Kaprion linna
Kaprio on jännittävä paikka. Inkeriläisten historiassa se tunnetaan linnasta, epäonnistuneesta vapaustaistelusta sekä vatjalaisten ja inkerikkojen kalevalamittaisesta runoudesta. Samaan aikaan kun runonkerääjät kiertelivät syrjäkylillä ja Samuli Paulaharju valokuvasi vuonna 1911 savupirttejä, Hevaan rannalla valmistettua lasia vietiin laivoilla ja rautateitse ympäri Eurooppaa. Me nykyihmiset tunnemme hyvin inkeriläiskylien paikalle rakennetun Sosnovyi Borin ydinvoimalan, vaikka eivät osaa yhdistää sitä Inkerinmaahan. Tuntemattomia ovat myös vatjalaiset ja heidän teensä. Kaprion tee on kokeilemisen arvoinen nautinto. Siihen liittyy myös monia tarinoita.
Katso lisää Kaprion tarinoita Inkeri-kanavalta YouTubesta.
Kaprion linna on Luoteis-Venäjän komein. Ensimmäinen maininta Kaprion linnasta on vuodelta 1240. Linna palveli pitkään saksalaisten Hansa-kauppiaiden ja muiden balttien tukikohtana. Eerik Jönsinpoika Husgafvel siirtyi Kymenkartanon voudin tehtävistä Kaprion linnan voudiksi Inkerin valloituksen jälkeen ja hoiti linnanvoudin tehtäviä noin 1610–1613 Kustaa II Adolfin aikana.
Linnoitus sijaitsee 120 km länteen Pietarista, 12 kilometrin päässä Suomenlahden, Leningradin alueella, Kaporskin volostin Kaprion kylässä.
Linnoitus sijaitsee jyrkällä Suomenlahden rannalla, korkean kalkkikivikallion päällä. Linnoitusta ympäröivät luonnon muovaamat rotkot, joiden jyrkin kohta on lounaisrinne, joka kohoaa 25 metriä Kaporka-joen yläpuolelle. Muista venäläisistä linnoituksista poiketen Kaprion linnoitukselle on ominaista kaksi vierekkäin sijoitettua muuria, jotka sulkeutuvat portein ja kehämuurein. Linnan pääportille johtaa vallihaudan yli silta. Kaikki tornit ovat viisikerroksisia, muodoltaan pyöreitä ja suunnattu pellolle päin. Linnoituksen tornit ja muurit on tehty paikallisista kalkkikivilaatoista.
Linnoitus on säilynyt meidän päiviimme saakka melkein entisellään. Toisen maailmansodan aikana linnoitus ei vaurioitunut. Vuonna 2001 Kaprioon valmistui museo. Kesäisin vietetään linnoituksen historiaan liittyviä paikallisia juhlia. Kaikki linnoituksen kohteet on tieteellisesti dokumentoitu.
Kaprioon perustettiin Inkerin ensimmäinen luterilainen seurakunta jo 1580-luvulla. Ruotsin vallan aikana sillä oli kaksi kappeliseurakuntaa Hevaa ja Klopitsa. Viimeinen kirkkorakennus valmistui 1766 Novosolkan kylään aikaisempien kirkkojen paikalle. Sulkemisen jälkeen vuonna 1931 kirkko toimi klubirakennuksena ja puusepäntehtaana. Rakennus paloi sodan aikana. Kaprion seurakunnan väkiluku vuonna 1928 oli 2 000. Osa seurakuntalaisista jäi Leningradin piiritykseen, osa saksalaisten miehityksen alle. Edelliset evakuoitiin Siperiaan, viimeksi mainitut Suomeen. Kaprion pappila oli Warosen suvun hallussa ja Kaprion kirkko.
Merkkinä kristinuskon leviämisestä Inkeriin ovat tukevat kiviristit, joita on löydetty Inkeristä runsaasti. Kristinuskon tulo merkitsi myös hautaustapojen muuttumista.
Arkeologisesti nykyasutuksen jälkiä voidaan seurata rautakauden ja varhaiskeskiajan taitteeseen. Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko yrittivät ahkerasti levittää omaa uskoaan alueelle. Vielä 1530-luvulla Novgorodin arkkipiispa valitti syvästi, että ”vatjalaiset elävät yhä täydessä pakanuudessa”.
Ruotsalaisaikana Kaprio toimi samannimisen läänin keskuksena. Seudulle muutti uudisasukkaita Suomesta, ja vuonna 1675 luterilaiset muodostivat lähes 20 % pitäjän taloluvusta. Vuosina 1708–1780 Kaprio toimi Inkerinmaan ja sittemmin Pietarin kuvernementtiin kuuluneen kihlakunnan keskuksena. Linnoitus menetti sotilaallisen merkityksensä 1700-luvun alussa.
Suomen piispaksi 1220-luvulla nimitetyn Tuomaan johtaman ensimmäisen ristiretken piti juurruttaa roomalaiskatolinen oppi Itämeren alueelle. Vatjalaiset, inkerikot ja karjalaiset liittyivät kuitenkin ortodoksiseen Novgorodiin ja ryhtyivät taistelemaan Ruotsin joukkoja vastaan.
Väestö oli enimmäkseen äyrämöisiä, mutta Kaprion seudulla asui aikaisemmin Inkerin alkuperäisväestöä, vatjalaisia.
Vatjalaiset olivat enimmäkseen maanviljelijöitä. He harjoittivat kaskeamista. Kaskimaata käytettiin yleensä kolme vuotta, jonka jälkeen sen annettiin levätä. Tärkeimpiä viljakasveja olivat ruis, ohra ja kaura. Tuotantoeläimistä vatjalaisilla oli lehmiä, hevosia, ankkoja ja hanhia sekä vähemmässä määrin vuohia.
Ičäpäivä oli vatjalaisten asuttama kylä. Ikäpäivösissä puhuttiin itävatjan murretta, joka sammui 1960-luvulla, kun sen viimeinen puhuja kuoli. Ikäpäivösin kylä on olemassa yhä vieläkin. Kylä on vanha. Se mainitaan jo Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa vuonna 1499/1500. Nykyisin se kuuluu nykyisin Niisnovan kuntaan. Kylässä on 36 asukasta.
Kaprion seutu oli 1800-luvulla myös rikasta kansanperinteen keruupaikkaa. 1800-luvun suomalaiset ja virolaiset kielentutkijat vierailivat kylissä haastattelemassa viimeisiä vatjan puhujia ja merkitsemässä muistiin kielen rippeitä. Virolainen tutkija Eerik Laid tallensi erityisesti vatjalaisten lauluperinnettä ja kävi nauhureineen myös Ikäpäivösissä. Merkittävä inkeroisrunonlaulaja, sokea Varvana oli kotoisin Hevaalta.
Kuvassa vatjalainen mehiläishoitaja pojanpoikansa kanssa.
Kaprion kylät
Harjavalta (i) Harmaala (i), Hatapusa i), Ikäpäivösi, Ilmola, Inkere, Jyrjövä, Kangaspää, Kantikylä, Kaprio, Klimettina, Koppana, Kostlova, Lommaha, Lužki, Maklakkova, Muiskula, Nakkova, Nurmisto, Pankkala, Pulkkala (Lepäsi), Rakopesä, Ruitsa, Sirkkova, Tönttölä (Hevaa), Vornaisi, Vääskylä