Rääpyvä oli Kelton ja Toksovan välissä sijainnut pitäjä Pohjois-Inkerissä, Pietarin pohjoispuolella. Samuli Paulaharju kuvaili 100 vuotta sitten tehdyllä kuvausmatkallaan matkaansa Rääpyvään hauskasti. ”Wälillä on suuri suo, jonka halki tie putkisuorana oijustaa ja suon suurilla lepikköisillä rantatasangoilla on joukko kiurumäkeläisen kesäisiä karjataatsuja, pieniä hauskoja mökinkömmmäröitä, havuista, risuista ja turpeesta rytistettyine karjasuojineen. Kauniita maita on Rääpyvänkin kirkonseutu sekä sen ympäryskylät ja vain parin kymmenen virstan päässä Pietarista.”
Visuaaliset mielikuvat Inkeristä ovat jähmettyneet mökinkömmeröiksi, vaikka kulttuurinen ympäristö on ollut paljon enemmän. Osasyynä tähän mielikuvien vääristymään on se, että valokuvia on vähän ja nekin kansatietelijöiden ottamia. Myös Samuli Paulaharjun intohimona oli 1900-luvun alulla katoavassa olevan kulttuurin tallentaminen eikä hän tuhlannut kallisarvoista filmiään modernin ympäristön kuvaamiseen.
Ennen vainon vuosia suomalaisia oli Rääpyvällä noin 2,5 tuhatta henkeä vuonna 1928. Se ei siis ollut kovin suuri suomalaiskeskus.
Entisen Rääpyvän alueella suurin taajama on Seuloskoin (ven. Vsevoložsk) kaupunki.
Lisää tietoa ja tarinaa Rääpyvästä YouTuben Inkeri-kanavalla.
Rääpyvän seurakunta
Rääpyvän luterilainen seurakunta perustettiin vuonna 1685. Kirkko rakennenettiin paroni Fredriksin lahjoittamille maille Rumpalin kylään ja se vihittiin Pyhän Reginan muistopäivänä 7.9.1778. Paronin vaimo oli Regina Louise.
Rääpyvän pieni luterilainen kirkko kalmistoineen sijaitsi kauniilla koivikkokunnaalla, josta avautuivat näkymät Seuloskoin kaupunkiin saakka. Rumpalin kylä oli varsin suomalainen. 1920-luvun lopussa kylässä siinä asui lähes 200 ihmistä. Inkerinsuomalaisia oli 176 sielua, suomensuomalaisia 11, venäläisiä 10 ja yksi virolainen.
Kirkkoherrana toimi vuodesta 1914 alkaen rovasti S. J. Laurikkala, joka johti Inkerin evankelisluterilaista kirkkoa 1924–1937 saakka, jolloin palasi Suomeen.
Kirkko suljettiin 1937. Sulkemisen jälkeen nuoret pitivät tyhjilleen jäänyttä kirkkoa kokoontumispaikkanaan ja järjestivät siellä tanssejakin. Mutta vähitellen rakennus hävisi lähes itsestään. Ajat olivat huonot ja kaikesta oli pulaa. Myös puutavarasta. Polttopuita ja rakennustarvikkeita hankittiin, mistä ikinä sai, myös suljetusta kirkosta. Joku irrotti seinästä lankun, toinen vei penkin. Ja pian ei kirkosta ollut jäljellä edes porraskiviä.
Rumpalin kylä
Vaikka Rääpyvä oli enimmäkseen tasaista alankoa, Rumpalin kylä sijaitsi korkealla kukkulalla. Ensimmäiset historian tiedot kylästä on mainittu Rääpyvän kartanon yhteydessä 1700-luvun alun asiakirjoissa.
Rumpalin kukkulan huipulla kohosi linnamainen huvila, joka kuului vuonna 1939 kuolleelle taiteilija Mihail Fillippovits Ivanoville. Kerrotaan, että hän sai inspiraationsa Rääpyvän inkerinsuomalaisista kylistä ja talonpojista. Huvila herätti huomiota epätavallisella arkkitehtuurillaan. Hän käytti inkeriläisiä myös malleina, kuten tässä ehkä tunnetuimmassa romanttisessa maalauksessaan Vastausta odotellen, joka oli esillä Pariisin näyttelyssä vuonna 1903 ja toi taiteilijalle mainetta. Nykyisin talosta on jäljellä enää valokuvia muistoina.
Rumpalin kylä oli tiheästi rakennettu. Kirkon lisäksi siellä toimi 10 hevosen postiasema. Reitti kulki Toksovaan ja Kelttoon. Maksu oli kolme kopeekkaa suuntaansa.
Maaorjuuden jälkeen 1880-luvun taitteessa Rumpalin kylän talonpojilla oli mahdollisuus lunastaa tilansa kartanonomistaja, prinsessa Elena Vselovodskajalta.
Rääpyvän kartanon viimeinen omistaja Lyydia Filippova Vsevlolodskaja lahjoitti vuonna 1909 Rääpyvän seurakunnalle maata pappilan rakentamiseksi 99 vuodeksi. pappila sai peltoa 40 desjantiinaa, noin 44 hehtaaria ja laidunmaata ja metsää 6 desjantinaa, noin 6,5 hehtaaria
Rääpyvän vanha hautausmaa on lähellä entistä kirkkoa, Laatokalle johtavan elämäntien päässä. Hautausmaalta Seuloskoin suuntaan avautuvalla rinteellä kasvaa vehmas koivikko. Rinne on jyrkkä ja korkeuserot ovat suuret. Liikkumisensa helpottamiseksi pietarilainen virkamies Kromin rakensi rinteeseen vuonna 1907 puisen portaikon. Kansan suussa portaikko sai nimen sata askelta. Portaille kävi vähän kuin Neuvostoliitolle. Se rappeutui, kunnes romahti kokonaan.
Seuloskoi
Rääpyvä kuuluu nykyisin Vsevolodskin – Seuloskoin – piiriin, jonka keskus on samanniminen kaupunki. Nimensä se on saanut perustajansa Pavel Aleksandrovits Vsevolodskin mukaan, jonka patsas seisoo kaupungin keskustassa. 1900-luvun alussa seudulle syntyi pietarilaisten huvila-asutusta. Toisen maailmansodan aikana kaupungin kautta kulki Elämäntieksi kutsuttu huoltoreitti piiritettyyn kaupunkiin. Kaupunginoikeudet Vsevolodsk sai vuonna 1963.
Seuloskoissa on nykyisin noin 60 000 asukasta, lähes saman verran kuin Rovaniemellä ja Vaasassa. Kaupunki on nykyisin merkittävä teollisuuskeskus. Seuloskoin kaupunki syntyi rautatien ympärille.
Kaupungin ja koko Rääpyvän syntyyn liittyy Vsevolodskien ruhtinassuku, joka omisti Rääpyvän kartanon ja ympäröivät kylät 1818–1917.
Samuli Paulaharju kuvasi Seuloskoita varsin viehättäväksi paikaksi. ”On taloja, huviloita, kauppapuoteja, on tsainoita, kahviloita ja ennen kaikkea hyvänpäiväinen hotelli.”
Rääpyvän kartano
Kaupungin ja koko Rääpyvän syntyyn liittyy Vsevolodskien ruhtinassuku, joka omisti Rääpyvän kartanon ja ympäröivät kylät 1818–1917.
Vsevolod Andrejevits Vsevolodskista tuli toukokuussa 1818 Rääpyvän kartanon omistaja. Mistään pikkutilasta ei voi puhua, sillä kartanoon kuului kymmenkunta kylää ja yli 8 000 hehtaaria maata. Kaupan mukana seurasi 454 maaorjaa perheineen.
Maaorjista muodostettiin Venäjällä myös viihdejoukkoja. Vsevolodsk siirsi Rääpyvään maaorjateatterin ja kuoron Permistä, Uralilta. Maaorjista kokoonpantu teatteri ja orkesteri esittivät kartanon tilaisuuksissa korkea-arvoiselle yleisölle näytelmiä ja musiikkiteatteria. Kuoroon ja orkesteriin rekrytoitiin laulajia ja soittajia myös talonpoikien, käsityöläisten ja tehtaan työläisten lapsista. Teatteriryhmät olivat aristokratian suosima erikoisuus, kuten kennelit ja talvipuutarhatkin.
Vasilli Pavlovits ei jäänyt edeltäjistään jälkeen erikoisuuksien keksimisessä Hän rakensi Papusin lähelle siipikarjatalon, jossa oli kanoja, hanhia, ankkoja, kalkkunoita ja helmikanoja. Kukkoina tunkiolla fasaaneja ja riikinkukkoja, jotka juoksentelivat vapaina ympäröivässä metsässä. Vsevolodskyn fasaanitarha oli merkitty jopa tuon ajan karttoihin.
Kartanon sosiaalinen elämä oli ylenpalttista. Kun Vasilli Pavlovits oli datsallaan Rääpyvään kokoontui Pietarin kuuluisimpia muusikkoja ja taiteilijoita vieraiksi ja viihdyttämään aristokratiaa. Valtakunnan kirkkaimmat muusikot soittivat torstaisin kotikonserteissa aatelisten läsnä ollessa. Vsevolodsk onnitteli vuosittain keisarinnaa uudenvuoden päivänä lähettämällä hänelle persikoita, luumuja, viinirypäleitä ja ananasta kultalautaselta.
Kaiken ylellisyyden ohella Vsevolodskilla oli myös sosiaalinen puolensa. Vuona 1894 avattiin Pavel ja Elena Vsevolodskille nimetty sairaala, jonka pohjalta syntyi myöhemmin Vsevolodskin alueellinen keskussairaala. Lisäksi kartano ylläpiti orpokotia. Kuva kartanon lastenjuhlasta.
Venäjän vallankumous muutti sekä kartanon että sen omistajien elämän. Kartanokompleksistakin on jäljellä vain raunioita.
Maatalousopisto
Rääpyvän kartano kansallistettiin 30.6.1918 ja muutettiin valtion maatilaksi. 28.2.1923 Rääpyvällä aloitettiin suomalaiset maatalouskurssit, ja niiden pohjalta avattiin keväällä 1924 Suomalainen maatalousopisto, jolla oli suuri vaikutus koko inkerinsuomalaiseen yhteisöön. Opiston ensimmäinen johtaja oli Simo Pellinen. Vuonna 1927 Rääpyvän kartanoon perustettiin Trud (Työ) kolhoosi. Asialla olivat Amerikasta muuttaneet suomalaiset. Aluksi inkeriläisnuorilla oli mahdollisuus opiskella omalla äidinkielellään.
Maatalousteknikumin tiloissa syttyi tulipalo joulukuussa 1927. Teknillisen koulun päärakennus, saha, koulun asuntola ja kerhotilat paloivat poroksi. Tuhopoltosta syytetiin aiheettomasti Rovasti Laurikkalaa ja väitettiin, että hänelle oli annettu Suomesta määräys tuhota kommunistien omaisuus. Teknikum muutti tulipalon jälkeen toisiin tiloihin.
Huva
Huva oli isohko kylä, kuutisen kilometriä Seuloskoista Laatokalle päin. Vuonna 1921 siellä asui 180 ihmistä. Huvalaisilla oli läheisen Kornevan kylän kanssa talonpoikien viljanmyymälä, majatalo, teehuone, kaksi pientä kauppaaja kaksi kyläseppää.
Samuli Paulaharju ohitti Rääpyvän kylät vauhdilla ja muutamilla lyhyillä toteamuksilla. Huvan kylään hän pysähtyi hieman pidemmäksi aikaa, joi tsaijua ennustajaeukkojen kanssa ja kävi Kalmoin kivellä
Vuonna 1926 perustettiin Romanaisin kansallinen kyläneuvosto, johon Huva kuului. Kyläneuvoston alueella asui 1 692 suomalaista, 177 venäläistä ja 68 muihin kansallisuuksiin kuuluvaa ihmistä.
Kähy
Kähy, on vanha kylä, josta löytyy mainintoja jo 1400-luvulta. Asukkaita Kähyssä oli 1900-luvun alkupuolella lähes 200, alkuperältään savakoita, joukossa myös suomensuomalaisia passilaisia.
Jo vuonna 1892 Kähyyn pääsi junalla, kun liikenne kapearaiteisella Irinovksajan junanradalla avattiin
Papusi
Lääketieteen tohtori ja professori Jalmari Tatti oli kotoisin Papusin kylästä. Perhe jäi Leningradin saartorenkaaseen. Osa perheestä menehtyi piirityksessä. Jalmari pelastui, koska oli saanut opiskelupaikan autonasentajan linjalta ja opiskelijat saivat normaalia isomman ”valtion ruoka-annoksen”. Perhe karkotettiin heinäkuussa 1942 Irkutskin alueelle, jossa Jalmari pääsi opiskelemaani lääkäri-instituuttiin. Myöhemmin hän teki myös monia keksintöjä.
Torhvo, nyk. Rahja
Torhvo syntyi rautatien varrelle vuonna 1892 nousseesta turvebrikettitehtaan työläisasutuksesta. Paikkakunta nimettiin Rahjaksi vuonna 1922 kaksi vuotta aikaisemmin murhatun Jukka Rahjan mukaan. Rahjan veljekset vaikuttivat voimakkaasti Suomen kommunistisen puolueen SKP:n alkuaikojen linjauksiin. Rahjan nimi tuskin herättää sympatioita inkeriläisten keskuudessa ja on paradoksaalista, että juuri hän on ainoa suomalainen, jonka mukaan mikään paikkakunta entisellä Inkerinmaalla on saanut nimensä.
Rahjan taajamahan sijaitsee Elämäntien varrella.
Elämäntie
Seuloskoista Laatokalle johtava 32 kilometrin pituinen Elämäntie oli Leningradin piirityksen aikana ainoa huoltoreitti piiritettyyn kaupunkiin. Saartorenkaaseen jäivät paitsi Leningradissa asuneet inkerinsuomalaiset, myös Saksan rintamalinjan takana ja puna-armeijan hallitsemilla alueilla Nevan pohjois- ja itäpuolella asuneet inkeriläiset. Saartorenkaassa oli arviolta 30 000 inkerinsuomalaista.
Elämäntien alkupäässä, Rääpyvän kirkon paikoilla seisoo jalustalla kuorma-auto muistuttamassa Leningradin piirityksestä. Tätä kuorma-autoa käytettiin elintarvikkeiden kuljetukseen. Elämäntien varrella on useita muistomerkkejä
Avoveden aikana elintarvikkeita kuljetettiin laivoilla ja talvella noin 30 kilometrin pituista jäätietä pitkin Laatokan itärannalle Kobonaan ja edelleen kuorma-autoilla Leningradiin.
Kun saartorenkaaseen jääneitä inkeriläisiä siirrettiin maaliskuun lopulla 1942 Laatokan yli Siperiaan, jää oli monin paikoin haurasta, eivätkä kaikki autot päässeet vastarannalle.
Lähellä Laatokan rantaa on Särjetty rengas -muistomerkki. Elämän tien päässä on Leningradin piirityksen ajoista kertova museo.
Muistomerkkejä on Elämäntien varrella useita. Alla kuvassa Laatokan rannalla oleva muistomerkki Murtunut rengas. Yksi kuitenkin puuttuu: Inkeriläisten pakkosiirroista kertova muistomerkki.
Rääpyvän kylät
Rääpyvässä oli 13 kylää: Huva, Kornova, Kähy, Kässylä, Miinala, Myllyoja, Paassikka, Papusi, Pieni Pukero, Suuri Pukero, Romanaisi, Rumpali ja Seeklova
