Kosemkina eli Narvusi sijaitsee Inkerinmaan länsireunalla Suomenlahteen kurottautuvalla Kurkulanniemellä. Sen läpi virtaa Laukaanjoki ja lännessä Viron rajalla on mahtava Narvajoki.
Historiallisesti alue on käsittänyt Laukaanjoen alajuoksun ja Kurkolanniemen kylät. Luterilaisten inkerinsuomalaisten lisäksi seudulla on asunut ortodoksisia inkerikkoja ja vatjalaisia. Nykyään seurakunnan alue kuuluu Leningradin alueen Jaaman piirin Narvusin, Laukaansuun ja Suuren-Lutskan kuntiin.
Katsele muyös kuvatarina Kosemkinasta Inkeri-kanavalta.
Narvaan menevän maantien varressa paksujen mäntyjen kaarnoihin uponneet piikkilangat kertoivat vielä 2010-luvulla jälkiä vanhasta Viron ja Inkerin rajasta.
Kosemkinassa sisäiset etäisyydet ovat yllättävän pitkiä. Tästä Laukaanjoen varrella olevasta Kukkosin kylästä Suomenlahden rannalla olevaan Kurkulan kylään on matkaa nelisenkymmentä kilometriä.
Kosemkinan seurakunta
Kosemkinan luterilainen seurakunta perustettiin 1640-luvulla. Se liitettiin vuonna 1690 Narvan ruotsalaiseen tuomiokirkkoseurakuntaan. Kivinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui vuonna 1879. Vuonna 1905 Kosemkinassa oli 3 700 suomalaista ja 100 virolaista seurakuntalaista. Vuosittain Narvusissa pidettiin 32 suomen- ja vironkielistä jumalanpalvelusta.
Seurakunnan lounaisosa liitettiin vuonna 1920 Viroon Tarton rauhansopimuksella. Viroon kuulunutta aluetta sanottiin Viron Inkeriksi. Venäjälle jäänyt osa oli vuodesta 1920 lähtien itsenäinen seurakunta. Kosemkinassa jumalanpalveluksen loppuivat vuonna 1935, ja viranomaiset sulkivat kirkon seuraavana vuonna. Saksalaismiehityksen aikana Kosemkinan kirkko oli jälleen käytössä.
Kirkon lisäksi Kosemkinan kirkonkylässä oli pappila, kansantalo ja tuulimylly. Kylän tuntumassa oli myös kaksi tiilitehdasta.
Vuonna 1887 kirkonkylässä roihui tulipalo, jonka seurauksena monet talot paloivat poroksi. Tulipalossa kodittomiksi jääneet 20 perhettä asutettiin parin kilometrin päähän Laukaan joelle, jonne syntyi Pienen Kosemkinan kylä. Kuvan tiiliskivet ovat paikallisesta tiilitehtaasta.
Kiviaita erotti kirkon kupeessa olevan luterilaisen hautausmaan ortodoksisesta hautuumaasta. Kun linnoitustyöt alkoivat vuonna 1932, kiviaita purettiin ja siitä tehtiin sikatarha. Sittemmin vainajia haudattiin Nivonkankaalle, seurakunnan toiseen laitaan. Neuvostoaikana kirkkorakennuksen seinään maalattiin punainen neuvostotähti ja kirkosta tehtiin elokuvateatteri ja tanssiklubi. Siat siirrettiin syrjemmälle. Saksalaisen miehitysaikana kirkollinen toiminta palautettiin vähäksi aikaa.
Kuvan tiilet ovat paikallisesta tiilitehtaasta.
Kosemkinan seurakunta perustettiin uudelleen vuonna 1990, ja kirkko annettiin takaisin Inkerin kirkolle.
Kalastusta
Meri ja Laukaanjoki pitivät Kosemkinan asukkaat kiinni leivänsyrjässä. Inkeriläisillä oli tapana nälviä toisiaan erilaisilla pilkkanimillä. Tuutarilaiset olivat kissankeittäjiä, hietamäkeläiset piirakanampujia, skuoritsalaiset lohkovatsoja. Kosemkinalaisia mollattiin kalankuristajiksi.
Kalastus oli rankkaa puurtamista. Kalastajat olivat säiden ja meren armoilla. Neva-lehdessä raportoitiin vuoden 1913 vaikeuksista. Leutoja talvia oli jo 100 vuotta sitten.
”Heti kun meri jäätyy, jaetaan meri osiin ja kunnan vanhimman läsnä ollessa heitetään arpaa eri nuottakuntien kesken. Toinen paikka antaa enemmän hopeaisia kaloja ja toinen taas vähemmän tai ei ollenkaan. Verkoilla voi pyytää joka paikassa.”
”Viedään merelle majat, pienet laudoista rakennetut hökkelit. Ja sitten näissä pienissä tuvissa eletään koko talvi. Päivällä suuri ja raskas työ, nuotanveto. Jokaisessa kopissa aina 10 henkeen miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä, kaikki yhdessä naaroilla nukkuen. Vaikeaa on meikäläisten kalastajien elämä. Ei ole kukkasten ja ruusujen päällä kävelyä. Jollakin on paleltunut korva, toisella nenä ja kolmannella jalat.”
Tärkein pyyntikala oli haili eli silakka. Nuottakalastusta varten rantakylien asukkaat muodostivat nuottakuntia eli artelleja. Kurkulanniemen Retskassa toimi kolme säilyketehdasta. Myös hylkeenpyyntiä harjoitettiin jossakin määrin. Kuvassa Kirjamon kalastajia 1970-luvulta.
Myös Laukaanjoella kalastettiin.
Saaliiksi saatiin myös ankeriaita. Nämä erikoisen näköiset tötteröt ovat ankeriaiden pyyntivälieitä. Ja nyt ei ole kalaa, eikä kalastajia. Ja Laukaanjoki on pahoin saastunut. Kymmenkunta vuotta sitten paljastui, että joen alajuoksu on pahoin saastunut. Fosforitehtaan jätekipsivuoresta vuoti Laukaan-jokeen ja Itämereen valui yli miljoona kiloa fosforia vuodessa.
Kaipaala
Kurkulanniemen luoteiskärjessä sijaitsi Kaipaalan kylä. Sielläkin kalastettiin. Toiseen maailmansotaan asti Kaipaalassa asui lähes yksinomaan inkerinsuomalaisia, jotka olivat valtion talonpoikia.
Kylässä oli koulu, kerhotalo sekä vuonna 1895 rakennettu rukoushuone, joka suljettiin 1930-luvulla. Asukkaita oli 301 vuonna 1939. Kaipaala tunnetaan kansanrunouden taitajistaan. Runonlaulajia kylässä oli useita. Perinteeseen kuului myös loppukesästä vietetty päähkenpyhä.
Kaipaalan kylän paikalla nyt ei ole mitään. Vain kylän raitti. Sodassa moni talo tuhoutui ja pystyyn jääneet purettiin sodan jälkeen ja vietiin muualle. 1960-luvulla purettiin myös kiviset navetat ja kivet kierrätettiin rakennusaineiksi.
Kaipaala on rajavyöhykettä, ei edes entisiä asukkaita päästetty vanhalle kotikonnulleen. Kylästä on säilynyt vain mäen päällä oleva rajavartijoiden talo.
Paikkakuntalaiset pystyttivät Hakajan kylään Nivon kalmistoon muistopaaden vainouhreille vuonna 1989. Muistomerkin pystytys oli raskaan työn takana. Sen oli sydämenasiakseen ottanut joukko paikallisia asukkaita. Toimikunnan vetäjänä ja järjestäjänä oli Narvassa asunut eläkeläinen Lyyli Yllä. Rahat kerätiin lahjoituksina., Jokainen antoi 50 ruplaa. Kurkulanniemen muistopatsas oli ensimmäinen koko Leningradin alueella. Virosta tuotuun kaksimetriseen graniittipaateen on hakattu 101 menehtyneen suomalaisen nimet. Yksi niistä on Kaipaalan kylän kalastaja Juho Tupina. Hänen pojanpoikansa Toivo lausui paljastustilaisuudessa kirjoittamansa muistorunon. Tilaisuuden jälkeen väki kokoontui läheiseen taloon muistelemaan heitä, joiden nimet kimmeltävät marmorilaatoissa. Myös ilon kyyneleet nousivat silmäkylmiin, kun naapurit näkivät toisensa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tavaksi on tullut, että muistopaadelle kokoonnutaan kesäisin heinäkuussa.
Inkerikot ja vatjalaiset
Kurkulanniemellä asui myös inkerikkoja ja vatjalaisia, joiden tapaperinne poikkesivat inkerinsuomalaisista. vaatetus poikkesi inkerinsuomalaisista. Vanhat uskomukset ja rituaalit säilyivät pitkään inkerikkojen ja vatjalaisten parissa, vaikka luterilainen kirkko yrittikin niitä sitkeästi kitkeä. Heillä oli pyhiä paikkoja, lehtoja, uhrimäntyjä ja kiviä, kuten tämä Äitikiveksi kutsuttu meteoriittikivi Hakajan kylässä. 1900-luvun taitteessa Hakajassa asui 135 henkeä. Nykyisin vain muutamia.
Tunnettuja kosemkinalaisia
Valeri Surell, raittiusmies, professori, maat. ja metsät. tohtori Leo Yllö
Kosemkinan kylät
Arsiansaari, Feodormaa, Haavikko, Hakaja, Hinnola, Joenperä, Kaipaala, Kiiskala, Kirjamo, Konnu, Korovina, Kotko, Kukkosi, Kullankylä, Kurkula, Laukaansuu, Liivakylä, Luttova, Mannakka, Narvusi, Pärspää, Ropsu, Salansuu, Struuppova, Suokylä, Sutela, Takaväljä, Tiensuu, Uusi Narvusi, Uusi Struuppova, Vena, Vipiä