Inkerikot eli inkeroiset ovat Inkerin alkuperäistä itämerensuomalaista väestöä. Ensimmäinen historiallinen maininta inkerikoista on vuodelta 1228. Inkeroisten arvellaan tulleen Inkerinmaalle Muinais-Karjalasta tai jostain Olhavan suupuolella sijainneesta karjalaiskeskuksesta.
Kun Ruotsi valloitti Inkerinmaan vuonna 1617, suuri osa ortodoksisesta väestöstä, myös inkeroiset ja vatjalaiset, muuttivat muualle ruotsalaisten luterilaistamispolitiikan seurauksena. Ruotsin suurvalta-aikana luterilainen kirkko pyrki käännyttämään paikallisen väestön omaan oppiinsa.
Keskeisimmät inkeroisalueet olivat Länsi-Inkerissä Laukaansuu, Kaprio, Soikkola ja Hevaa Suomenlahden rannalla. Etelä-Inkerissä oli Ylä-Laukaan inkeroisalue Ortesjoen varrella. Pohjois-Inkerissä inkerikkoja asui Lempaalassa ja Vuoleella sekä Suomen puolella Raudussa ja Metsäpirtissä.
Vuonna 1732 inkerikkoja laskettiin olevan Inkerinmaalla 14 500 henkilöä. Vuoden 1926 väestönlaskennassa inkerikkoja oli 26 100 henkilöä ja Virossa noin 1 000. Vuoden 2010 Venäjän väestönlaskennassa inkeroisia oli enää 266, joista vain 126 puhui inkeroisen kieltä. Määrä vähenee jatkuvasti, sillä kielen puhujat ovat enimmäkseen iäkkäitä ihmisiä. Vielä 1900-luvun alkupuolella Soikkolan inkerikkojen jokainen ikäluokka oppi kotonaan inkeroisten kielen eikä yleensä kouluun mennessään osannut venäjää. Tuolloin useimmissa taloissa oli lapsia ja nuoria.
Uskonnoltaan inkerikot ovat ortodokseja, kun Suomesta siirtyneet inkeriläiset olivat luterilaisia. Luterilainen seurakunta perustettiin Soikkolaan 1620-luvulla.
Inkerikkokylät
Soikkolanniemellä kylien talot olivat tien molemmin puolin. Kylissä oli tekolampi, pruuta, jossa huuhdottiin pyykit. Talot olivat aikaisemmin olkikattoisia hirsitaloja. Nykyisin asuinrakennus ja läävä ovat saman katon alla. Niitä yhdistää välitila, jossa säilytetään mm. eläinten rehuja, polttopuita ja muita tavaroita. Tanvaan perällä on nuuznikka, käymälä.
Tärkein asuinhuone oli pirtti, jota hallitsi nurkassa oleva suuri leivinuuni. Sivuilla oli lesanta, makuupaikka. Myös uunin pankolla maattiin. Pitkä ruokapöytä sijaitsi vastakkaisessa nurkassa. Vain suurina praasniekkoina käytettiin pöytäliinaa. Pirttiä kiersivät kiinteät penkit.
Vuoteet sijattiin päivän ajaksi huolella. Vuoteilla ei ole tapana istua.
Elinkeinot
Inkerikot saivat perinteisesti toimeentulonsa maanviljelystä ja kalastuksesta.
Vuoteen 1928 saakka saatiin kalastaa Seiskaria ja Lavansaarta myöten ja Viipurin lähellä Koivistolla. Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei ollut virallista kalastussopimusta, mutta kummankin maan viranomaiset katsoivat asiaa läpi sormien. Tilanne hyödytti molempia osapuolia. Kalastajat saivat tuloa ja Venäjä sai kauppiailta tarvitsemiaan elintarvikkeita. Retket saattoivat kestää kauan, jopa kaksi kuukautta, ja talvella niiden aikana asuttiin jäälle jalaksilla vedettävässä lautamajassa (pudkassa).
1800-luvulla erityisen tunnetuiksi tulivat Kurkolanniemen taitavat inkerikkojen laivamestarit, mutta heitä oli myös Vainpuolen vatjalais-inkeroisissa kylissä. Aluksia tarvittiin tuotteiden kuljettamisessa Pietarin markkinoille. 1800-luvun lopulla alueella oli jo yli 150 lotjaa ja kaljaasia sekä Suomesta hankittuja merikelpoisia jaaloja. Yksimastoisella purjelaivalla kuljetettiin Suomesta sillilasteja ja suolaa sekä Pietariin kiviä.
Neuvostoaikana rajaseudun asukkaat joutuivat joskus hankaluuksiin, kun kevätjäiden lähtö vei kalastajat tahattomasti valtionrajan yli. Yksi Kurkolanniemen inkerikkovaltainen kalastajakunta hajosi, kun vuonna 1934 talvipyynnillä ollessaan 58 miestä ajelehti jäälautalla Tytärsaareen, ja suomalainen rajavartiosto vei osan heistä sairaalahoitoon Helsinkiin. Osa palautettiin jäämurtajalla viipymättä takaisin Neuvostoliittoon Lavansaaren kautta rekikyydillä mantereelle. Neuvostovirkailijoiden silmissä kyseessä oli kuitenkin valtiopetos. Näin nämäkin tahattoman ”ulkomaanmatkan” tehneet vangittiin. Vain jotkut heistä palasivat kotikyläänsä.
Soikkolanniemellä Loan kylässä oli kalatehdas, jossa kalat savustettiin ja myytiin tai vietiin Laukaan kalatehtaaseen. Paikallinen Leontids Fjodorov ryhtyi suunnittelemaan tuottoisampaa tehdasta. Hän kävi tutustumassa muihin kalatehtaisiin, ja niin Soikkolaan Viistinän rantaan päätettiin rakentaa kalatehdas, joka aloitti toimintansa vuonna 1972, ja tehtaan johtajat olivat inkerikkoja.
Tehtaassa savustetut pienet hailit aseteltiin mataliin peltipurkkeihin, 10–12 kalaa kuhunkin, päälle kaadettiin öljyä ja purkki suljettiin. Tuote, sprootti, osoittautui menestykseksi. Parhaimmillaan Baltikan tehtaassa oli 450 työläistä ja kalastajia 34. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa, ja Kalastajat saivat palkan saaliinsa mukaan. Myös kirjolohta alettiin kasvattaa ja sitä säilöttiin suolattuna purkkiin. Vuonna 1999 kalastuskolhoosi Baltikan kalasäilyke valittiin yhdeksi Venäjän sadasta parhaasta tuotteesta. Ust-Lugan suursatamahanke koitui Baltikan kohtaloksi ja tehdas lakkautettiin.
Myös käsityöläisyys oli tärkeä toimeentulon lähde. Läntiset inkerikot olivat tunnettuja erityisesti raudantyöstötaidoistaan ja itäiset inkerikot kudonnastaan. Soikkolassa valmistettiin myös puuastioita, länkiä ja satuloita.
Inkerikot viljelivät, ruista, ohraa ja kauraa sekä kasvattivat hamppua ja pellavaa, joista tehtiin vaatteita ja liinavaatteita, kalaverkkoja ja purjekankaita. Maidosta valmistettiin voita, rahkaa ja smetanaa. Eläimistä käytettiin kaikki hyväksi. Lehmän nahka parkittiin ja tehtiin jalkineita ja utarenahasta tehtiin seulan pohjia. Lehmien lisäksi kasvatettiin vuohia ja lampaita sekä sikoja. Lampaanvillasta kehrättiin lankaa. Lampaan nahasta tehtiin mm. turkkeja.
Karja oli kesäisin laitumella. Kylä pestasi paimenen, joka nouti aamuisin kaikkien talojen lehmät, kuljetti ne laitumelle ja toi illalla takaisin. Paimenen pitkän ruoskan läjähtely ja tuohitorven toitottelu olivat tyypillisiä aamu- ja iltaääniä kylässä. Petojen takia paimenet olivat aikuisia miehiä. Paimen oli arvostettu ja hyvin palkattu ammatti. Arvostuksesta kertoo sekin, että paimenelle katettiin ruoka ennen isäntäväkeä. Oli tärkeää kohdella paimenta hyvin, koska hänen vastuullaan oli tärkeä elinkeino.
Uskonto
Inkerikot ovat ortodokseja. Soikkolan kaunis, Pyhälle Nikolaokselle pyhitetty kirkko seisoi korkealla mäellä ja kellojen ääni kuului seitsemän kilometrin päähän ja sen kultainen risti näkyi kauas merelle. Nikolaos oli merenkävijöiden suojelija ja kalastajat antoivat joka kolmannen päivän saaliinsa kirkolle. Kirkko oli inkerikoille erittäin tärkeä. Kirkko on rakennettu vuonna 1883. Varoja sen rakentamiseen oli lahjoittanut kauppias Andrejevits Petrov. Kirkon valmistuttua pappi oli kiertänyt kaksi päivää vihkimässä kirkollisia esineitä. Jäseniä seurakunnassa oli 4 500
Vuonna 1937 Moskovasta tuli kommunistisen puolueen nuorisojärjestön komsomoleille määräys hajottaa kirkko. Nuoret inkerikkomiehet riistivät ikonit alas ja polttivat niitä kirkon luona pellolla kolme päivää. Saksalaismiehityksen aikana kirkkorakennus palveli taas hetken kirkkona.
Seurakuntalaiset ovat siistineet raunioita ja tuoneet sinne ikoneja ja muita muistoesineitä. Kirkkoa entisöidään, mutta korjausten valmistumisesta ei ole tietoa. Rauniokirkossa järjestetään kuitenkin jumalanpalveluksia.
Kristinuskon rinnalla inkerikoilla säilyi jäänteitä luonnonuskonnoista. Vanhat tavat, esikristillisyys ja ortodoksisuus näkyvät rinnakkain hautaustavoissa ja kuolemaan liittyvissä uskomuksissa.
Oli erilaisia pyhiä paikkoja, jotka liittyivät pyhimysten palvontaan. Pyhille puille vietiin uhreiksi olutta, viinaa tai teetä. Juhannusyönä uhrattiin kokkotulilla valkea kukko. Jyrinpäivänä nuoriso kokoontui pyhille kiville juhlimaan, syömään ja juomaan sekä tanssimaan. Joillakin pyhillä paikoilla uskottiin olevan parannusvoimaa. Korvettulassa oli kiviraunion päällä kasvanut pähkinäpuu, jonka edessä käytiin kumartamassa sairauksien sattuessa. Uskottiin myös pyhien lähteiden parantavaan voimaan. Loan ja Kolkanpään lähteistä haettiin vettä kuoleville lievittäväksi.
Yleisin etnisen uskonnon ilmenemismuoto on ollut auringon kumartaminen. Aamulla ensimmäistä kertaa ulos mennessä tehdään ristinmerkki ja kumarretaan päivän nousulle. Uudenkuun kumartaminen on myös tapana.
Haltija-usko on ollut yleistä. Kodinhaltiat olivat yleisiä. Uskotaan noituuteen ja pahaan silmään.
Itkuvirret
Itkuvirsiperinne eli inkerikkojen parissa. Itkuvirsien sepittäminen ja laulaminen kuului Inkerissä, kuten muuallakin, pääosin kuolemaan tai avioliiton solmimiseen liittyvien menojen yhteyteen. Itkuvirsien esittäjät olivat lähes aina naisia. Inkerin itkuvirret voidaan jakaa rituaalisen esitysyhteytensä mukaan kolmeen päälajiin: kuolinitkut, hääitkut ja rekryytti-itkut.
Tilapääitkuja ovat rituaalien ulkopuolella sepitetyt itkut esimerkiksi omasta tai lasten elämästä, itsekseen tai jollekin kuulijalle.
Larin Parskelta on talletettu 25 itkuvirttä.
Nykyaika
Nykyiset inkerikot asuvat enimmäkseen Soikkolanniemellä, jossa toimii myös aktiivinen inkerikkojen järjestö Soikula seura. Se on levyttänyt inkeroisten kansanmusiikkia lauluyhtye Talomerkkien tulkitsemana. Heinäkuussa Pekonpäivänä Soikulassa vietetään inkeroisten praasniekkaa.
Inkeroisryhmistä erityisesti Soikkolan asukkaat ovat tiettävästi aina pitäneet itseään karjalaisina. Inkerikkojen perinteisiä elinkeinoja olivat kalastus ja käsityöläisyys. Kuten muutkin itämerensuomalaiset kansat, inkerikot harjoittivat runonlaulantaa. Monet runoista kertoivat samoista aiheista kuin karjalaiset ja suomalaiset runot, jotka päätyivät Kalevalaan. Ehkä tunnetuin inkerikko on Larin Paraske.
Inkerikkokylät olivat jo 1800-luvulla lähes täysin identtisiä venäläisten kylien kanssa.
Suuri uhka inkerikkojen ja samalla alueella vielä elävien vatjalaisten kulttuurille on heidän asuinalueelleen rakennettu Ust-Lugan teollisuuskeskus ja satama, jonka johdosta ihmisiä joudutaan siirtämään alueelta pois, todennäköisimmin Pietariin jossa sulautumisriski kasvaa merkittävästi. Kalastus on tehty mahdottomaksi, kun pääsy merelle on kielletty Soikkolanniemeltä. Suuri Baltikan kalanjalostustehdas on suljettu.
Inkerikoilla on oma facebook-sivu Inkerikot.