Larin Paraske, runonlaulaja, Lattu, Iisakki, näyttelijä, Laurikkala, S. J., rovasti, Luukkoinen, Taneli, sissipäällikkö, Luukkonen, Pietari, kunnanjohtaja, Luukkonen, Yrjö, muusikko, Melnikov, Ontropo, runonlaulaja, Monahof, Ania, kirjailija, Mullonen, Maria, fil. tohtorí, dosentti, Mutanen, Pekka, kirjailija, Nikkarinen, Matti Jaakonpoika, kunnanjohtaja, Ojala, Ella, kirjailija, Ollila, Lyyli, taiteilija, Ostonen, Olga, kansanlaulaja
Larin Paraske, runonlaulaja

Larin Paraske on Suomen tunnetuin runonlaulaja. Paraske oli kuitenkin syntyisin Pohjois-Inkeristä Lempaalan Mäkienkylästä, Miskunmäeltä. Syntymävuosi oli joko 1833 tai 1834. Isoisän mukaan Parasken kotitaloa kutsuttiin Ignatalaksi. Äiti oli kotoisin Suomen puolelta Sakkolasta. Paraske oli inkeroinen ja uskonnoltaan ortodoksi. Hän kuului Mäkiinkylän Pyhän kolminaisuuden ortodoksiseen seurakuntaan. Paraske jäi orvoksi 17-vuotiaana. Toimeentulonsa turvaamiseksi hän suostui itseään puolta vanhemman, Sakkolasta kotoisin olevan Kaurila Teppananpojan kosintaan. Avioliitosta syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta vuosina 1855–1878. Aikuisiksi heistä varttui kuitenkin vain kolme. Omien lasten lisäksi Paraske hoiti yhteensä 50 pietarilaista lastenkotilasta.
Parasken elämä oli kaikin puolin rankkaa. Kaurilan kerrotaan olleen laiska nahjus. Suuren perheen elatus oli lähes yksinomaan Parasken harteilla. Leskeksi hän jäi 54-vuotiaana vuonna 1888. Keväällä 1887 Paraske löysi uuden ansiolähteen, kun hänet ohjattiin kansanrunoutta keräävän Adolf Neoviuksen pakeille. Laulamalla ruplan tuntipalkalla hän onnistui pelastamaan mökkinsä pakkolunastukselta.
Paraske kävi myös Porvoossa Neoviuksen luona laulamassa vuosina 1891–1894. Porvoon vuosina Paraskesta tuli kuuluisuus. Neovius osti hänelle sakkolalaiselta naiselta puvun, jossa Paraske sittemmin esiintyi ja poseerasi taiteilijoiden mallina.
Keväällä 1894 Paraske palasi Vaskelaan. Köyhyys ahdisti, ja kotimökki meni myyntiin jo samana kesänä. Neovius yritti auttaa Paraskea rahallisesti**, ja saatuaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta huomattavan palkkion hän** pystyi lähettämään Paraskelle tuntuvamman avustuksen. Mökki saatiin lunastettua takaisin. Paraske korjautti turkkinsa ja osti uudet kengät.
Taistelu toimeentulosta jatkui. Parasken puolesta yritettiin vedota päättäjiin. Apua tuli tipoittain, muttei riittävästi. Kesällä 1899 Parasken mökki myytiin verorästien takia**, ja** Paraske joutui muuttamaan naapurin saunaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi vuonna 1899 Paraskelle 100 markan vuotuisen avustuksen, joka vuonna 1901 muutettiin eläkkeeksi. Paraske kuoli sairauden murtamana 3.1.1904.
Lattu, Iisakki, näyttelijä

Näyttelijä Iisakki Lattu syntyi 21.8.1857 Kolppanassa ja kuoli vuonna 1932 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat talollinen, kunnanvanhin Aaprami Lattu ja Saara Kämpäs. Puoliso oli Josefiina Pitkänen.
Lattu valmistui Kolppanan seminaarista vuonna 1876 ja toimi kansakoulunopettajana Inkerissä vuosina 1876–1884. Suomeen muutettuaan hän toimi Suomalaisen teatterin, myöhemmin Kansallisteatterin, näyttelijänä vuosina 1884–1927, Kansallisteatterin kirjastonhoitajana vuosina 1884–1927, Suomalaisen näyttämön eläkelaitoksen esimiehenä vuosina 1896–1918 ja myös Kansallisteatterin hallintoneuvoston jäsenenä. Lattu toimitti joulujulkaisua Jouluvieras Inkeriläisiin koteihin vuosina 1903–1906 sekä suomensi venäläisiä näytelmiä ja romaaneja. Lattu teki laajoja ulkomaisia opintomatkoja, ja hänen katsotaan tuoneen Kansallisteatteriin vaikutteita Moskovan taiteellisesta teatterista.
Iisakki Lattu tuli teatterissa tunnetuksi erityisesti kansankoomikkona. Hänen tunnetuimpia roolejaan olivat Nummisuutareiden Topias sekä Ostrovskin Myrskyn Onnenpoika.
Laurikkala, S. J., rovasti

Selim Jalmari Laurikkala, 29.12.1882–19.11.1957, syntyi Pyhärannassa, mutta teki elämäntyönsä Inkerissä vuosina 1909–1937 ja Ruotsissa inkeriläisten pappina vuosina 1952–1957.
Rovasti Laurikkala syntyi vuonna 1882 Pyhärannassa maanviljelijän perheeseen. Hänet vihittiin papiksi tammikuussa 1905. Avioiduttuaan sa hän lähti nuoren vaimonsa kanssa Inkeriin Kattilan, Soikkolan ja Novasolkan seurakuntien kirkkoherraksi. Seurakuntien alueella asui suomenkielisiä, virolaisia sekä saksalaisia luterilaisia, ja Laurikkala piti kaikille jumalanpalvelukset heidän omilla kielillään. Lisäksi hän piti venäjänkielisiä jumalanpalveluksia latvialaisille luterilaisille. Ortodoksit olivat kuitenkin näillä seuduilla enemmistönä. Laurikkala joutui liikkumaan pitkiä matkoja huonoja, kuoppaisia teitä pitkin hevoskärryillä, joissa ei ollut minkäänlaista jousitusta. Kanslia- ja pappistehtävien lisäksi hän opetti kristinuskoa kouluissa.
Viiden vuoden kuluttua Laurikkala perheineen muutti Rääpyvälle, joka oli pinta-alaltaan paljon Kattilan seurakuntaa pienempi. Siellä asui kuitenkin paljon enemmän suomalaisia asukkaita, melkein 2 400 henkilöä, joten työtä voitiin tehdä pääasiassa suomen kielellä. Pappien vangitsemisten, karkotusten ja teloitusten aiheuttaman huutavan pappispulan vuoksi Laurikkala hoiti myös Kelton (1917–1931), Markkova-Järvisaaren (1921–1923) sekä Tuutarin ja Hietamäen seurakuntia (1922–1937) ja kolmea luterilaista seurakuntaa Leningradissa: suomalaista (1923–1937), ruotsalaista (1929–1931) ja virolaista (1929–1937). Näissä seurakunnissa oli yhteensä yli 30 000 seurakuntalaista, joiden sielunhoitajana hän toimi. Myös Pähkinäsaaren ruutitehtaalla hän piti jumalanpalveluksia suomen, viron ja ruotsin kielillä.
Vallankumouksen jälkeen kirkollista työtä vaikeutettiin erilaisilla kielloilla ja veroilla. Muun muassa Laurikkalan oli perheineen muutettava pienempään asuntoon Suomen konsulaatin omistamaan taloon Nevskin varrelle Leningradiin, kun hänelle ei enää myönnetty oleskelulupaa Rääpyvälle eikä Kelttoon.
Kun edellinen Inkerin kirkon piispa sairastui vuonna 1923 ja kuoli vuonna 1925, Laurikkala valittiin piispaksi. Hänet vihittiin rovastiksi, mutta hän ei halunnut ottaa vastaan piispan arvoa kahdesta syystä: hän oli koko elämänsä erittäin vaatimaton, ja hän pelkäsi, että piispana bolševikit olisivat kiusanneet häntä vielä enemmän. Hän joutui nimittäin julkisiin ”keskusteluihin” ateistien kanssa, mutta pärjäsi diplomaattisten ja epäpoliittisten vastaustensa ansiosta hyvin. Ateistinen lehdistö pilkkasi häntä kuitenkin häijysti. Uskovaisilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vastata pilkkaan. Laurikkalasta on sanottu, että hän taisteli näissä keskusteluissa kuin jalopeura uskonsa puolesta.
Inkerin kirkon rovastina hänellä oli vastuu myös konsistorin työstä. Hän oli sen esimies.
1930-luvun alussa vainot inkeriläisiä kohtaan olivat kauheimmillaan. Monet kävivät Laurikkalan kotona, jossa yksi huone toimi ruustinna Saimin hoitamana toimistona. Ruustinna ja rovasti auttoivat ja lohduttivat monia, joiden omaisia oli viety Siperiaan, Murmanskiin tai Kazakstaniin. Rovastipari oli koko itkevän Inkerin tukena ja lohtuna. Vuosien varrella eri seurakunnissa työskennellessään he olivat oppineet tuntemaan tuhansia inkeriläisiä, ja heillä oli poikkeuksellisen hyvä henkilömuisti vielä vanhuudenpäivillään.
Laurikkalalle ei ensimmäisen kerran myönnetty oleskelulupaa maahan vuonna 1927, ja hänen oli perheensä kanssa lähdettävä Suomeen. Jonkin ajan kuluttua selvisi kuitenkin, että hänen lupaansa ei ollut lähetetty Moskovasta ajoissa. Muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Inkeriin. Vuonna 1937 hänet karkotettiin lopullisesti Venäjältä.
Suomessa rovasti Laurikkala toimi Hausjärven kirkkoherrana, ja sotien aikana hän kävi useasti sotavankileireillä tapaamassa muun muassa inkeriläisiä sotilaita ja piti heille jumalanpalveluksia. Hän piti seurakunnassaan myös rippikouluja inkeriläisille nuorille. Kun Ruotsiin paenneet inkeriläiset kaipasivat kovasti Jumalan sanaa suomen kielellä, jotkut heistä ottivat kirjeitse Laurikkalaan yhteyttä ja pyysivät häntä tulemaan Ruotsiin inkeriläisten papiksi.
Vuonna 1950 hän tuli ensimmäisen kerran jo eläkeikäisenä Ruotsiin ja kävi sitten vuoden kuluttua hakemassa myös vaimonsa Etelä-Ruotsin tekstiilikaupunkiin Boråsiin, jossa asui eniten inkeriläisiä. Hän kiersi ympäri Ruotsia yli 30 paikkakunnalla pitämässä jumalanpalveluksia, kastamassa lapsia, pitämässä rippikoulua, vihkimässä nuoria ja hautaamassa kuolleita. Joka paikassa häntä odotettiin, ja hänet majoitettiin koteihin. Hän oli aina vaatimaton ja tyytyväinen, kunhan sai yksinkertaisen sängyn ja hopeateetä.
Kesällä 1957 hän sairastui Suomessa ja joutui sairaalaan. Hän kuoli 19. marraskuuta. Hänet on haudattu oman kotiseurakuntansa hautausmaalle Pyhärantaan.
Laurikkalan 75-vuotispäiväksi 29.12.1957 Ruotsin inkeriläiset olivat tilanneet taidemaalari Antti Perolaiselta muotokuvan. Se paljastettiin muistotilaisuudessa Boråsin Carolin seurakuntatalolla rovastin syntymäpäivänä, ja sen jälkeen se riippui inkeriläisten omassa seurakuntatalossa talon myyntiin saakka. Kun Pyhän Marian kirkko Pietarissa vuonna 2002 vihittiin uudelleen kirkolliseen käyttöön, Ruotsin Inkeri-liitto lahjoitti taulun kirkkoon, jossa rovasti oli tehnyt merkittävää työtä inkeriläisten puolesta vainojen aikana. Siellä häntä ei koskaan saa unohtaa**, eikä muuallakaan, missä inkeriläisiä on.
Luukkoinen, Taneli, sissipäällikkö
Sissipäällikkö Taneli Luukkoinen oli isonvihan aikaisista sissipäälliköistä huomatuimpia ja inkeriläinen syntyjään, kuten useimmat muutkin sissit eli ”kivekkäät”. Tätä nimitystä sekä ystävät että viholliset käyttivät heistä aikaisimman, tarunomaisen sissipäällikön, inkeriläisen Kivekkään mukaan. Aluksi nämä sissit olivat vain järjestäytymättömiä talonpoikaisjoukkoja, jotka kävivät partio- ja hävitysretkillä mielensä mukaan vihollisen valtaamilla alueilla. Sittemmin heistä muodostettiin kiinteämpiä osastoja, niin sanottuja jalkarakuunoita, ja heidät liitettiin valtakunnan vakinaiseen sotavoimaan. Aikaisemman vapaan luonteensa nämä joukot säilyttivät edelleen. Niitä käytettiin tiedustelupalvelukseen, vihollisen häiritsemiseen ja yllätyshyökkäyksiin. Niillä oli myös omat päällikkönsä. Kuri ei suinkaan aina ollut mallikelpoinen. Kun niikseen tuli, sissit eivät totelleet saamaansa käskyä, mutta partioretkillä he osoittivat suurenmoista rohkeutta ja pelkäämättömyyttä, urhoollisuutta ja neuvokkuutta. Viholliset pelkäsivät heitä ja kohtelivat kiinni saamiaan sissejä tavallisina rikollisina. Hurjuutensa ja häikäilemättömyytensä takia sissit olivat rasitukseksi myös siviiliväestölle vihollisen valtaamilla alueilla. Kun tätä väestöä rangaistiin sissien toiminnan johdosta, se muuttui monin paikoin heille vihamieliseksi.
Luukkoinen näyttää kohonneen jo Maijdellin aikana kapteeniksi ja saaneen omasta pyynnöstään vuonna 1711 Nierothilta majurin valtakirjan. Viimeksi mainittuna vuonna jalkarakuunoja oli kaksi komppaniaa, joissa oli yhteensä 211 miestä. Osasto kuului tällöin Armfeltin joukkoihin, jotka yrittivät Savosta käsin katkaista Viipurin ja Pietarin välisen yhteyden. Luukkoinen samosi joukkoineen Inkerinmaalle saakka. Elokuussa samana vuonna hän ryhtyi Viipurin lähellä taisteluun paljon vahvempaa vihollista vastaan ”talonpoikain viekkaiden kertomusten johdosta”. Hän hävisi taistelun ja joutui luutnantti Tillaisen kanssa vangiksi. Hänen onnistui kuitenkin paeta, mutta hänet saatiin kiinni ja pantiin ankaraan vankeuteen. Mahdollisesti hän pääsi vapaaksi vankienvaihdossa. Kerrotaan hänen myöhemmin joutuneen uudelleen vangiksi eräällä partioretkellä yhdessä kapteeninsa Pietari Longströmin kanssa. Häntä pidettiin tavallisena ryöstäjänä, mutta hän välttyi varmalta kuolemalta esittämällä aivan viime tingassa upseerinvaltakirjansa. Hänet vietiin nyt yhdessä Longströmin kanssa Moskovaan, mistä he kuitenkin pääsivät jo muutaman päivän päästä pakenemaan. Muuan tieto mainitsee hänen tämän jälkeen liikkuneen Viipurin tienoilla ja yllättäneen itse tsaari Pietarin eräästä herraskartanosta päivällistä syömästä. Läheltä piti, ettei tsaari joutunut Luukkoisen käsiin.
Luukkoinen näyttää tulleen jo Maijdellin aikana kapteeniksi ja sai omasta pyynnöstään vuonna 1711 Nierothilta majurin valtakirjan. Viimeksi mainittuna vuonna jalkarakuunoja oli kaksi komppaniaa, niissä yhteensä 211 miestä. Osasto kuului tällöin Armfeltin joukkoihin, jotka yrittivät Savosta käsin katkaista Viipurin ja Pietarin välisen yhteyden. Luukkoinen samosi joukkoineen Inkerinmaalle saakka. Elokuussa samana vuonna hän ryhtyi Viipurin lähellä taisteluun paljon vahvempaa vihollista vastaan ”talonpoikain viekkaiden kertomusten johdosta” ja hävisi taistelun sekä joutui itse luutnantti Tillaisen kanssa vangiksi. Hänen onnistui kuitenkin paeta, mutta hänet saatiin kiinni ja pantiin ankaraan vankeuteen. Mahdollisesti vankien vaihdossa hän pääsi vapaaksi. Kerrotaan hänen myöhemmin joutuneen uudelleen vangiksi muutamalla partioretkellä yhdessä kapteeninsa Pietari Longströmin kanssa ja välttyneen varmasta kuolemasta, häntä kun pidettiin tavallisena ryöstäjänä, aivan viime tingassa esittämällä upseerinvaltakirjansa. Hänet vietiin nyt yhdessä Longströmin kanssa Moskovaan, mistä he kuitenkin pääsivät jo muutaman päivän päästä pakenemaan. Muuan tieto mainitsee hänen tämän jälkeen liikkuneen Viipurin tienoilla ja yllättäneen itsensä tsaari Pietarin eräästä herraskartanosta päivällistä syömästä; läheltä piti, ettei tsaari joutunut Luukkoisen käsiin.
Luukkonen, Pietari, kunnanjohtaja
Slavankan (Venjoen) seurakunnan talollinen Pietari Tahvonpoika Luukkonen syntyi 23.6.1838 ja kuoli kotonaan 21.1.1915 Vanhamoisiossa (Hulilassa) lähes 77 vuoden ikäisenä sairastettuaan ainoastaan muutaman päivän kuumetautia. Jo lapsuudessa Pietari Luukkosen lahjakkuus ilmeni siinä, että hän oppi vieraan palveluksessa ollessaan omin neuvoin ja ilman minkäänlaista ohjausta kirjoittamaan suomen lisäksi myös venäjäksi.
Luukkonen huomattiin paikkakunnalla jo varsin nuorena. Hänen monet luottamustoimensa alkoivat staarostan tehtävästä. Hän oli harras koulujen suosija. Hänen aloitteestaan paikkakunnalle perustettiin ensimmäinen kansakoulu, Vähikkälän vallan koulu. Luukkonen vieraili usein koululla kannustamassa lapsia ja jakamassa heille pieniä lahjoja. Hän hankki ja lahjoitti koululle myös koulutarvikkeita. (Näin Pietarin Lehti kirjoitti vuonna 1879.)
Myös omien lastensa opetuksesta hän piti tarkan huolen. Luukkosen lapsilla oli kotiopettajana muun muassa runoilija Immi Hellénin sisar 1890-luvulla.
Luukkonen tuli huomattiin paikkakunnalla jo varsin nuorena. Staarostasta alkoivat monet luottamustoimet. Hän oli harras koulujen suosija. Hänen aloitteestaan paikkakunnalle perustettiin ensimmäinen kansakoulu, Vähikkälän vallan koulu. Luukkonen vieraili usein koululla kannustamassa lapsia jakaen heille pieniä lahjoja. Hän hankki ja lahjoitti koululle myös koulutarvikkeita. (Pietarin Lehti kirjoitti vuonna 1879.)
Myös omien lastensa opetuksesta hän piti tarkan huolen. Luukkosen lapsilla oli kotiopettajana mm. runoilija Immi Hellenin sisar 1890-luvulla.
Luukkosen kodin ovet olivat aina tulijoille avoinna eikä sieltä milloinkaan puuttunut vieraanvaraisuutta.
Neuvoillaan ja rahavaroillaan hän kohotti ja auttoi monen monta naapuriaan oikealle tielle. Hän oli yksi niistä, joiden osaksi on langennut käyttää maailman mammonaa, rahaa tavallista suuremmissa määrissä. Viimeiset parikymmentä vuotta oli hän ehdottomasti raitis ja vietti perhejuhlansa ja vieraspitonsa ilman väkijuomia.
Miehuutensa ikään päästyään hän avioitui herttaisen Maria Antintytär Riehkalaisen kanssa, jonka liiton kuolema katkaisi 50 vuoden kuluttua. Neljästä pojasta ja kuudesta tyttärestä jäivät äidin keralla isää suremaan kolme poikaa ja viisi tytärtä.
Kaiholla jäi tätä kunniallista vanhusta muistelemaan laaja sukulais- ja ystäväpiiri. ”Uinuos unta rauhaisaa, väsynyt matkamies.”
(Luukkosesta kirjoitti Neva 17.2.1915)
Luukkonen, Yrjö, muusikko
Muusikko, talouspäällikkö Yrjö Luukkonen kuoli 25. marraskuuta 2006 Helsingissä sairauskohtaukseen. Hän oli 86-vuotias, syntynyt 1920 Venjoella Vanhamoision kylässä. Hänen isovanhempiaan olivat Maria ja Pietari Luukkonen ja Anna ja Juhana Toikka Luukkosen perhe muutti Helsinkiin 1924. Keskikoulun käytyään hän valmistui merkonomiksi Liikemiesten kauppaopistosta.
Nuoresta saakka Luukkosta kiinnostivat musiikki ja urheilu. Hän kävi Dallapé-musiikkiopiston instrumentteinaan hanuri ja trumpetti. Lupaavan urheilu-uran katkaisi sota.
Sodan jälkeen Yrjö Luukkonen työskenteli Siemens Sähkö Oy:ssä 15 vuotta ja sen jälkeen Yleisradiossa TV1:ssä. Talouspäällikön virasta hän jäi eläkkeelle 1980.
Päivätyönsä ohella Luukkonen soitti muun muassa Humppa-Veikoissa. Suosittu yhtye keikkaili ympäri Suomea 1960-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin. Dallapéhen Luukkonen liittyi 1982. Sulasolin yhteislaulutilaisuuksia hän säesti lähes 300 kertaa. Myös Karjala-talo työllisti Luukkosta usein. Viipurin soitannollisen kerhon suurorkesterissa hän soitti yli 20 vuotta ja kerhon puheenjohtajana hän toimi 1989–91. Viipurin ikinuorten juhlissa ja Sotaveteraanien virkistystilaisuuksissa haitari soi aina vuoteen 2004, jolloin hän sairastui ensimmäisen kerran. Luukkonen oli mukana Inkerin liiton toiminnassa, viimeksi tilintarkastajana. Synnyinkodissaan Inkerissä hän pääsi vierailemaan ensimmäisen kerran vasta 1999.
Puutarhanhoito oli Luukkoselle mieluisa harrastus rintamamiestontille 1956 rakentamansa omakotitalon pihapiirissä. Luonteeltaan hän oli seurallinen ja sovitteleva tarinoiden kertoja.
Melnikov, Ontropo, runonlaulaja
Melnikov Ontropo, s. 1834 Vuoleen Sohvolassa, k. 1915 kotikylässään. Kuuluisa runonlaulaja. Inkerikko. Melnikoveja asui Sohvolassa kuudessa talossa. Laulettuaan vuonna 1859 ylioppilas F. A. Saxbäckille Ontropo sai tekemisistään raipparangaistuksen. Väinö Salminen selittää: ”Työvouti kielsi Ontropoa laulamasta virsiään suomalaiselle ylioppilaalle, mutta kun Saxbäck kaikesta huolimatta sai Ontropon työn lomassa sanelemaan runojaan, oli siitä seurauksena seuraavana lauantaina julkinen raipparangaistus moision pihalla.” Ontropo selittelee runovarantonsa vähäisyyttä Larin Paraskeen verrattuna sillä, että mieheltä, joka julkisesti kärsii raipparangaistuksia kuin pahantekijä ”jäykät niskat niksahtaa, vielä muistikin murenee”. Traagisilla aineksilla oli Ontropon lauluissa huomattava sijansa. Hän lauloi mm. balladin miehentappajaneidosta.
Monahof, Ania, kirjailija

Ruotsininkeriläinen kirjailija Ania Monahof syntyi vuonna 1929 Leningradissa. Hänen juurensa ovat venäläis-inkeriläis-suomenruotsalaiset. Monahofin isovanhemmat olivat kotoisin Siverskajasta, Koprinan seurakunnasta, jossa Anian perhe vietti kesiään suvun idyllisessä huvilassa.
Anian isä oli venäläinen pankinkamreeri ja amatöörinäyttelijä**, ja hänen äitinsä oli** inkeriläinen konserttilaulajatar, joka lopetti esiintymisen 1930-luvun loppupuolella. Anian inkeriläinen mummo Katri Kostiainen asui Siverskajassa ja oli Anialle erityisen rakas. Hän kertoi vanhoista ajoista, tavoista ja omaisista. Hän oli nuorena asunut Pietarissa ja laulanut Pyhän Marian kirkkokuorossa.
Toisen maailmansodan aikana Monahofin perhe evakuoitiin Viron kautta Suomeen, josta matka jatkui edelleen Ruotsiin. Ania oli tuolloin 15-vuotias.
Gävlessä Ania oli ompelutöissä, mutta luettuaan ruotsalaisen kirjailijan Vilhelm Mobergin romaanit Amerikan-siirtolaisista, jotka olivat lähteneet pakoon Smoolannin nälänhätää, hän muutti Smoolantiin, Etelä-Ruotsissa sijaitsevaan maakuntaan. Hän tunsi syvästi, että smoolantilaiset ja inkeriläiset olivat saaneet kokea samanlaisia vaikeuksia. Siellä hän alkoi kirjoittaa vapaa-ajallaan.
Anialla on tytär, kolme poikaa ja yksi kasvattilapsi. Hän on naimisissa kolmannen kerran.
Suomeksi on ilmestynyt muun muassa omaelämäkerrallinen teos ”Kärsimyksen pyhät kyyneleet” (1997).
Monahof on työskennellyt matkanjohtajana ja kirjailijana. Hän on kirjoittanut useita omaelämäkerrallisia teoksia. Hän sai Siirtolaisinstituutin kulttuuripalkinnon vuonna 1989. Nykyisin Monahof asuu Loftahammarissa.
Ania työskenteli oppaana 16 vuotta 1970-luvulta alkaen. Hän vei matkaryhmiä Suomeen ja Viroon, taidematkoille Leningradiin ja Moskovaan sekä Trans-Siperian rautatietä pitkin itään. Lentomatkat suuntautuivat Samarkandiin, Taškentiin ja Israeliin.
Ania on kirjoittanut yhteensä kuusi kirjaa. Yllä mainittujen omaelämäkerrallisten kirjojen lisäksi hän paneutui inkeriläiseen historiaan neljännessä kirjassaan ”Svarta torpet”.
Mullonen, Maria, fil. tri, dosentti
Anna-Maria Mullonen (o. s. Mehiläinen) oli filosofian tohtori ja Petroskoin yliopiston suomalais-ugrilaisen osaston johtaja. Hän oli syntynyt 20.3.1930 Keltossa Oravan kylässä.
Maria Mullosen panos suomen ja vepsän kielten kehittämiseen Karjalassa oli keskeinen. Suomen kieltä opiskeltiin kymmeniä vuosia Mullosen laatimien oppikirjojen avulla.
Yksi hänen merkittävimmistä saavutuksistaan inkeriläisen kulttuurin hyväksi oli kesäkuussa 2004 ilmestynyt Inkerin murteiden kirja ”Elettiinpä ennen Inkeris”, joka perustui Inkerin eri murrealueilla asuneiden ihmisten haastatteluihin. Vielä eläkkeellä ollessaankin Maria Mullonen antoi arvokkaan panoksensa nuorten kielenopetukseen Petroskoissa. Mullonen kokosi yhdessä Maria Zaitsevan kanssa Leningradissa vuonna 1972 julkaistun vepsän kielen sanakirjan (Slovar’ vepsskogo jazyka), jonka uudistettu laitos ilmestyi vuosi sitten. Uudessa sanakirjassa on noin 15 000 sanaparia, joiden joukossa on paljon uudissanoja, jotka on otettu käyttöön viimeisen kymmenen vuoden kuluessa.
Maria Mullonen oli naimisissa Karjalan suomalaisten Inkerin liiton entisen puheenjohtajan ja suomalaisvaikuttajan Juho Mullosen kanssa vuodesta 1955 lähtien.
Maria Mullonen kuoli 7.12.2008 Petroskoissa.
Mutanen, Pekka, kirjailija
Pekka Mutanen syntyi 21.6.1935 Suuressa Kikkerissä, Kupanitsassa. Sodan aikana perhe oli evakuoituna Suomessa ja palasi Neuvostoliittoon tammikuussa 1945. Mutanen työskenteli aluksi automekaanikkona. Vuonna 1963 hän aloitti opinnot Petroskoin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden osastolla. Vuonna 1967 hän siirtyi toimittajaksi Karjala-kustantamoon. Hänen ensimmäiset kertomuksensa julkaistiin Punalipussa vuonna 1967. Mutanen toimi Karjalan kirjailijaliiton puheenjohtajana.
Mutasen ensimmäinen erillinen kertomuskokoelma ”Pronssinen tähti” ilmestyi vuonna 1978 ja sen jälkeen Neuvostoliiton sankarista kertova novelli ”Poika Markkovan kylästä” vuonna 1983. Suomeen muuton jälkeen ilmestyi heimosotilaista kertova kirja ”Vaiennetut sotilaat” vuonna 1999.
Nikkarinen, Matti Jaakonpoika, kunnanjohtaja
Pokrovan entinen kunnanjohtaja Matti Jaakonpoika Nikkarinen, joka oli syntynyt vuonna 1858, kuoli 19.11.1906 Venjoen Mestilässä 48-vuotiaana.
”Nikkarinen oli tunnetuimpia kuntalaisiamme, ei ainoastaan omassa seurakunnassaan, vaan paljon laajemmassa piirissä. Oman vartensa varassa osasi hän kohota tavallista korkeammalle niin aineellisessa kuin henkisessä. Harvoin löytää niin lujaluontoisia ja tarmokkaita miehiä oman kansamme syvistä riveistä. Hänen henkiset kykynsä tulivat huomatuksi niissä monissa toimissa ja viroissa, joita hänelle oli uskottu. Kyläkunnan vanhempana hän palveli 3 vuotta ja kunnanvanhempana 14 vuotta, piirin maalaishallinnossa äänivaltaisena 9 vuotta ja läänin maalaishallinnossa 3 vuotta.
Lämmin koulun suosija hän oli. Kun paikkakunnalla ruvettiin kouluhommiin, niin paljon oli vielä vastustusta.
Kun sitten elettiin aikaa, jolloin vapauden henki rupesi puhaltelemaan ja kansat kahleitaan katkomaan, oli hän lämminhenkinen vapauden kannattaja, josta virkavalta leimasi hänet miksi lie kiihottajaksi, yllyttäjäksi ja hänet pantiin syytteeseen.
Varattomia varten hänellä oli auttava käsi. Monet ovat ne, joita hän on tarpeessa auttanut.
Kaipaamaan jäivät leski ja kuusi lasta.”
(Uusi Inkeri 1.12.1906)
Ojala, Ella, kirjailija

Kirjailija Ella Ojala (27.4.1929–4.12.2019) syntyi Lempaalassa, Inkerissä, Kieron kylässä. Hän katsoi kotipitäjänsä kuuluvan tavoiltaan ja kulttuuriltaan Etelä-Karjalaan. Ojala jäi Suomeen toisen maailmansodan jälkeen ja asui Tampereella.
Hän päätti perusopintonsa Neuvostoliitossa ja suoritti myöhemmin aikuiskasvatuksen ja slaavilaisen filologian opintoja Tampereen yliopistossa. Ojala työskenteli Tampereen kaupungin matkailuoppaana, opettajana ja tulkkina sekä myöhemmin kirjailijana. Ojalalle myönnettiin Tampereen kaupungin luovan kirjallisen työn palkinto vuosina 1989 ja 1991.
Ollila, Lyyli, taiteilija

Lyyli Ollila, o.s. Toikka, syntyi Hietamäellä vuonna 1888 Annamoision koulun opettajan Pietari Toikan ja hänen vaimonsa Marian, o.s. Jamalainen, perheeseen. Vuonna 1892 perhe muutti Siperiaan, jossa Pietari Toikka toimi katekeettana suomalaisessa siirtokunnassa Verhie Sujetukissa. Takaisin Inkeriin palattiin vuonna 1904.
Lyyli Toikka avioitui helsinkiläisen taidemaalarin Yrjö Ollilan kanssa vuonna 1912. Kummatkin kuuluivat vuonna 1912 perustettuun Septem-ryhmään. Perhe asui Pariisissa vuosina 1920–1927.
Taideopinnot: Académie Ranson, Pariisi, Ranska, 1920–1922.
Näyttelyt: Suomen Taiteilijain näyttely vuosina 1913, 1915, 1916, 1917, 1918, 1928, 1930, 1931, 1932, 1943 ja 1946 sekä Kööpenhaminassa vuonna 1919.
Ollila toimi opettajana ABC-piirustuskoulussa vuosina 1930–1940.
Ostonen, Olga, kansanlaulaja
Olga Aatamintytär Hirvonen syntyi Tuutarin Hirvosin kylässä 1. marraskuuta 1911. Hän oli 1900-luvun lopun merkittäviä inkeriläisen lauluperinteen välittäjiä. Häneltä on kerätty talteen yli 300 uudempaa inkeriläistä kansanlaulua.
Olgalla oli pakottava tarve laulaa. Kun suomalaisuus oli Stalinin aikana ahtaalla, Olga piiloutui kellariin laulamaan.
Olga Ostonen vieraili useaan otteeseen Suomessa, myös Inkerin kulttuuriseuran kutsumana. Hän oli 1990-luvulla toimineen Inkere-lauluryhmän jäsen. Olga Ostonen sai työstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tunnustuspalkinnon vuonna 1996.
Olga Ostonen kuoli 8.10.2001, ja hänet on haudattu Tuutarin Kirkhoffin hautausmaalle.
