Inkerin historiasta ei ole täysin yksiselitteinen asia, ja kerronnan näkökulmat sekoittuvat usein toisiinsa. Suomessa Inkerin historiana kerrottu on maantieteellisen, kulttuurisen ja kirkollisen historian synteesi. Inkerinmaa nähdään yhä olemassa olevana maantieteellisenä inkerinsuomalaisten alueena, vaikka se ei sitä ole ollut 300 vuoteen.
On harhaa, pitää Inkerinä sitä, mikä on piirretty Inkerinmaata kuvaaviin karttoihin. Sen Inkerinmaan historiallisista vaiheista vain osa on sitä, mitä yleensä nimitetään Inkeriksi, inkeriläisyydeksi tai inkeriläiseksi perinnekulttuuriksi. Pitääkin tarkastella erikseen maantieteellisen Inkerin historiaa, alueella asuneiden väestöjen historiaa ja seurakunnallista historiaa. Professori Lauri Honko kuvaa tilannetta teoksessa Inkerin mailla (1990): ”Yllättyisimme varmaan, jos eteemme tulisi Inkeriä kuvaava teos, jossa puhuttaisiin pelkästään venäläisistä tai pelkästään saksalaisista ja suomalaiset mainittaisiin vain alaviitteessä. Kuitenkin tällaiset teokset ovat täysin mahdollisia ja onpa sellaisia kirjoitettukin”.
Maantieteellinen Inkeri
Alueellinen Inkerinmaa on ollut Suomenlahden pohjukassa sijaitseva, noin 15 000 neliökilometrin suuruinen maa-alue. Se on aikojen saatossa kuulunut milloin Novgorodille, Ruotsille tai Venäjälle sekä ollut osa Neuvostoliittoa.
Inkerin vaiheista ennen 1000-lukua on vain vähän tietoa. Ensimmäisiä kirjallisia merkintöjä on 1200-luvulta. Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski liitti Inkerin osaksi itäistä kulttuuripiiriä rannoilla ruotsalaisista, norjalaisista, suomalaisista ja hämäläisistä saadun voiton jälkeen vuonna 1240. Idän ja lännen väliset taistelut jatkuivat Inkerinmaalla tämän jälkeenkin. Vuonna 1478 Venäjä liitti Inkerin itseensä, mutta alueella käytiin taisteluja 1500-luvulla. Inkerin sota käytiin 1610–1617 Ruotsin kuningaskunnan ja Moskovan Venäjän välillä ja se päättyi Stolbovan rauhaan, jossa Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa liitettiin Ruotsin kuningaskuntaan noin sadan vuoden ajaksi. Suuressa Pohjan sodassa Inkeri siirtyi lopullisesti Venäjän alaisuuteen. Virallisesti Ruotsi luovutti alueen Uudenkaupungin rauhassa 1721.
Inkeristä tuli vuonna 1708 alueesta tuli Inkerin ja vuonna 1710 nimi muuttui Pietarin kuvernementiksi. Venäjän vallankumouksen jälkeen nimi muuttui Leningradin kuvernementiksi, mikä se on edelleenkin.
Inkeri ei ole ollut Inkerinä pidetyn alueen nimenä enää 300 vuoteen.
Inkerin evankelisluterilaisen seurakuntien kattama alue
Inkerinsuomalaiset hahmottavat Inkerinmaan pääsiallisesti evankelisluterilaisten seurakuntien muodostamana alueena ja inkeriläisyys identifioitiin seurakuntajaon perusteella. Ne on kuvattu yleisesti käytössä olevassa Juuso Mustosen piirtämässä kartassa vuodelta 1933.
Ensimmäinen luterilainen suomenkielinen seurakunta perustetaan Lempaalaan 1610. Ennen vainon vuosien alkua seurakuntia oli kaikkiaan 34 (aakkosjärjestyksessä lueteltuina):
Haapakangas, Hatsina, Hietamäki, Inkere, Järvisaari, Kaprio, Kattila, Keltto, Kolppana, Koprina, Kosemkina, Kupanitsa, Lahti, Lempaala, Liissilä, Markkova, Miikkulainen, Moloskovitsa, Novasolkka, Pietarin Pyhän Marian seurakunta, Ropsu, Rääpyvä, Serepetta, Siestarjoki, Skuoritsa, Soikkola, Spankkova, Toksova, Tuutari, Tyrö, Valkeasaari, Venjoki ja Vuole.
Neuvostoaikana uskonnollisia yhteisöjä vainottiin ja kirkot suljettiin 1930-luvulla. Monet kirkkorakennukset hävitettiin tai niiden käyttötarkoitus muutettiin. Säilyneet rakennukset toimivat viljamakasiineina, klubeina, elokuvateattereina tai varastoina.
Inkerin kirkko julistettiin uudelleen syntyneeksi vuonna 1989. Nykyinen Inkerin kirkko on kuitenkin luonteeltaan Venäjän luterilainen kirkko, jonka seurakuntia on ympäri Venäjää ja kirkon virallinen kieli on venäjä.
Inkerin väestö
Keskiajan alkuun asti alueella asui kuitenkin vain suomensukuisia heimoja. Inkerinmaan eteläpuolisilla alueilla slaavilaisväestö kasvoi enemmistöksi keskiajan kuluessa. Inkerin asukkaat omaksuivat ortodoksisen kristinuskon viimeistään 1200-luvun alkupuolella, luultavimmin kristillinen vaikutus juontuu jo vuoden 1000 tienoilta. Vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen käynnistyi suomalaisten muutto Inkeriin. Kyliä oli jäänyt tyhjilleen, kun kreikkalaiskatolista uskontoa tunnustavat inkerikot ja vatjalaiset pakenivat pakkokäännytysten pelossa Venäjän puolelle.
Inkerinmaan alkuperäisväestöjä ovat uskonnoltaan ortodoksit inkerikot eli inkeroiset ja vatjalaiset. Inkeroisten puhuma kieli on suomen lähin sukukieli. Sitä on joskus pidetty suomen kaakkoismurteisiin kuuluvana, mutta nykyisin on luokiteltu omaksi kielekseen. Nykyisin kielellä on vain muutamia satoja puhujia, ja se on kuolemassa. Vatjalaisten puhuma kieli on lähellä viron kieltä. Vatjan kielen puhujia on enää kourallinen.
Nykyiset inkerikot asuvat pääasiassa Soikkolanniemellä, lähellä Viron rajaa. Inkerikkojen pääasiallinen elinkeino on kalastus. Laukaan suursatama ja teolliset rakennushakkeet uhkaavat jäljellä olevia inkerikkokyliä ja perinteisiä elinkeinoja. Kalastusveneet eivät pääse enää merelle, kun Ust-Lugan suursataman takia kalastaminen on kielletty.
Aikaisemmin inkerikkoja asui myös Pohjois-Inkerissä ja pitkin Suomenlahden rannikkoa. Pohjois-Inkerin inkerikkojen puhuma kieli ja kulttuuri poikkesivat kuitenkin Länsi-Inkerin inkerikkojen puhumasta murteesta.
Inkerinsuomalaiset
Nuorin Inkerin suomalaisryhmistä on inkerinsuomalaiset, jotka muuttivat alueelle Suomesta, etupäässä Karjalankannakselta ja Savosta Stolbovan rauhan 1617 jälkeen. Suomalaisten siirtolaisuus jatkui Venäjän vallankumoukseen saakka. Uskonnoltaan inkerinsuomalaiset olivat evankelisluterilaisia. Inkeriläiset olivat enimmäkseen Venäjän alamaisia, mutta osa Suomen suuriruhtinaskunnan aikana Inkeriin muuttaneista säilytti Suomen kansalaisuuden. Näitä ”passilaisia” tai ”suomenmuoakkoisia” asui etenkin Pohjois-Inkerissä.
Lähtöseutunsa, murteensa ja tapakulttuurinsa takia Karjalankannakselta, Äyrämöisten kihlakunnasta muuttaneita kutsuttiin äyrämöisiksi ja Savosta tulleita savakoiksi.
Inkerinsuomalaiset asuivat kahden kulttuurin puristuksessa. Suomalaisuuteen he kytkeytyivät äidinkielen ja uskonnon sitein keskellä venäläistä yhteiskuntaa. Luterilaisuus ja suomen kieli liimautuivat inkerinsuomalaisuudessa tiiviisti toisiinsa ja tämä uskon ja kielen pyhä liitto suodattui myös inkeriläisten arkiseen puheeseen. Luterilaiset kävivät ”Suomen kirkossa” ja kreikkalaiskatoliset olivat ”venäjänuskoisia”. Ryhmärajat olivat jyrkkiä. Omaa kansallista ja uskonnollista puhtautta varjeltiin tiukasti. Kreikkalaiskatolisuutta pidettiin vakavana uhkana eikä edes toisuskoinen inkerikko ollut kelvollinen luterilaisen inkerinsuomalaisen puolisoksi. Jopa inkeriläisnaisten kasvatiksi ottamien pietarilaisten orpolasten pelättiin murentavan suomalaisuutta, vaikka kasvattien hoitaminen oli varsin yleinen inkeriläisnaisten harjoittama sivuelinkeino. Myös Inkerin lauluemo Larin Paraske kasvatti elämänsä aikana useita kymmeniä ”linnanlapsia”. Tosin Paraske oli itsekin uskonnoltaan kreikkalaiskatolinen.
Inkeri ei ollut yksin suomalaisten asuttama alue, vaan monikulttuurinen, eri etnisten ryhmien muodostama mosaiikki. Ryhmärajojen takia eri etnisten ryhmien asutus muodostui limittäiseksi. Inkerikot ja inkerinsuomalaiset asuivat eri kylissä tai omissa kuplissaan saman pitkän kylän vastakkaisissa päissä. Vaikka lähekkäin elettiin ja sosiaaliset maailmat olivat näköetäisyydellä, ne eivät henkilökohtaisella tasolla kohdanneet.
Inkerinsuomalaiset olivat ennen venäläistämistoimia pääosin yksikielisiä. Kansallisuusrajat olivat selviä, ja asutus jakaantui kieliryhmittäin. Yleensä yhdessä kylässä asui joko pelkästään venäläisiä tai pelkästään inkerinsuomalaisia. Sekakyliäkin oli, mutta tällöin asutus jakaantui selkeästi kieliryhmien mukaan. Vuonna 1926 peräti 98 % inkeriläisistä puhui äidinkielenään suomea. Venäjää osattiin usein auttavasti ja vain sen verran, mitä asioitaessa tarvittiin. Suomalaisuuden keskeisiä ylläpitäjiä olivat evankelisluterilainen kirkko sekä Inkerin oma koululaitos.
Elinkeinot
Perinteisinä elinkeinoina Inkerissä olivat maanviljelys ja karjanhoito. Vaikka luonnonolosuhteet olivatkin suotuisat, maatilat olivat melko pieniä, useimmat alle 10 hehtaaria. Tärkeimpiä viljelyskasveja olivat ruis, kaura, ohra, pellava, perunat ja muut juurekset. Varallisuudesta riippuen tiloilla oli yksi tai useampi hevonen. Lehmillä oli keskeinen sija inkeriläisessä elämässä.
Pietarin miljoonakaupungissa inkeriläisten maito- ja muille maataloustuotteille oli loputtomat markkinat ja Pietari oli hyvien kulkuyhteyksien päässä. Vielä maatalouden kollektivisoinnin jälkeenkin, Inkerin naiset jatkoivat maitoreissujaan Leningradiin turvatakseen perheellensä välttämättömät tarpeet. Perheellä oli lupa pitää vain yhtä lehmää ja peltotilkku oli kutistunut alle 10 aarin, maitotuotteita riitti myytäväksi.
Suomenlahden ja Laatokan rantakylissä kalastus oli huomattava sivunelinkeino.
Etenkin ennen vallankumousta miehet kävivät töissä Pietarissa ajureina ja rakennustöissä.
Vainot alkavat
Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Inkerille luvattiin uskonnon vapaus ja kulttuuriautonomia. Inkerin osalta nämä lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Kirkkoon ja papistoon kohdistetut vainot alkoivat jo 1920-luvulla. Pappeja vangittiin ja karkotettiin. Lopullisesti kirkot suljettiin 1930-luvulla. Koululaitos venäläistettiin vuonna 1937. Suomea äidinkielenään puhuvat ja venäjää taitamattomat lapset joutuivat kesken oppivuoden siirtymään venäjänkieliseen opetukseen. Suomenkieliset oppikirjat tuhottiin ja suomeksi puhumisesta rangaistiin.
Inkeriläisten hajaannus alkoi jo Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa, kun Suomen ja Viron valtioiden itsenäistyminen synnyttivät samanlaisia ajatuksia myös inkeriläisten keskuudessa. Keväästä 1918 syksyyn 1919 Inkerissä esiintyi aseellisia kahakoita. Väestöä eniten koettelevat taistelut käytiin Pohjois-Inkerissä vuonna 1919, minkä seurauksena Suomen rajaa lähellä olevista pitäjistä pakeni Suomeen yli 6 000 henkilöä. Suurimmillaan Inkerinmaalta tulleiden pakolaisen määrä oli vuonna 1920, jolloin heitä oli Suomessa noin 8 200. Stalinin vainojen alettua vuonna 1929 Suomeen tuli 1930-luvulla salatein useita satoja inkerinsuomalaisia, jotka luokiteltiin täällä pakolaisiksi. Suomeen jääneet inkeriläispakolaiset olivat ulkomaalaisten asemassa, kunnes saivat hakemuksesta kansalaisoikeudet. Vuonna 1943 Suomessa asui 1 672 Suomen kansalaisuutta vailla olevaa inkerinsuomalaista.
Inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin Pohjois-Inkeristä Suomen rajan tuntumasta jo 1930-luvulla. Vuosina 1929–1938 Maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä 60 000 inkerinsuomalaista eli puolet Inkerin suomalaisväestöstä vangittiin ja karkotettiin pois kotiseuduiltaan. Vainot kohdistuivat aluksi etenkin varakkaimpaan ja koulutettuun väestöön. Karkotukset kiihtyivät toisen maailmansodan puhjettua, ja väkeä vietiin Siperiaan ja muille syrjäseuduille.
Toisen maailmansodan aika
Toisesa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä noin 30 000 jäi Leningradin piiritykseen. Arviolta noin kolmasosa heistä menehtyi. Talvella 1941–1942 noin 10 000 saartorenkaassa olevaa inkerinsuomalaista siirrettiin Siperiaan. Saksalaiset miehittivät kesällä 1941 Inkerin länsiosat, jossa asui yli 76 000 inkeriläistä. Sodan jatkuessa useat tuhannet inkeriläiset joutuivat siirtymään rintamavyöhykkeeltä länteen, Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti keväästä 1943 alkoivat inkerinsuomalaisten muutot Suomeen vapaaehtoisperiaatteella.
Inkeriläinen nainen Kloogan siirtoleirillä.
Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä. Suomessa inkeriläiset sijoittuivat pääasiallisesti Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Toimeentulonsa he saivat maataloudesta ja teollisuudesta. Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti.
Takaisin Neuvostoliittoon
Suomessa oloaika rajoittui noin puoleentoista vuoteen, sillä 19.9.1944 solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omalle kotiseudulle. 55 000 inkeriläistä palasikin takaisin Neuvostoliittoon, mutta yksikään heistä ei päätynyt Inkerinmaalle, vaan heidät sijoitettiin maan syrjäisille seuduille kuten Jaroslavllin, Tverin ja Novgorodin alueille. Vasta 1950-luvun loppupuolella inkerinsuomalaiset saivat mahdollisuuden palata takaisin kotiseudulle.
1990-luvulla inkeriläiset rehabilitoitiin ja heidän kunniansa palautettiin. 1990-luvun alussa entisellä Inkerinmaalla asui vain noin 20 000 kansallisuudeltaan suomalaista ihmistä. Tämä oli noin kolmannes Neuvostoliitossa asuneesta inkeriläisväestöstä. 18 000 kansallisuudeltaan suomalaista asui Itä-Karjalassa ja noin 17 000 Virossa. Tuhansia asuu edelleenkin Siperiassa, Keski-Aasiassa sekä muilla entisen Neuvostoliiton pakkosiirtoalueilla.
Neuvostoliittoon jatkosodan jälkeen palaamatta jääneistä, noin 8 000 inkeriläisestä, siirtyi 1950-luvun loppuun mennessä Ruotsiin yli 4 000 henkilöä, loput jäivät Suomeen.
Toinen maailmansota merkitsi inkerinsuomalaisen väestön täydellistä hajaannusta eikä yhtenäisestä kansasta enää tämän jälkeen voida puhua. Nykyisin esimerkiksi Leningradin alueella asuu vain muutama tuhat suomea puhuvaa inkerinsuomalaista.
Inkeriläisyyden elpyminen
Stalinin vainojen alettua suomen kieli todettiin ”porvarillisen nationalismin ilmentymäksi”. Venäläistämispyrkimysten seurauksena vuonna 1937 seurakunnallinen ja uskonnollinen toiminta kiellettiin ja suomenkielinen koululaitos lakkautettiin vuonna 1938. Myös 1929–1931 ja 1935–1936 tapahtuneet Suomen rajaa lähellä olevien alueiden tyhjentämiset suomalaissyntyisestä väestöstä sekä toisen maailmansodan seurauksena tapahtuneet väestönsiirrot halvaannuttivat inkerinsuomalaisten mahdollisuudet oman kulttuurin ylläpitämiseen. Toisen maailmansodan jälkeinen kausi merkitsi inkeriläisille vaikenemisen aikaa. Vasta 1980-luvulla käynnistynyt perestroika antoi voiman inkeriläisten kansalliselle heräämiselle Neuvostoliiton muiden pienten kansojen imussa.
Sodan jälkeisinä vuosina pääasiallisesti maallikkosaarnaajien varassa epävirallisesti toiminut inkerinsuomalainen evankelisluterilainen kirkko sai 1960-luvulta lähtien tukea Viron luterilaiselta kirkolta ja myöhemmin myös Suomesta. Narvassa alettiin pitää suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuonna 1961 ja vuonna 1969 perustettiin Petroskoin luterilainen seurakunta. Entiseen Inkeriin perustettiin vuonna 1976 Puskinin seurakunta. Seurakunnan käyttöön luovutettu vanha saksalainen kirkko vihittiin käyttöön 1977. Puskinin seurakunta toimi kymmenkunta vuotta virolaisten pappien tuella, kunnes vuonna 1987 inkerinsuomalainen Arvo Survo vihittiin seurakunnan papiksi.
Evankelisluterilaisella kirkolla oli Inkerissä hengellisen tehtävän ohella myös voimakas kansallisuusaatetta herättävä ja kokoava voima. Näin tapahtui myös 1980-luvulla, jolloin kirkko oli ainoa paikka, jossa pitkien taipaleiden takaa tullut väki saattoi kuulla suomen kieltä. Kirkollisen toiminnan seurauksena inkerinsuomalaisten itsetunto kohosi ja myös kansallinen järjestäytyminen alkoi.
Yhtenä inkeriläisten uuden kansallisen tietoisuuden sytykkeenä toimi Neuvosto-Karjalassa ilmestyneen Punalippu-lehden teemanumero elokuulta 1987, joka toteaa pääkirjoituksessaan Vaalikaamme kansan kulttuuriperinnettä (Punalippu, 8/1987, 3).
Hyvä lukija, tämän Punalipun numero on erikoinen. Kohta kymmenen vuotta vanha hanke on toteutunut ja käsissäsi oleva Punalipun nide kertonee inkeriläisistä enemmän kuin viimeksi kuluneet vuosikymmenet ovat tietoutta heistä jakaneet … Sota ja yksilöpalvonnan aikaiset väestönsiirrot ovat hajottaneet runsaan 100-tuhannen inkeriläisväestön eri puolille valtakuntaa sekä ulkomaille, lähinnä Suomeen ja Ruotsiin. Osa väestöstä on palannut vaikeuksien kautta 50- luvulla kotikonnuilleen, osa on kotiutunut Karjalaan ja osa kulkeutunut Eestiin. Näillä alueilla inkeriläisväestö nykyään pääpiirtein asuukin… Inkeriläisillä on kaukaa historian syvyyksistä juontuva kulttuuriperinne. Heidän ansionsa kansallisen kulttuurin kehittämiseksi on merkittävä. He ovat yhdessä neuvostomaan kaikkien kansojen kanssa osallistuneet uutterasti uuden elämän rakentamiseen ja puolustaneet urheasti monikansaista kotimaataan Neuvostoliittoa. He ovat vähemmistöryhmänä ja kansallisuutena täysin oikeutetusti verrattavissa kaikkiin muihin maamme kansallisuuksiin.
Kyseinen Punalipun teemanumero oli Neuvostoliitossa asuvien inkeriläisten kansallisen itsetunnon herättäjänä varsin merkittävä. Tämä näkyi 1980-luvun loppuvuosina eri puolilla Neuvostoliittoa ja Viroa tapahtuneena inkeriläisten järjestäytymisenä. Kesällä 1990 Leningradin alueella toimi yhdeksän, Virossa kymmenen ja Neuvosto-Karjalassa viisi inkeriläisjärjestöä, joissa arvioitiin olevan yhteensä yli 5 000 jäsentä. Myös Inkerin kirkko elpyi, ja uusia seurakuntia perustettiin. Keväällä 1991 toimivia seurakuntia oli yhteensä 18 Niissä arvioidaan olevan noin 15 000 jäsentä. Tarkkoja määriä ei ole tiedossa, koska saatavilla ei ole täsmällisiä tilastoja. Nykyisin Inkerin kirkkoon kuuluu noin 60 seurakuntaa eri puolilla Venäjää. Inkerin kirkko ei enää ole ”inkeriläisten kirkko”, vaan Venäjän evankelisluterilainen kirkko, jonka toimintakieli on venäjä.
Paluumuutto
Vuoden 1990 huhtikuussa presidentti Mauno Koivisto totesi ulkomaantoimittajien yhdistyksen tilaisuudessa mielipiteenään, että inkerinsuomalaisia tulisi Suomessa kohdella ”takaisinmuuttajina”. Siitä lähtien entisen Neuvostoliiton alueelta on muuttanut Suomeen yli 30 000 inkeriläistä paluumuuttajaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kolmasosa inkeriläisistä olisi muuttanut Suomeen, sillä määrässä on mukana myös perheenjäseniä, jotka saattavat olla kansallisuudeltaan muita kuin suomalaisia. ’