Viron Inkeri muodostuu Kalliveriin vuonna 1920 liitetyistä Kosemkinan kylistä.
Tarton rauhassa 1920 osa Kosemkinan kylistä liitettiin Viroon. Narvan alueella käytiin kiihkeitä taisteluja Viron vapaussodan aikana 1919 ja rauhanneuvottelujen tuloksena noin 5–10 kilometrin levyinen kaistale jäi Viron haltuun. Rauhansopimuksessa alueesta ei käytetty mitään erityistä nimeä, puhuttiin vain Narvajoen itäpuolisista alueista. Alue rajoittui lännessä Narvajokeen sekä idässä Rosonajokeen ja Laukaanjoen itäpuoliseen haaraan.
Suomessa alueesta käytettiin nimitystä Viron Inkeri tai Eestin Inkeri.
Tarton rauhassa alue liitettiin Viroon. Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana (vuosina 1940–1941) alue säilyi Viron sosialistisen neuvostotasavallan osana, mutta saksalaismiehitystä (vuosina 1941–1944) seuranneen uuden neuvostomiehityksen jälkeen Moskova veti yksipuolisesti tasavaltojen välisen rajan Narvajokeen, joten alue siirtyi Viron sosialistiselta neuvostotasavallalta Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle vuonna 1944.
Toisen maailmansodan aikana tykit jylisivät Narvajoella, kun Saksan armeija aloitti marssinsa kohti Pietaria. Narvajoen silta sortui pommituksissa.
Elinkeinot
Maanviljelyn ja kalastuksen ohella paikkakunnalla harjoitettiin ns. seprakauppaa: vaihtokauppaa, joka oli hyödyllistä molemmille osapuolille. Kaupassa vaihdetaan omia ylijäämiä toisen osapuolen ylijäämiin. Suomesta lavansaarelaisten suolasilakkajahdit saapuivat syksyisin Rosonajokea pitkin ohi Kallivieren aina Kullankylään saakka ja veivät mukanaan perunoita, juureksia ja kaalia.
Asukkaat
1930-luvun lopulla Viron Inkerin asukkaista suurin osa oli inkerikkoja noin 900 henkeä. He asuivat lähinnä Väikylässä, Saarkylässä ja Vanhassakylässä, jossa baptistiliike oli saanut runsaasti kannatusta. Toiseksi suurin ryhmä oli luterilaiset inkerinsuomalaiset, joita oli noin 600–700 henkeä. Eniten heitä asui Kallivieressä. Myös Räkälä, Arsia, Kullakylä, Rajakylä ja Alakylä olivat luterilaisten asuttamia. Venäläisiä oli noin 200 henkeä. Vatjalaisia oli vain muutamia perheitä, virolaisia noin 200, pääosin virkamiehiä ja rajanvartijoita sekä heidän perheitään.
Inkerinsuomalaiset evakuoitiin jatkosodan aikana Suomeen 1943. Jotkut palasivat vuosien kuluttua takaisin kotiseudulleen, mutta suomalainen asutus on historiaa.
Heimotyön keskus
Viron Inkeristä muodostui tärkeä heimotyön kohde suomalaisille erityisesti Akateemiselle Karjala-Seuralle. Suomessa Viron Inkeriä pidettiin eräänlaisena Inkerin viimeisenä linnakkeena Neuvosto-Venäjää vastaan. Viron Inkeriä pidettiin alueena, jossa vuosisatainen inkeriläinen kulttuuri oli vielä tutkittavissa. Alueella vierailivat suomalaisista tutkijoista muun muassa Lauri Kettunen, Martti Haavio ja Lauri Laiho.
Viron Inkeriin järjestettiin Suomesta useita isänmaallishenkisiä heimoretkiä. Inkerin Liitto toimitti alueelle kirjalähetyksiä.
Akateemisen Karjala-seuran ja Inkerin liiton avulla Viron Inkeriin perustettiin heimohenkinen lehti Sananseppä. Lehden päätoimittaja oli Suomessa koulutuksen saanut Leander Reijo. Hän katosi Viron Inkerin rajalla 1931, kun hänet kaapattiin Neuvostoliittoon ja teloitettiin siellä 1932.
Kalliviere
Kullanjoen rannalla sijaitseva kylä mainitaan ensimmäisen kerran 1600-luvulla. Tarinan mukaan kylän nimi juontuu siitä, että aikoinaan kaksi äveriästä asukasta väitteli, kumpi heistä on rikkaampi ja päättivät kylvää kultarahoja, toinen joen oikealle, toinen sen vasemmalle puolelle.
Vuonna 1920 solmitun Tarton rauhassa Kullajoesta tuli Viron ja Neuvosto-Venäjän rajajoki. Vuonna 1926 kylässä oli 29 taloa ja 94 asukasta, joista 82 oli inkeriläisiä.
Uusi raja jakoi Kullaan kylän kahtia. Raja kulki aivan inkeriläisen heimoaktivistin, Leander Reijon lapsuudenkodin kohdalta. Jopa Reijon perhe hajosi. Reijon isä ja kolme lasta asui Virossa ja äiti samoin kolmen lapsen kanssa asui Venäjän puoleisessa Kullaan kylässä. Talojen välimatka oli vain satakunta metriä. Perheenjäsenet näkivät päivittäin toisiaan, mutta eivät päässeet tapaamaan. Kun äiti vuonna 1923 kuoli, hänen luonaan asuneet lapset vietiin Siperiaan.
Kallivieren kirkko
Kallivieressä oli pieni 500-paikkainen luterilainen kirkko, joka oli rakennettu heimoaktivistien tuella 1930-luvulla. Rakennustöissä oli mukana myös Herättäjäyhdistyksen väkeä.
Kylässä toimi maatalousosuuskunta jo vuonna 1912. Vuonna 1923 siellä perustettiin Viron Inkerinsuomalaisten Koulutusseura (”Eesti-Inkeri sivistysseura”). Saman vuoden kesäkuussa Kalliverissa pidettiin Viron ensimmäiset Inkerin laulujuhlat.
1930-luvulla kylässä toimi nelivuotinen kansakoulu, jossa opetettiin suomea. Siellä oli kolme kauppaa. Radiot yleistyivät kodeissa ja jokaisessa talossa oli polkupyöriä.
Smolka
1600-luvulla Smolkan kylää kutsuttiin Väike-Väikülaksi (Malaya Väiküla); kylä sai nimensä Smolka siitä, että Pietari I:n aikana kylään ajettiin tervaa. Kylässä myös poltettiin puuhiiltä.
Vuonna 1932 Smolkasta on löydetty myöhäismesoliittisen kauden luita ja mm. hirven sarvesta tehty veitsi.
Vuonna 1912 kylässä oli 31 taloa ja kymmenen vuotta myöhemmin 28 taloa ja 149 asukasta. Kylän pellot sijaitsivat metsän keskellä ja kylällä oli yhteinen laidun. Smolkassa oli myös kuuromykkien koulu. Nykyisin kylä on tuhoutunut.
Väikylä
Rossona-joen vasemmalla rannalla sijaitseva Väikylä oli tärkeä kauppakylä. Jo 1400-luvulla käytiin kauppaa Novgorodin kanssa. Kylä säilytti kaupallisen merkityksensä 1600-luvulle asti.
1700-luvun jälkipuoliskolla Katariina II myi kylän maata prinsessa Katariinalle Daškovalle. minkä jälkeen venäläisen väestön osuus alkoi kasvaa.
Vuonna 1922 kylässä oli 78 taloa ja 512 asukasta.
Kylä oli vauras. Pääelinkeino oli maa- ja karjatalous. Myös kalastusta harjoitettiin. Kylä paloi vuonna 1944.
Saarkylä
Saarkylä sijaitsi Väikylän kylää vastapäätä Rosonajoen matalalla rannalla. Saari oli noin neljä kilometriä pitkä ja 1,5 kilometriä leveä.
Narvan tuomarin luvalla vuonna 1684 paikalliset miehet saivat valmistaa olutta. Sitä sai myydä vain tynnyreissä ja majatalon pitäminen oli kielletty.
Vuonna 1922 asukkaita oli 386. Saarkylässä oli koulu ja kirkko.
Saarkylä paloi vuoden 1944 taistelujen aikana.
Magerburg
Magerburgin kylä oli olemassa jo ennen vuotta 1570. Tarinan mukaan joukko saksalaisia kauppiaita päätyi merisairaina rantaan ja eivätkä löytäneet saarelta ruokaa, Näin kylä sai nimekseen ”Nälkäkylä”.
1930-luvulla kylää kutsuttiin Neemrandiksi ja se oli osa Narva-Jõesuu-lomakeskusta, johon rakennettiin huviloita, huvivenesatama ja täysihoitola.
Merkkihenkilöitä
Leander Reijoa tituleerattiin Inkerin kuninkaaksi. Reijo oli kookas ja hänen piirteitään pidettiin aristokraattisina. Aikalaisten muistelmien mukaan hän joutui kumartumaan tulleessaan sisään oviaukosta.
Leander Reijo opiskeli Suomessa Akateemisen Karjalaseuran kustantamana vuosina 1923–1924. Kullaan kylään perustettiin vuonna 1926 ”Inkeri seura”, jonka puheenjohtajaksi Leander Reijo valittiin. Reijo solmi yhteyksiä rajan toisella puolella asuviin inkeriläisiin ja salakuljetti kirjoja ja lehtisiä yli rajan.
Vuonna 1931 hän katosi jäljettömiin. Arveltiin, että hänet oli siepattu Neuvostoliittoon kommunismin vastaisten näkemystensä takia. Leander Reijon katoamisen jälkeen Inkerin seuran toiminta päättyi. Uutta ”Inkerin kuningasta” ei tullut.
Johannes Angere
Kullankylässä vuonna 1914 syntynyt Johannes, Angere oli filologi, dosentti ja kirjailija. Angere muutti Ruotsiin vuonna 1945. Hän väitteli filosofian tohtoriksi Uppsalan yliopistosta vuonna 1956. Hän oli Ruotsin kirjailijaliiton jäsen 1974–1986.
Angere kävi toimi kouluaikanakommunistisen nuorisojärjestön Komsomolin sihteerinä. Hän valmistui opettajaksi ja toimi opettajana. Talvisodan alkaessa vuonna 1939 Angere liittyi Kuusisen armeijaan. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 Angere joutui inkeriläisistä koottuun ja saksalaisten johtamaan joukko-osastoon, mutta päätyi lopulta Kolppanan lähellä olleeseen Paaritsan keskitysleiriin jouduttuaan ristiriitoihin osaston saksalaisen päällystön kanssa. Hän pakeni leiriltä ja onnistui liittymään inkeriläisten siirtokuljetuksiin ja pääsi Suomeen. Hangon siirtoleirillä Angere tapasi tulevan vaimonsa inkeriläisen Helmin. Välirauhan jälkeen hän siirtyi Helmin kanssa Ruotsiin ylittämällä Tornionjoen Haaparannan kohdalta 2. tammikuuta 1945.
Ruotsissa Angere teki aluksi metsätöitä ja työskenteli tehtaassa. Vuonna 1947 hän pääso opiskelemaan suomalais-ugrilaisia kieliä Uppsalan yliopistoon. Hän valmistui filosofian tohtoriksi Uppsalan yliopistosta vuonna 1956 ja oli sitten dosenttina Lundin yliopistossa. Eläkkeelle päästyään hän omistautui kirjoittamiselle. Angere oli Ruotsin kirjailijaliiton jäsenenä vuosina 1974–1986 ja Skånen kirjailijaseuran jäsenenä vuodesta 1973.
Viron Inkerin kylät
Uusi Arsia, Uusi Feodormaa, Hanike, Kalliviere, Karstala, Kullaankylä, Magerburg, Uusi Ropsu, Räkälä, Saarkylä, Tervola (Smolka), Vanhakylä ja Väikylä.
