Liissilä on Leningradin alueella Tusinan piirissä sijaitseva kunta, joka sijaitsee viitisenkymmentä kilometriä Pietarista etelään Novgorodin suuntaan. Lustovka joen varrella sijaitseva Liissin Korpus on kunnan keskus. Liissilä on vähäväkinen kunta.
Inkerinsuomalainen väestö oli enimmäkseen äyrämöisiä. Jatkosodan aikana vuosina 1943–44 inkeriläiset evakuoitiin Suomeen.
Kulkuyhteydet
Liissilään ovat aina olleet hyvät kulkuyhteydet sekä maantietä pitkin että junalla.
Ehkäpä Tsaarin aikana teitä rakennettiin ja pidettiin kelvollisessa kunnossa Lisino Korpuksessa sijaitsevan keisarillisen metsästysmajan takia.
Viime vuosisadan vaihteessa Saaplinaan pääsi myös nykysilmin katsottuna varsin romanttisella kyydillä. Hevosten vetämä raitiovaunu kuljetti matkustajia Liissilään Popovkan asemalta Inkereeltä.
Nykyisin Liissilän kunnan läpi kulkee Pietarista Novgorodiin johtava rautatie sekä Kemppaalan ja Hattulan välinen R-40-maantie.
Liissilän seurakunta
Inkerinsuomalaiset tuntevat Liissilän entisestä luterilaisesta seurakunnasta. Kunta on yhä olemassa, seurakuntaa ei.
Liissilän seurakunta perustettiin vuonna 1640 ja se toimi ruotsinvallan aikana Venjoen kappelina. Vuonna 1928 jäsenmäärä oli 3 100.
Liissilän seurakunta oli köyhä ja papit vaihtuivat tiheään. Kirkkoherroista muistetaan pyhänä pidetyn suuren katajan kaatanut Abraham Brandstaka (1770–1775). Kansa kantoi katajan juurelle, maitoa, piirakoita ja munia ja rukoili haltialta menestystä. Katajan kaatamista pidettiin pahana.
Muita historiaan jääneitä pappeja oli sänkyynsä murhattu Henrik Lagerdahl (1803–1813) sekä raittiusasiaa harrastanut Johan Wilhelm Ahlstedt (1883–1904). Ehkä tunnetuin kirkkoherra oli arkkitehti Eliel Saarisen isä Juho Saarinen, joka oli Liissilässä kaksi vuotta 1876–77.
Puinen 500-paikkainen kirkkorakennus valmistui 1781. Vihreäkupolinen kirkko sijaitsi aluksi Hovinmäellä, sittemmin Hallikaisissa. Pappila oli Papinmäellä. Kirkko purettiin sulkemisensa jälkeen vuonna 1937.
Kirkonkylä on tuhoutunut. Vain osa hautausmaasta on säilynyt näihin päiviin ja sieltä löytyy myös suomalaisvainajien ristejä. Hautausmaan tyyli on perivenäläinen. Aidatut haudat, emaloidut valokuvat, penkki ja pöytä muistelulle ja tuomisille, sekä ikuisuutta symboloivat muovikukat.
Metsänhoito-opisto ja luonnonsuojelualue
Liissilän keskustaajama Liisin korpus syntyi vuonna 1834, kun valtion omistaman kartanon alueelle perustettiin Venäjän ensimmäinen opetuskäyttöön tarkoitettu metsänhoitoalue. Vuonna 1918 lakannut metsäoppilaitos aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1934.
Metsäopisto vaurioitui pahoin toisessa maailmansodassa, mutta rakennus on nykyisin kunnostettu.
Kunnan alueella sijaitsee Liissilän luonnonsuojelualue.
Keisarillinen metsästysmaja
Metsänhoitajakoulun lisäksi Liisin korpuksessa toimi Nikolai Benois’n suunnittelema keisarillinen metsästysmaja. Se ei tietenkään ollut mikään maja, vaan arkkitehtonisesti mielenkiintoinen pikku palatsi Lustovka-joen jyrkässä mutkassa. Palatsissa yhdistyi keisarillisen hovin suosima loisto metsästäjien maailmaan.
Etenkin Keisari Aleksanteri II rakasti metsästystä ja kävi Liissilässä useita kertoja vuodessa. Hän yöpyi joskus myös kirkonkylän lähellä olleessa Liissilän hovissa. Tien varrella olevaa paksua mäntyä kutsuttiinkin Keisarin männyksi, koska sitä hallitsijan määräyksestä saanut kaataa.
Liissilän suprat
Vieraillessaan Vilnassa vuonna 1858 keisari Aleksanteri II viehättyi paikallisiin biisoneihin, niin että niitä piti saada myös omiin tarpeisiin. Niinpä biisoneita tuotettiin Liissilän metsiin. Lissiläläiset nimittivät elukoita supriksi, joka on suora suomalaisen suuhun sopiva väännös venäjän kielen biisonia tarkoittavasta sanasta zybr. Biisonit olivat keisariperheen suojeluksessa eikä aitaukseen ollut paikallisella väellä asiaa. Inkeriläisen Hyyrösen perheen lapset pääsivät tekemään tuttavuutta suurten eläinten kanssa, koska perheen isä Juho Hyyrönen oli biisonien hoitaja.
Biisonimetsästyksen historiasta Liissilässä on vain vähän tietoa, mutta vielä 1916 metsästystalouden raportissa biisonit mainitaan. Paikallisessa museossa museovieraita mulkoilee täytetty biisoni, joka ammuttiin vuonna 1904 Keisari Aleksanteri II:n johtamalla metsästysretkellä.
Vallankumous lopetti biisonilauman. Kun vallankumouksen jälkeen käydyssä sisällissodassa. Tarhatut biisonit olivat helppoa saalistaa ja vuoteen 1920 mennessä laumasta oli tehty loppu.
Pohi
Pohi oli Liissilän suurimpia suomalaiskyliä. Pohi-nimen alkuperästä liikkuu eri versioita. Sen kerrotaan viittaavaan venäjänkieliseen sanaan koski, porogi, joita lähellä virtaavassa joessa onkin useita. Toisen version mukaan kylä on rakennettu aikaisemmin palaneen kylän paikalle ja nimi viittaa siihenkin.
Kun Inkerinmaa siirtyi Venäjälle 1700-luvun alkuvuosina, keisari Pietari Suuri antoi Pohin ja myös naapurikylien maat, kreivi Ivan Zotovin hallintaan. Maan omistukset vaihtelivat vuosien varrella useita kertoja. Maaorjuuden jälkeen vuosina 1866–1867 myös talonpojat voivat lunastaa maita itselleen.
Viehättävällä paikalla, metsien ja peltojen keskellä Vinokurka-joen rannalla sijaitseva Vonlyarlyarskin kartano näkyy myös maantielle 41K-170. Evgeny Petrovich Vonlyarlyarsk rakennutti kartanon yhteyteen uuden kivikirkon, joka vihittiin käyttöön vuonna 1851.
Kirkko suljettiin 10. toukokuuta 1935.Neuvostoaikana sekä kirkko että kartano rapistuivat, mutta ne on nykyisin kunnostettu. Kartanossa toimii maatila ja vanhusten palvelutalo.
Vuoteen 1913 mennessä Pohissa oli 49 taloa. Neuvostoaikana sekä kartano rapistui, mutta se on nykyisin kunnostettu. Kartanossa toimii maatila ja vanhusten palvelutalo. Kun maatilojen kollektivisointi käynnistyi Liissilässä 1930-luvulle tultaessa, Pohista tehtiin suomalaisen kyläneuvoston keskus. Vuoden 1936 tietojen mukaan kyläneuvostoon kuului 501 kotitaloutta ja 11 kolhoosia.
Saaplina
Paremmin Saaplinana tunnettu Uljanan taajama, kuuluu Liissilään. Asukkaita taajamassa on noin 9 500 henkeä.
Saaplinan nimi vaihtui vuonna 1922 Uljanaksi Vladimir Uljanov-Leninin mukaan, koska hänen sisarensa omistivat vuosina 1904–1907 siellä talon, jossa Lenin on vieraillut. Komean rautatieaseman nimi on yhä Saaplina. Saaplinan seudusta tuli tärkeä rakennuskiven, tiilien ja hiekan tuotantoalue. Pietarin ja Moskovan välisen rautatien valmistuttua vuonna 1851 seudulle syntyi huvila-asutusta.
Saaplinan luonnonmuistomerkki
Lähellä sijaitsee 220 hehtaarin suuruinen Saaplinan luonnonmuistomerkki, johon kuuluvat mm. Tusinajoen ja Sablinkan vesiputoukset. Mini Niagraksikin kutsuttua putousta pidetään Euroopan suurimpana.
Joen rannalla kalkkikiven louhinnan tuloksena syntynyt keinotekoinen luolasto. Saaplinassa joen rannalla on maanalaisten kaivosten jäljiltä maanalainen luolasto. 1800-luvun jälkipuoliskolla sieltä louhittiin lasin valmistuksessa tarvittavaa kvartsihiekkaa. Tuolloin alkoi teollisuus- ja rakennusbuumi ja lasia tarvittiin paljon. Vallankumouksen jälkeen kaivoksen toiminta romahti, mutta jatkui vähäisemmässä määrin toiseen maailmansotaan saakka.
Liissilän murre
”Oma lehmä ol, sil elettiikii. Ilman lehmää ois kuoltu. Mein äitit käivät kaks kertaa viikos Leninkratis, meil sanottii ”elämän sumkat” seläs. Seitsemän kilometrii pit männä rautatiel metsän lävitse, kaksi kuksinaa maitoo pussis kahen puolen yl olan. Tosnan asemalt sit viel kuuskymment kilometrii junal linnaa. Siel kortteerloi myötä veivät maijon kel litran, kel kaks, yläkertaa pit noussa. Eikä linnastkaa tyhillää tulleet. Sielt pit viel enemmän tassii. Kaik ruoka pit tuuva linnast.”
(Rudolf Virkkunen, s. 1928. Hovimäki, Liissilä)
Liissilän kylät
Hallikaisi, Hovinmäki, Kaipala tai Kaipola, Kirppula, Kivikko, Kukkola, Kuninkaala, Kuutrola, Lorvila, Lustava, Nenikkälä, Osmola, Papinmäki, Peri, Peräkylä, Peräsaari, Pohi, Rampala, Riinilä tai Riinelä, Suonpää, Uljana (Uljanovka)