Inkerin maantieteellinen historia ei ole yksiselitteinen kokonaisuus, ja sitä kerrottaessa eri näkökulmat sekoittuvat usein toisiinsa. Suomessa Inkerin historiana esitetty kertomus yhdistää maantieteellistä, kulttuurista ja kirkollista historiaa. Inkerinmaa nähdään yhä inkerinsuomalaisten maantieteellisenä alueena, vaikka se ei ole ollut sitä enää 300 vuoteen.
Nykyisin on harhaanjohtavaa samastaa Inkeri pelkästään Inkerinmaata kuvaaviin karttoihin merkittyyn alueeseen. Kartta näyttää vain yhden ulottuvuuden: sen ulkopuolelle jäävät alueen muu väestö ja hallinnollinen rakenne. Inkeristä puhuttaessa onkin tarkasteltava erikseen alueen maantieteellistä historiaa, siellä asuneiden väestöjen historiaa sekä seurakuntien historiaa.
Professori Lauri Honko kuvaa tilannetta teoksessa Inkerin mailla (1990): ”Yllättyisimme varmaan, jos eteemme tulisi Inkeriä kuvaava teos, jossa puhuttaisiin pelkästään venäläisistä tai pelkästään saksalaisista ja suomalaiset mainittaisiin vain alaviitteessä. Kuitenkin tällaiset teokset ovat täysin mahdollisia ja onpa sellaisia kirjoitettukin.”
Maantieteellinen Inkeri
Maantieteellisenä alueena Inkerinmaa on tarkoittanut Suomenlahden pohjukassa sijaitsevaa, noin 15 000 neliökilometrin laajuista maa-aluetta. Se on eri aikoina kuulunut Novgorodin, Ruotsin ja Venäjän alaisuuteen sekä ollut osa Neuvostoliittoa.
Inkerin vaiheista ennen 1000-lukua tiedetään vain vähän, ja ensimmäiset kirjalliset maininnat ovat 1200-luvulta. Novgorodin ruhtinaan Aleksanteri Nevskin vuonna 1240 saavuttama voitto ruotsalaisista ja heidän liittolaisistaan vahvisti Novgorodin valtaa alueella ja Inkerin yhteyttä itäiseen kulttuuripiiriin. Idän ja lännen kamppailu alueesta jatkui kuitenkin tämän jälkeenkin.
Vuonna 1478 Inkeri siirtyi Novgorodin mukana Moskovan alaisuuteen. Alueella käytiin taisteluja myös 1500-luvulla. Ruotsin ja Moskovan Venäjän välinen Inkerin sota vuosina 1610–1617 päättyi Stolbovan rauhaan, jossa Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa liitettiin Ruotsin kuningaskuntaan. Ruotsin valtakausi kesti noin sata vuotta. Suuren pohjan sodan aikana Venäjä valloitti Inkerin, ja Ruotsi luovutti alueen virallisesti Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.
Vuonna 1708 perustettiin Inkerin kuvernementti, jonka nimi muutettiin vuonna 1710 Pietarin kuvernementiksi. Vuonna 1914 nimeksi tuli Petrogradin kuvernementti ja vuonna 1924 Leningradin kuvernementti. Vuonna 1927 kuvernementtijako korvattiin uudella aluejaolla ja perustettiin Leningradin alue, johon historiallinen Inkerinmaa nykyisin kuuluu.
Inkeri ei ole ollut Inkerinä pidetyn alueen nimenä enää 300 vuoteen.
Inkerin evankelisluterilaisen seurakuntien kattama taso
Inkerinsuomalaiset hahmottavat Inkerinmaan pääasiassa evankelisluterilaisten seurakuntien muodostamana alueena. Myös inkeriläinen identiteetti on rakentunut vahvasti oman seurakunnan ympärille. Seurakuntajako näkyy yleisesti käytössä olevassa Juuso Mustosen vuonna 1933 piirtämässä kartassa.
Ensimmäinen suomenkielinen luterilainen seurakunta perustettiin Lempaalaan vuonna 1610. Ennen vainojen alkua seurakuntia oli kaikkiaan 34. Aakkosjärjestyksessä ne olivat:
Haapakangas, Hatsina, Hietamäki, Inkere, Järvisaari, Kaprio, Kattila, Keltto, Kolppana, Koprina, Kosemkina, Kupanitsa, Lahti, Lempaala, Liissilä, Markkova, Miikkulainen, Moloskovitsa, Narva, Novasolkka, Pietarin Pyhän Marian seurakunta, Ropsu, Rääpyvä, Serepetta, Siestarjoki, Skuoritsa, Soikkola, Spankkova, Toksova, Tuutari, Tyrö, Valkeasaari, Venjoki ja Vuole.
Neuvostoaikana uskonnollisia yhteisöjä vainottiin, ja kirkot suljettiin 1930-luvulla. Monet kirkkorakennukset hävitettiin, ja säilyneitä rakennuksia muutettiin viljamakasiineiksi, klubeiksi, elokuvateattereiksi tai varastoiksi.
Inkerin kirkko julistettiin uudelleensyntyneeksi vuonna 1989. Nykyisin se toimii koko Venäjän alueella luterilaisena kirkkona. Sen seurakuntia on eri puolilla maata, ja kirkon virallinen kieli on venäjä.
Inkerin väestö
Keskiajan alkuun asti alueella asui kuitenkin vain suomensukuisia heimoja, mutta jo keskiajan kuluessa slaavilaisväestö kasvoi enemmistöksi Inkerinmaan eteläpuolisilla alueilla. Inkerin asukkaat omaksuivat ortodoksisen kristinuskon viimeistään 1200-luvun alkupuolella, mutta kristilliset vaikutteet ulottuvat luultavasti jo vuoden 1000 tienoille.
Inkerinmaan alkuperäisväestöjä ovat ortodoksiset inkerikot eli inkeroiset ja vatjalaiset. Inkeroisten puhuma inkeroinen on suomen läheinen sukukieli. Sitä on joskus pidetty suomen kaakkoismurteisiin kuuluvana, mutta nykyisin se luokitellaan omaksi kielekseen. Kieli on vakavasti uhanalainen, ja sen puhujia on jäljellä vain vähän. Vatjalaisten puhuma vatja on läheistä sukua virolle. Sen puhujia on enää kourallinen.
Nykyiset inkerikot asuvat pääasiassa Soikkolanniemellä lähellä Viron rajaa. Kalastus on ollut heidän keskeinen elinkeinonsa, mutta Laukaan eli Ust-Lugan suursatama ja teolliset rakennushankkeet uhkaavat jäljellä olevia inkerikkokyliä ja niiden perinteisiä elinkeinoja. Sataman vuoksi asetetut kalastuskiellot estävät kalastajia lähtemästä merelle.
Aikaisemmin inkerikkoja asui myös Pohjois-Inkerissä ja muualla Suomenlahden rannikolla. Pohjois-Inkerin inkerikkojen kieli ja kulttuuri poikkesivat kuitenkin Länsi-Inkerin inkerikkojen kielestä ja kulttuurista.
Vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen suomalaisia alkoi muuttaa Inkeriin. Kyliä oli jäänyt tyhjilleen, kun ortodoksiset inkerikot ja vatjalaiset olivat paenneet Venäjän puolelle pelätessään pakkokäännyttämistä luterilaisuuteen.
Inkerinsuomalaiset
Nuorin Inkerin suomalaisryhmistä ovat inkerinsuomalaiset, joiden muutto alueelle alkoi vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen. Muuttajia tuli etupäässä Karjalankannakselta ja Savosta, ja siirtolaisuus Suomesta jatkui Venäjän vallankumoukseen saakka. Uskonnoltaan inkerinsuomalaiset olivat evankelisluterilaisia. Useimmat olivat Venäjän alamaisia, mutta osa Suomen suuriruhtinaskunnan aikana muuttaneista säilytti Suomen kansalaisuuden. Näitä ”passilaisia” tai ”suomenmuoakkoisia” asui etenkin Pohjois-Inkerissä.
Karjalankannakselta, Äyrämöisten kihlakunnasta, muuttaneita kutsuttiin äyrämöisiksi ja Savosta tulleita savakoiksi. Ryhmät erottuivat toisistaan lähtöseutunsa, murteensa ja tapakulttuurinsa perusteella.
Inkerinsuomalaiset elivät kahden kulttuurin välissä. Äidinkieli ja uskonto sitoivat heidät suomalaisuuteen keskellä venäläistä yhteiskuntaa. Luterilaisuus ja suomen kieli kietoutuivat tiiviisti yhteen, ja niiden yhteys näkyi myös arkisessa puheessa: luterilaiset kävivät ”Suomen kirkossa”, kun taas ortodokseja kutsuttiin ”venäjänuskoisiksi”.
Uskonnolliset ja kansalliset ryhmärajat olivat jyrkkiä, ja oman yhteisön yhtenäisyyttä varjeltiin tarkasti. Ortodoksisuutta pidettiin vakavana uhkana, eikä edes suomensukuista inkerikkoa hyväksytty luterilaisen inkerinsuomalaisen puolisoksi. Myös pietarilaisten orpolasten pelättiin heikentävän suomalaisuutta, vaikka heidän ottamisensa kasvattilapsiksi oli inkeriläisnaisten yleinen sivuelinkeino. Inkerin lauluemo Larin Paraskekin kasvatti elämänsä aikana useita kymmeniä ”linnanlapsia”. Hän oli kuitenkin itse ortodoksi.
Inkeri oli monikulttuurinen, eri etnisten ryhmien muodostama mosaiikki. Eri ryhmien asutus lomittui, mutta yhteisöt pysyivät erillään. Inkerikot ja inkerinsuomalaiset asuivat usein eri kylissä tai saman pitkän kylän vastakkaisissa päissä. Vaikka he elivät lähekkäin, heidän sosiaaliset maailmansa kohtasivat harvoin henkilökohtaisella tasolla.
Ennen venäläistämistoimia inkerinsuomalaiset olivat pääosin yksikielisiä. Kylissä asui yleensä joko venäläisiä tai inkerinsuomalaisia, ja sekakylissäkin asutus jakautui selvästi kieliryhmittäin. Vuonna 1926 peräti 98 prosenttia inkerinsuomalaisista puhui äidinkielenään suomea. Venäjää osattiin usein vain auttavasti, sen verran kuin asiointi vaati. Suomen kieltä ja suomalaisuutta ylläpitivät erityisesti evankelisluterilainen kirkko ja Inkerin oma koululaitos.
Elinkeinot
Perinteisinä elinkeinoina Inkerissä olivat maanviljelys ja karjanhoito. Vaikka luonnonolosuhteet olivatkin suotuisat, maatilat olivat melko pieniä, useimmat alle 10 hehtaaria. Tärkeimpiä viljelyskasveja olivat ruis, kaura, ohra, pellava, perunat ja muut juurekset. Varallisuudesta riippuen tiloilla oli yksi tai useampi hevonen. Lehmillä oli keskeinen sija inkeriläisessä elämässä.
Pietarin miljoonakaupungissa inkeriläisten maito- ja muille maataloustuotteille oli loputtomat markkinat ja Pietari oli hyvien kulkuyhteyksien päässä. Vielä maatalouden kollektivisoinnin jälkeenkin Inkerin naiset jatkoivat maitoreissujaan Leningradiin turvatakseen perheidensä toimeentulon. Vaikka perheellä oli lupa pitää vain yhtä lehmää ja peltotilkku oli kutistunut alle 10 aarin, maitotuotteita riitti myytäväksi. Miehet kävivät Pietarissa töissä ajureina ja rakennustyömailla etenkin ennen vallankumousta.
Suomenlahden ja Laatokan rantakylissä kalastus oli huomattava sivunelinkeino.
Vainot alkavat
Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Inkerille luvattiin uskonnonvapaus ja kulttuuriautonomia, mutta lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Sen sijaan kirkkoon ja papistoon kohdistuneet vainot alkoivat jo 1920-luvulla: pappeja vangittiin ja karkotettiin, ja 1930-luvulla kirkot suljettiin lopullisesti. Koululaitos venäläistettiin vuonna 1937. Suomenkieliset, venäjää taitamattomat lapset joutuivat siirtymään venäjänkieliseen opetukseen kesken lukuvuoden. Suomenkieliset oppikirjat tuhottiin, ja suomen puhumisesta rangaistiin.
Inkeriläisten hajaannus alkoi jo Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. Suomen ja Viron itsenäistyminen herätti myös inkeriläisissä toiveita itsenäisyydestä. Keväästä 1918 syksyyn 1919 Inkerissä käytiin aseellisia kahakoita. Väestöä koettelivat eniten Pohjois-Inkerin taistelut vuonna 1919, jolloin Suomen rajan läheisistä pitäjistä pakeni Suomeen yli 6 000 ihmistä. Suomeen saapuneiden inkeriläispakolaisten määrä oli suurimmillaan vuonna 1920, jolloin heitä oli noin 8 200.
Stalinin vainojen alettua vuonna 1929 Suomeen pakeni 1930-luvun aikana salateitse vielä useita satoja inkerinsuomalaisia. Heidät luokiteltiin Suomessa pakolaisiksi. Suomeen jääneet olivat ulkomaalaisen asemassa, kunnes saivat Suomen kansalaisuuden hakemuksesta tai, naisten kohdalla, avioliiton kautta. Vuonna 1943 Suomessa asui yhä 1 672 inkerinsuomalaista, joilla ei ollut Suomen kansalaisuutta.
Pohjois-Inkerin suomalaisväestöä pakkosiirrettiin pois Suomen rajan tuntumasta jo 1930-luvulla. Vuosina 1929–1938 maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä vangittiin ja karkotettiin kotiseuduiltaan60 000 inkerinsuomalaista eli puolet Inkerin suomalaisväestöstä. Vainot kohdistuivat aluksi erityisesti varakkaimpaan ja koulutettuun väestöön.
Toisen maailmansodan aika
Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä noin 30 000 jäi Leningradin piiritykseen. Arviolta kolmasosa heistä menehtyi. Talvella 1941–1942 noin 10 000 saartorenkaaseen jäänyttä inkerinsuomalaista siirrettiin Siperiaan. Saksalaiset miehittivät kesällä 1941 Inkerin länsiosat, jossa asui yli 76 000 inkeriläistä. Sodan jatkuessa useat tuhannet inkeriläiset joutuivat siirtymään rintamavyöhykkeeltä länteen, Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3 000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti keväästä 1943 alkoivat inkerinsuomalaisten siirrot Suomeen alkoivat keväällä 1943 vapaaehtoisperiaatteella.
Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä. Suomessa inkeriläiset sijoittuivat pääasiallisesti Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Toimeentulonsa he saivat maataloudesta ja teollisuudesta. Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti.
Takaisin Neuvostoliittoon
Inkeriläisten oleskelu Suomessa jäi noin puoleentoista vuoteen. Syyskuun 19. päivänä 1944 solmitun välirauhan ehdoissa Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon.
Inkeriläisille luvattiin, että he pääsisivät takaisin kotiseudulleen. Noin 55 000 palasikin Neuvostoliittoon, mutta heitä ei viety Inkerinmaalle, vaan sijoitettiin muun muassa Jaroslavlin, Tverin ja Novgorodin alueille. Vasta 1950-luvun loppupuolella inkerinsuomalaiset saivat mahdollisuuden palata kotiseudulleen.
Noin 8 000 inkeriläistä jäi jatkosodan jälkeen palaamatta Neuvostoliittoon. Heistä yli 4 000 siirtyi Ruotsiin 1950-luvun loppuun mennessä, ja loput jäivät Suomeen.
1990-luvulla inkeriläiset rehabilitoitiin eli heidän kunniansa palautettiin. Vuosikymmenen alussa entisellä Inkerinmaalla asui enää noin 20 000 kansallisuudeltaan suomalaista, mikä vastasi noin kolmannesta Neuvostoliitossa asuneesta inkeriläisväestöstä. Itä-Karjalassa heitä asui noin 18 000 ja Virossa noin 17 000. Tuhansia jäi asumaan Siperiaan, Keski-Aasiaan ja muille entisen Neuvostoliiton pakkosiirtoalueille.
Toinen maailmansota hajotti inkerinsuomalaisen väestön eri puolille maailmaa. Sen jälkeen inkerinsuomalaiset eivät enää muodostaneet yhtenäisellä alueella elävää kansaa. 2000-luvun alussa esimerkiksi Leningradin alueella asui vain muutama tuhat suomea puhuvaa inkerinsuomalaista. Inkeriläisten nykyisestä määrästä ei ole tietoa.
Inkeriläisyyden elpyminen
Stalinin vainojen alettua suomen kieli julistettiin ”porvarillisen nationalismin ilmentymäksi”. Venäläistämistoimien seurauksena seurakunnallinen ja uskonnollinen toiminta kiellettiin vuonna 1937 ja suomenkielinen koululaitos lakkautettiin vuonna 1938. Suomen rajan läheiset alueet tyhjennettiin suomalaissyntyisestä väestöstä vuosina 1929–1931 ja 1935–1936. Nämä karkotukset ja toisen maailmansodan väestönsiirrot lamauttivat inkerinsuomalaisten mahdollisuudet ylläpitää omaa kulttuuriaan. Sodan jälkeen alkoi pitkä vaikenemisen aika. Vasta 1980-luvun perestroika avasi mahdollisuuden kansalliselle heräämiselle muiden Neuvostoliiton pienten kansojen rinnalla.
Sodan jälkeisinä vuosina inkerinsuomalainen evankelisluterilainen kirkko toimi epävirallisesti, pääasiassa maallikkosaarnaajien varassa. Se alkoi saada tukea Viron luterilaiselta kirkolta 1960-luvulla ja myöhemmin myös Suomesta. Narvassa suomenkieliset jumalanpalvelukset alkoivat vuonna 1961, ja Petroskoin luterilainen seurakunta perustettiin vuonna 1969. Entisen Inkerin alueelle perustettiin vuonna 1976 Puskinin seurakunta, jonka käyttöön luovutettu vanha saksalainen kirkko vihittiin käyttöön seuraavana vuonna. Seurakunta toimi noin kymmenen vuotta virolaisten pappien tuella, kunnes inkerinsuomalainen Arvo Survo vihittiin sen papiksi vuonna 1987.
Hengellisen tehtävänsä ohella evankelisluterilainen kirkko vahvisti Inkerissä kansallista tietoisuutta ja kokosi ihmisiä yhteen. Näin tapahtui myös 1980-luvulla, jolloin kirkko oli ainoa paikka, jossa pitkienkin matkojen takaa saapuneet saattoivat kuulla suomen kieltä. Kirkollinen toiminta vahvisti inkerinsuomalaisten itsetuntoa ja loi pohjaa kansalliselle järjestäytymiselle.
Yksi uuden kansallisen tietoisuuden sytykkeistä oli Neuvosto-Karjalassa ilmestyneen Punalippu-lehden inkeriläisiä käsittelevä teemanumero elokuulta 1987. Sen pääkirjoituksessa ”Vaalikaamme kansan kulttuuriperinnettä” todettiin (Punalippu 8/1987, 3)).
Hyvä lukija, tämän Punalipun numero on erikoinen. Kohta kymmenen vuotta vanha hanke on toteutunut ja käsissäsi oleva Punalipun nide kertonee inkeriläisistä enemmän kuin viimeksi kuluneet vuosikymmenet ovat tietoutta heistä jakaneet … Sota ja yksilöpalvonnan aikaiset väestönsiirrot ovat hajottaneet runsaan 100-tuhannen inkeriläisväestön eri puolille valtakuntaa sekä ulkomaille, lähinnä Suomeen ja Ruotsiin. Osa väestöstä on palannut vaikeuksien kautta 50- luvulla kotikonnuilleen, osa on kotiutunut Karjalaan ja osa kulkeutunut Eestiin. Näillä alueilla inkeriläisväestö nykyään pääpiirtein asuukin… Inkeriläisillä on kaukaa historian syvyyksistä juontuva kulttuuriperinne. Heidän ansionsa kansallisen kulttuurin kehittämiseksi on merkittävä. He ovat yhdessä neuvostomaan kaikkien kansojen kanssa osallistuneet uutterasti uuden elämän rakentamiseen ja puolustaneet urheasti monikansaista kotimaataan Neuvostoliittoa. He ovat vähemmistöryhmänä ja kansallisuutena täysin oikeutetusti verrattavissa kaikkiin muihin maamme kansallisuuksiin.
Kyseinen Punalipun teemanumero oli Neuvostoliitossa asuvien inkeriläisten kansallisen itsetunnon herättäjänä varsin merkittävä. Tämä näkyi 1980-luvun loppuvuosina eri puolilla Neuvostoliittoa ja Viroa tapahtuneena inkeriläisten järjestäytymisenä. Kesällä 1990 Leningradin alueella toimi yhdeksän, Virossa kymmenen ja Neuvosto-Karjalassa viisi inkeriläisjärjestöä, joissa arvioitiin olevan yhteensä yli 5 000 jäsentä. Myös Inkerin kirkko elpyi, ja uusia seurakuntia perustettiin. Keväällä 1991 toimivia seurakuntia oli yhteensä 18. Niissä arvioitiin olevan noin 15 000 jäsentä. Tarkkoja määriä ei ole tiedossa, koska saatavilla ei ole täsmällisiä tilastoja. Nykyisin Inkerin kirkkoon kuuluu noin 60 seurakuntaa eri puolilla Venäjää. Inkerin kirkko ei enää ole ”inkeriläisten kirkko”, vaan Venäjän evankelisluterilainen kirkko, jonka toimintakieli on venäjä.
Paluumuutto
Vuoden 1990 huhtikuussa presidentti Mauno Koivisto totesi ulkomaantoimittajien yhdistyksen tilaisuudessa mielipiteenään, että inkerinsuomalaisia tulisi Suomessa kohdella ”takaisinmuuttajina”. Siitä lähtien entisen Neuvostoliiton alueelta on muuttanut Suomeen yli 30 000 inkeriläistä paluumuuttajaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kolmasosa inkeriläisistä olisi muuttanut Suomeen, sillä määrässä on mukana myös perheenjäseniä, jotka saattavat olla kansallisuudeltaan muita kuin suomalaisia.