Joenperän keväistä vehreyttä.
Kosemkinan kylät
Arsiansaari, Feodormaa, Haavikko, Hakaja, Hinnola, Joenperä, Kaipaala, Kiiskala, Kirjamo, Konnu, Korovina, Kotko, Kukkosi, Kullankylä, Kurkula, Laukaansuu, Liivakylä, Luttova, Mannakka, Narvusi, Pärspää, Ropsu, Salansuu, Struuppova, Suokylä, Sutela, Takaväljä, Tiensuu, Uusi Narvusi, Uusi Struuppova, Vena, Vipiä
Historiallisesti sen alue on käsittänyt Laukaanjoen alajuoksun ja Kurkolanniemen kylät. Luterilaisten inkerinsuomalaisten lisäksi seudulla on asunut ortodoksisia inkerikkoja ja vatjalaisia. Nykyään seurakunnan alue kuuluu Leningradin alueen Jaaman piirin Narvusin, Laukaansuun ja Suuren-Lutskan kuntiin.
Joenperän taloja 1900-luvun alussa.
Kurkulanniemellä harjoitettiin kalastusta. Tärkein kala oli haili eli silakka. Nuottakalastusta varten rantakylissä oli nuottakuntia eli artelleja. Kurkulanniemen Retskassa toimi kolme säilyketehdasta. Myös hylkeenpyyntiä harjoitettiin jossakin määrin.
Vuonna 1892 Kosemkinaan perustettiin kirjasto ja vuonna 1898 kutomakoulu. Sen toiminta kesti kuitenkin vain vuoden.
Vuonna 1909 perustettiin raittiusseura Viipiän kylään.
Hakajan kylään perustettiin vuonna 1909 osuuskauppa ja Struuppovaan maailmansodan alla.
Kosemkinan seurakunta
Kosemkinan kirkko nykytilassaan.
Kosemkinan seurakunta on perustettu viimeistään 1640-luvulla. Vuonna 1690 se liitettiin Narvan ruotsalaiseen tuomiokirkkoseurakuntaan. Venäläisten vallattua Inkerin Kosemkinalla oli yhteinen kirkkoherra Narvan pyhän Mikaelin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan kanssa.
Suuren-Narvusin kylään rakennettiin vuonna 1732 Pyhän Andreaan kirkko. Vuonna 1879 se korvattiin kivisellä Pyhän Kolminaisuuden kirkolla. Vuonna 1905 Kosemkinassa oli 3 700 suomalaista ja 100 virolaista seurakuntalaista. Vuosittain Narvusissa pidettiin 32 suomen- ja vironkielistä jumalanpalvelusta.
Seurakunnan lounaisosa liitettiin vuonna 1920 Viroon Tarton rauhansopimuksella. Viroon kuulunutta aluetta sanottiin Viron Inkeriksi. Venäjälle jäänyt osa oli vuodesta 1920 lähtien itsenäinen seurakunta. Kosemkinassa jumalanpalveluksen loppuivat vuonna 1935, ja viranomaiset sulkivat kirkon seuraavana vuonna. Saksalaismiehityksen aikana Kosemkinan kirkko oli jälleen käytössä.
Kosemkinan seurakunta perustettiin uudelleen vuonna 1990, ja se sai takaisin aiemmin kerhotalona käytetyn kirkon. Seurakunta kuuluu Inkerin evankelisluterilaisen kirkon Länsi-Inkerin rovastikuntaan. Sen kirkkoherrana toimii Anatolij Leshik
Kosemkinan murre
”Myö ko jooe rannal elettii, kallaa pyyvettii paljo. Siis oli kaikellaist kallaa suolattu. Mein isä oli oikee ripak. Meil ko eij olt merikää ettääl, ni hää käi oikeen pyytämäs. Siis sielt tuotii kaikellaisii kalloi: siikoi ja lahnoi ja säynee ja kaik sellasiis hyviii kalloi. I lohi kalloiki tuotii mont kertaa sielt merelt. A kotom pyyvettii kaikellaist hienoo kallaa. Meil ko ol nuotta talos, siis pyyvettii niin paljo kallaa, kaikkii ei jaksettu syyvä. Siis kalanostajat oltii ain rannal, ko tultii nuotalt.”
(Varpu Styf, s. 1897 Struuppova, Kosemkina. Elettiinpä ennen Inkeris. Mullonen 2004).
Ust-Lugan sataman silta. Suursatama on suuri uhka jäljellä olevalle vatjalaiskulttuurille. 30 000 asukkaan kaupunki leviää vatjalaiskylien yli.
Vatjan kulttuuria yritetään pelastaa monin keinoin. Inkerin kulttuuriseura on järjestänyt yhdessä Tarton yliopiston opettajien ja opiskelijoiden kanssa vatjan kielen kesäkurssin 2010-2016. Kuvassa kurssilaisia Joenperän tsasounalla.