun – Punalipun – perustamiseen ja kirjailijakonferenssin valmistamiseen. Silloin hänet palautettiin liittoon ja konferenssissa valittiin hallinnon puheenjohtajaksi.

Huonon terveyden vuoksi häntä ei kelpuutettu rintamajoukkoihin, vaan Helo oli sodan alussa linnoitustöissä ja sittemmin hänet siirrettiin Belomorskin – kaupunkiin, jossa hänestä tuli rintamalehtien toimittaja. Tätä aikaa kuvaa Päiviä-niminen sotapäiväkirja; siihen liittyvät myös fasismia paljastavat satiiriset pamfletit, rintamamiesten sankaruutta kuvaavat sanomalehdissä painetut kertomukset ja kuvaukset sekä herkän lyyriset kertomukset (Rakkauden kirje, esim.). Näinä vuosina syntyy niin kansalais- kuin intiimilyriikkaa. Parhaita esimerkkejä viimeksi mainitusta ovat runot Rintani on tuskaa täynnä…, Tien luokses tiedän…. Belomorskissa oli kirjoitettu v. 1943 myös hymni synnyinmaalle – Minun maani -runo, joka antoi nimen sodanjälkeiselle kokoelmalle (v. 1947). Siitä tuli tavallaan 20 vuotta kestäneen runoilijataipaleen yhteenvetokokoelma ja viimeinen runoilijan eläessä julkaistu.

Viimeiset elinvuotensa Helo teki pääasiallisesti käännöksiä. A. Fadejevin Nuori kaarti, K. Simonovin Öitä ja päiviä sekä Venäläisiä, L. Sobolevin Merenkävijä, A. Ostrovskin Ukkosilma sekä monet muut venäläisen kirjallisuuden klassikot näkivät päivänvalon suomennoksina Helon ansiosta. Kirjallisuudentutkija Tamara Starshova.

Hiiri, Armas, runoilija

mishin

Armas Mishin (kirjailijanimeltään Armas Hiiri) on syntynyt 15.2.1935 Järvisaaren Mujalla. Vuonna 1941 perhe evakuoitiin Siperiaan, jossa poika opiskeli venäjänkielisessä koulussa ja äidinkieli unohtui melkein kokonaan. Muutettuaan vuonna 1949 Karjalaan Mishin kävi pedagogisen instituutin ja valmistui venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Hän aloitti kirjailijauransa venäjänkielisenä runoilijana kokoelmalla V dorogu (Matkalle, 1961).

Unohtunut äidinkieli kyti kuitenkin hänen sisimmässään ja löysi ulospääsyn runoissa. Ensimmäinen suomenkielinen kokoelma oli Ikkunani katsoo maailmaan (1976). Sitä seurasivat runokirjat Juuret avaruuteen (1970) sekä Kotikyläni pääskyset (1986). Tuoreimmista mainittakoon Inkeriläisen laulu (1995) ja Sillä aikaa kun siivet kasvaa (2000), joissa keskeiseksi aiheeksi on tullut Inkeri, lapsuuden maa.

Armas Mishin on myös ahkera runouden kääntäjä. Suurimpia menestyksiä ja saavutuksia on kunnioitusta ansaitseva monivuotisen tutkimus- ja käännöstyön tulos E. Lönnrotin Kalevalan uusi venäjännös, jonka hän teki yhteistyössä tunnetun kansanrunouden tutkijan ja kääntäjän E. Kiurun kanssa (1998).

Himiläinen, Oskar, kirjailija

himilainenKolkanpäänkylästä Soikkolasta kotoisin oleva Oskar Himiläinen (Vasili Arhipov) on kirjoittanut kirjan Vieras Isänmaa. Inkeriläisen kohtalontie. Himiläinen syntyi vuonna 1915 Kolkanpään kylässä. Isä palveli sisällissodan aikana punaisia vastaan taistelevassa Inkerin rykmentissä. Isän kuoltua äiti meni uusiinnaimisiin Kopperitsan vatjalaiskylään ja poika jäi isovanhempien luo.

Vuonna 1933 hänet tuomittiin tekaistuun syytökseen perustuen karkaamisyrityksestä, josta seurasi vuosi pakkotyötä Leningradin lähellä työleirissä. Poika karkasi, mutta joutui vuonna 1935 satojen muiden soikkolalaisten ja kosemkinalaisten kanssa Kazakstaniin, josta hän lähti pois omin luvin. Moskovassa karkumatka päättyi, ja Himiläinen passitettiin Vladivostokiin. Arhipov vapautui vuonna 1938. Sota-aikana hän astui puna-armeijaan. Sisä-Venäjällä hän joutui saksalaisten vangiksi ja pestattiin Suomeen perustettuun Heimopataljoonaan. Syksyllä 1944 hän loikkasi Tornionjoen yli Haaparantaan.

Hjärne, Urban, vapaaherra, lääkäri, luonnontieteilijä

urbanSkuoritsan pappilassa vuonna 1641 Hiernskogista Vermlannista kotoisin olleen Erlandus Jonae Wermanin, (Wermelandus) ja Narvasta kotoisin olleen Christina Tuomaan tytär Schmidtin perheeseen. Urban kävi Nevanlinnassa triviaalikoulun ja pääsi ylioppilaaksi Dorpatissa, Tartossa. Sieltä hän lähti sotaa pakoon vuonna 1656. Hän jatkoi koulunkäyntiä Narvassa ja myöhemmin Tukholmassa Gripsholmenissa ja Uppsalassa vuonna 1658. Vuonna 1661 hän palasi veljensä Tuomaksen kanssa Tallinaan ja sieltä Ranskaan, jossa valmistui vuonna 1670 Angéssä lääkäriksi ja luonnontieteen tutkijaksi.

Vuonna 1675 hän aloitti lääkärinä Tukholmassa ja perusti vapaaherra G. Soopin kanssa Medevi Brunnin vuonna 1678, jossa toimi lääkärinä vuoteen 1684 saakka. Hänet aateloitiin vuonna 1689. Vuonna 1720 hän lopetti uransa maaherrana. Hjärne taisteli aikoinaan noitavainoja vastaan ja jäi sen vuoksi historiaan.

Hjärne kuoli vuonna 1724 ja haudattiin omaan hautakuoriin Bromman kirkossa. Hän oli avioliitossa kolme kertaa ja sai yhteensä 25 tai 26 lasta.

Huttari, Topias, runoilija. Ks. Lea Helo

Huhka, Jaakko, opettaja, lukkari

huhkaHuhka Jaakko, s. 21.1.1862 Rääpyvän Papusissa. Vanhemmat talollinen Simo Huhka ja Anna (o.s. Savolainen). Huhka tuli Kolppanan seminaariin vuonna 1879 ja valmistui opettajaksi, lukkariksi ja urkuriksi. Hän kävi myöhemmin puutarhanhoito- ja maatalouskurssit sekä suoritti vuonna 1894 venäjän kielen kurssin ja opiskeli veistokursseilla. Vuonna 1898 Huhka oli opettajakursseilla Viipurissa ja valmistuttuaan toimi opettajana 1884–1888 Rääpyvän kiertokoulussa ja urkurina 1885–1888, Petroskoissa opettajana, lukkarina ja urkurina 1888–1890, opettajana Rääpyvän semstvokouluissa 1890–1893, kiertokouluissa 1893–1894, Kyyrölässä 1894–1899 ja vt. opettajana Muolaan Pillilässä 1899–1900.

Oli naimisissa vuodesta 1892 Iida Vilhelmiina (o.s. Ravelinin) kanssa. Perheessä oli kolme lasta.

Hämäläinen, Antti, kirjailija, kansanperinteen kerääjä

Antti Hämäläinen syntyi Skuoritsassa 14.7.1897 ja kuoli Maariassa 24.4.1976. Hämäläinen valokuvasi jatkosodan aikana Inkerin maisemia ja ihmisiä ja kokosi niistä teoksen Kadonnutta Inkeriä.
Antti ja Sylvia Hämäläisen kodissa oli Antin keräämää kiinnostavaa kansatieteellistä esineistöä, mm. arvokas rukinlapakokoelma, joka nyt on Kansallismuseossa. Erityisesti Lapin ja sittemmin Inkerin kansatieteellisen perinteen kerääminen oli Antin elämässä hyvin keskeinen asia. Siinä hänellä oli tukena myös toinen tärkeä harrastus, valokuvaus. 1938 ilmestyi hänen ensimmäinen kirjansa Koltta-Lappia sanoin ja kuvin. Edellisenä vuonna hän kuitenkin oli jo jättänyt Lapin ja siirtynyt Turun piirin tarkastajaksi. Perheen elämää järkytti vaimon yllättävä kuolema. Koti oli nyt Turussa vuonna 1938.

Iho, Aapo, runoilija

Iho Aapo

Runoilija Aapo Iho syntyi Hietamäellä vuonna 1891. Julkaisi runoja Aira-nimimerkillä. Vuonna 1939 ilmestyi kokoelma ”Runoja”, jossa kuvataan kaipuuta kotimaahan.

Runoilija Aapo Iho muutti Suomeen ja julkaisi siellä runokirjansa Inkeri (1939). Ollessaan salaisessa kirjeenvaihdossa sukulaistensa kanssa hän tiesi, mitä tapahtui Venäjällä. Stalinin käynnistämistä vainoista inkerinsuomalaisia vastaan tuli monen Aapo Ihon runon aihe. Niiden tapahtumien karvainen kaiku ja unohtumaton kotiseudun kaipuu heijastuvat Aapo Ihon Hietajyvä-kokoelman runoista (1970)

Ivanovna, Anna, runonlaulaja

Anna Ivanovna, s. 1790-luvulla Kattilassa Rudjan kylässä. Vatjalainen runonlaulaja ja itkuvirsiperinteen taitaja 1830–1850-luvuilla. Annan löysi Venäjän tiedeakatemian akateemikko, fennougristiikan tieteenhaaran perustaja Andreas J. Sjögren (1794–1856) vuonna 1831. 1830–1850-luvulla vatjan kieltä ja kansanrunoutta tallensivat Inkerissä Kattilan kirkonkylän seuduilla Gabriel Rein, Antal Reguly, Elias Lönnrot, August Ahlqvist ja D. E. D. Europaeus. He haastattelivat Anna Ivanovnaa ja kirjoittivat muistiin runsaasti kansanlauluja, Elias Lönnrot eniten: 2 500 säettä lauluja ja itkuja. Myös Elias Lönnrot laulatti Anna Ivanovnaa vuonna 1844. Anna Ivanovnalla samasta laulusta saattoi olla jopa 3-4 eri versiota. Ivanovnan laulujen runomitta oli hyvä ja hän eläytyi runoihinsa.
Annan laulamia runoja on julkaistu Suomen kansan vanhoissa runoissa (SKVR) IV,3 / SKST 140-III, Helsinki, 1928, numerot 4594–4659 ja itkuvirsiä teoksessa Inkerin itkuvirret (Aili Nenola, toim.).
Ajan tutkijat väittivät, ettei vatjalaisia lauluja enää muistettu. Kuitenkin Paul Ariste kirjoitti vielä sata vuotta myöhemmin Matjo Gerassimovalta muistiin yhtä paljon lauluja.