Virpominen

Inkerissä oli virpominen vanha kansanomainen perinne. Virpomassa käytiin virpo- eli palmusunnuntaina tai -lauantaina. Paikkakunnallisesta tottumuksesta riippuen eri pitäjissä asia saatettiin hoitaa eri tavalla. Virpovitsat, urpuiset pajunoksat eli ’palmut’ haettiin jo ennakolta edellisellä viikolla niittyjen reunoilta, missä ne kasvoivat kosteassa maassa rehevinä, urvut pörröisimpinä ja hopeavälkkeisimpinä. Jos kevät oli myöhässä, virpovitsat haettiin jo riittävän ajoissa tupaan. Keski-Inkerin pitäjissä Spankkovalla, Kolppanassa, Skuoritsassa ja Tuutarissa virpovitsat sidottiin pientä varpaluutaa muistuttavaksi kimpuksi eli putshokaks, mikä koristeltiin sorjaksi. Oksiin sidottiin kirjavia kangastilkkuja solmukkeiksi, ohuesta värillisestä paperista leikattuja iloisia kevätaurinkoja, ristinmerkkejä tai värjättyjä höyheniä ym.

Virpovitsoihin piti näet saada vihreää väriä. Vihreäksi väriksi kelpasivat puolukanvarret, katajanoksat tai variksenvarpaat. Ensimmäiseksi keväällä versoavat kasvit, kuten pajunoksat ovat aina olleet tärkeitä pääsiäisen juhlistajia. Niillä uskottiin olevan elämää edistävän ja tuhoa torjuvaa salaperäistä voimaa. Uskomuksen juuret ulottuvat kauas menneisyyteen.

Virpolauantai, se oli lasten suurjuhla! Tarkoituksena oli yllättää virvottava sängysssään, minkä takia virpojat lähtivät aikaisin liikkeelle. Aamulla auringonnousun aikaan lapsia kulki hankisilla pelloilla ja autioilla teillä virpovitsat kainalossa tutusta talosta toiseen virpomassa. Tapa oli yleinen, joten kylien taloissa odotettiin virpojia. Sen vuoksi monin paikoin ovet jätettiin illallaauki tai avattiin varhain aamulla, jotta virpojat pääsisivät sisälle. Olivathan he tuoreuden ja terveyden sekä karjaonnen tuojia. Heidän piti nimenomaan tulla yllättäen ja herättää nukkuja virpolaulunsa loruiluun.

Loruissa toivotettiin ensin virvottavalle tuoreutta ja terveyttä, talolle karjaonnea. Lopuksi virpoja pyysi itselleen virpomispalkkaa eli kuostia.

Virpoi, varpoi, vitsoil selkää,
tuoreeks, terveeks tulevaaks vuuveeks,
kuin mont urpaa, niin mont uuttii,
kuin mont varpaa, niin mont vasikkaa,
kuin mont lehtee,
niin mont lehmää,
kuin mont oksaa, niin mont orrii.
Virpoi, varpoi, vitsat siul,
kanaltais muna miul,
voilusikka lehmältäis,
kuakku taikinaiseltais,
kopekkainen kukkarostais,
viikoks velkaa, enempää ei kelpaa.
Luppaat sie, luppaat sie!

Tai

”Mie siun virvon viisahaks,
taputtelen taitavaks,
rikkaan talon emännäks,
suuren leivän paistajaks!
Heinäajaks sauna-akaks,
mie siun lapses likaks!”
(Paavo Steenari, Lempaala, Hipelinmäki)

Virpominen jatkui niin kauan kunnes virvottava lupasi antaa viikon kuluttua kuostin eli palkan. Lapsille oli tärkeintä virpoa omia kummejaan, tätejään ja mummojaan. Näille jaettiin myös sorjimmiksi koristellut virpovitsat. Toisissa taloissa saattoivat käydä melkein koko kylän lapset virpomassa. Emäntä pani taloon jätetyt virpovitsat ikkunoiden ja ovien pieliin. Osa niistä saatettiin viedä läävään kurkihirren rakoon. Näillä onnenvitsoilla lehmät ajettiin ensi kerran jyrinpäivänä ulos läävästä saatettaviksi yhteiseen karjaan.

Pääsiäislauantaina inkeriläisemännällä oli tavallista kiireempää. Pitihän silloin varsinaisten pääsiäispyhien varustelujen lisäksi huolehtia siivouksesta ja muista taloustöistä. Paistettiin erilaisia piirakoita, niin vehnäskuorisia riisryyni- kuin kovamaito- eli rahkapiirakoita, mitkä olivat erikoisherkkuja pääsiäisenä Tähän ryhmään kuului myös munavoin valmistaminen ja erikoisesti kananmunien keittäminen ja värjääminen joko sipulinkuorilla, vastanlehdillä, kivissä kasvaneilla karpeilla tai erikoisväreillä. Ennen värjäämistä munien ympärille voitiin kietoa paksua villalankaa poikki- tai pituussuuntaan. Munia värjättäessä näin jäi langan alus valkoiseksi muodostaen tarkoitetun koristeellisen kuvion munan pinnalle. Vehnäset leivottiin joko isoiksi ”kuakuiksi’, mistä tarpeen mukaan leikattiin virpojille käntyt, tai tehtiin jokaiselle oma pieni vehnänen.

Voita kirnuttiin munavoita varten kotikäyttöön, toisin paikoin myös virpojien kuostipalan päälle levitettävåksi. Isännät vaihtoivat ajoissa pikkurahoja virpojien paikoiksi, Oli näet huolellisesti valmistauduttava tältä varalta Se oli kunnia-asia. Hymyilevä aurinko loisti syvänsiniseltä taivaalta, kun yhtä aurinkoiset virpojat pääsiäissunnuntaiaamuna tai -lauantaina riensivät jälleen samoja teitä, tällä kertaa korit käsivarrellaan tai salkut (kagaspussit) ja nyytit kainalossaan talosta taloon paikkojaan keräämään.

Tupaan tultuaan he tervehtivät kohteliaasti ja ’hauskaa pääsiäistä’ toivottaen sanoivat: ”Myö tultii virpomapalkoil” tai: ”Myö tultii kuostii ajamaa”. Heille annettiin kaikkea sitä, mitä virpomalaulu edellytti: muna kanasta, kuakku taikinasta ja kopeekka kukkarosta. Vehnäsen sijasta saatettiin antaa muita erikoisleivonnaisia jopa hedelmiä, esim. appelsiinia ja makeisia.

Kun kuostinajajat palasivat korit, salkut ja nyytit kukkuroillaan palkkoja, samoihin aikoihin kylän nuoret järjestelivät liekkunuoria (kiikkuja) kujakatoksiin luhtien orsiin. Pääsiäispyhinä liekuttiin köysien varassa olevalla paksulla lankulla vierivierin istuen huimassa vauhdissa. Kiikkulaudan kummassakin päässä nuorista kiinni pitäen oli hyvät pönkijät vauhtia ylläpitämässä. Monien talojen kujakatoksista kaikui tällöin lasten tai nuorten pääsiäislaulun reipas ja heleä sävel.

Pääsiäisen viettoa

Pääsiäinen oli Inkerissä kuten Suomessakin kirkkopyhä, mutta se oli myös ensimmäinen kevätjuhla ja kesti aikoinaan jopa neljä päivää. Pääsiäinen oli sekä perhepyhä että koko kylän juhla, jolloin kokoonnuttiin keinuille ja polttamaan kokkoja. Kokkotulia pidettiin ”pyhinä tulina” ja niillä uskottiin olevan suojeleva ja viljasatoa edistävävaikutus. Inkerille olivat ominaisia rattaanpyöräkokot, jolloin vanha tervattu kärrynpyörä tai tervatynnyri nostettiin seipään päähän ja poltettiin.

Pääsiäispäivänä lapset kävivät perimässä saataviaan eli ”ajamas kuostii”. Inkerin kylissä olivat käytössä kyläkeinut eli liekut. Hirsirakenteiset aisakeinut otettiin keväällä käyttöön tavallisesti juuri pääsiäiseksi ja ne olivat varttuneemman nuorison kevät- ja kesäpyhien tapaamispaikkoja. Nuoriso vietti pääsiäistä tanssien ja keinuen. Paitsi kiinteitä keinuja pääsiäisenä ja helluntaina käytettiin myös erikoisia kokkoliekkuja, joissa liekuttiin vain näinä pyhinä. Myös vanhemmat ihmiset kävivät keinumassa ja laulamassa pääsiäisliekuilla. Tytöt asettuivat liekun täydeltä istumaan. Suureen keinuun mahtui jopa parikymmentä keinujaa, joita pojat keinuttivat. Liekkulauluja esittivät tavallisesti tytöt. Yksi oli iessälaulaja, muut jäles järistäjiä. Inkerinmaalta on kerätty kuutisenkymmentä pääsiäisaikana laulettua keinulaulua.

Joulu

Inkeriläisten viesti 12/2001

Joulun ja loppiaisen välill kaikk hyvät ja pahat henket ovat liikkeel ja sen vuoksi tapahtuu kaikenlaisii ihmeitä. Kerran Pukeron kylän Antilas olj meinkinki viettää rauhallista jouluu. Mutt siit joulust tuliki ihan kummallinen. Joulu-uattona kaikk olliit käyneet saunass ja isäntä olj kerennyt ottaa jo hyvät saunaryypytkin. Lapset olliit koristaneet joulupuun sorjaks. Emäntä olj kattanut joulupöyvän iltasta varten. Isäntä pani turkin piälle ja mäni porstuvaan panemaan jolulahjoi säkkiin, jott peräst iltasen tulloo joulu-ukkona tuomaan lapsille lahjoi. Mutt emännäll olj vielä lehmä lypsämättä. Hää valmisti ämpärillisen lehmänjuomista ja kutsui isäntää.

– Antti, veisit sie tiän ämpärin lievään lehmän etteen, ko mie uon lähössä lypsämään.

Antti ei vastant. Emäntä sannoo uuvestaan.

– Antti. Kuulit sie, miä mie siul sanoin. Mutta Antti ei kuult. Emäntä sihahti kipakasti.

– Piru vieköön tuota ukkoo! Ain ko on tarvis häntä, ei uo missään.

Piru ko kuuli nuo sanat, ni kerras sieppas porstuvasta isännän. Lennätti hänet kapakkaan, pani pöyvän taakse istumaan ja sano kapakan isännälle.

– Piä tätä miestä huomiseen asti, ko piispaa pappilas. Pane paras piika häntä koko yöks passaamaan, mie tulen huomenna ja korvaan kulut.

Piru puki piälleen Antin turkin ja lensi takaisin Anttilaan, otti porstuvast joulu-ukon säkin ja mäni tuppaan jakamaan lapsille lahjoja. Lapset lausuit joulurunot ja saivat toivotut lahjat. Sitt alko lystin pito. Joulu-ukko oli milloin harmaa hukka, milloin valkea hevonen. Lapset pakenivat hukalta ja ratsastivat hevosen selässä. Emäntä ko tuli iltalypsyltä, niin taloss mäni sellainen meteli, jott lapset ei huomanneet äitin tuloa, ennen ko hää kutsu kaikki joulupöytään. Peräst iltasen lysti joulupuun ympärillä jatkui niin kauan, ko yks pojista kosketti jalkansa kovasti. Hään näet yritti hypätä penkiltä juoksevan hevosen selkään. Äiti pelästyi ja huudahti:

– Voi, voi. Nyt myö emme pääse uamulla joulukirkkoon.

Siihen se lysti loppui. Ei siitä sen enempää. Lapset männiit makaamaan ja joulu-ukko jäi lohduttamaan emäntää.

Jouluaamulla ennen ko kukko lauloi kolmatta kertaa piru ilmestyi kapakkaan, pani Antin turkin naulaan, maksoi vieraskulut ja mäni tiehensä. Uamulla herätessään emäntä havaitsi, että isäntä ei oltkaan ennää vieressä.

– Katsos peikkosta, se onkin yksinään mänt joulukirkkoon, emäntä ihmetteli. – No mänköön, hyvä näin.

Antti oli siihen aikaan justiin piässyt makkaaman piian avulla ja nousi ylläälle vasta illan tullen. Avasi silmät, katsoi ympärilleen ja ihmetteli.

– Ihan outo paikka. Miten mie tänne jouvuin. Ja miten mie tiält kottiin piäsen. Hyvä jumala, auta nyt minnuu.

Antti pani kiireesti nutun ylleen ja avasi oven.

– Ahaa. Tuttu kapakka ja minun turkkikin on tuossa naulassa ja ei kettään missään, hän höpötti itsekseen ja otti turkin ja läks painamaan kottiin.

Emäntä kotona huolissaan huokailee.

– Voi, voi. Jouluilta hämärtyy ja isäntä ei uo tullut vielä aamukirkosta kottiin. Miss hää lienee. Mikä häll lienee tullut? Ko ei ois mittään tapahtunut! Hyvä jumala, auta nyt Anttia, jott hää pääsis kottii.

Ja sillä samalla hetkellä ovi lensi auki ja isäntä ilmestyi kynnykselle.

– Voi, voi, miss sie olit? emäntä kysyi.

Isäntä seisoi ko pahan teosta kiinni joutunut poika ja sanoi.

– Mikä piru lie minut sinne kapakkaan vienyt.

– Mihin kapakkaan? Joulukirkosta suoraan kapakkaan! Eihän tuollaista kummaa uo kukaan vielä kuullutkaan. Onks siull yhtään tolkkuu päässä vai ootko sie ihan hulluksi tullut, emäntä huudahti.

– Olenkos mie ihan totta tullut hulluksi, Antti tuumi ja kysyi sitten lasten kuulumisia

– No, lapset ovat ihan onnellisia, ko saivat mieluisat lahjat. Ja ko sie olit ekle niin mainio joulu-ukko, niin kekseliäs ja hupaisa. Niinok mikä piru ois…

– Mikä piru, Antti huudahti.

Ja siihen se tarina loppui. Mutta siitä päivästä asti ei Anttilas enää paholaisen nimeä konsanaan mainittu.

Äitinsä kertomaa tarinaa muisteli Irja Niskanen

(Lähde Inkeriläisten viesti 4/2001. Lilja Kuivanen)

Vuodenvaihde – Sydänkuu

Muinasajan ihmisten käsitykset vuodesta ja vuodenajoista olivat rajoiltaan epämääräisiä ja maatalousyhteisössä vuodenvaihde noudatteli maatalouden vuodenkiertoa. Vuoden alkaminen tammikuun ensimmäisestä päivästä on kirkollinen tapa. Vuoden päättäjäisiä vietettiin myöhäissyksyllä, kun sato oli korjattu, riihet saatu puiduksi, syysteurastukset tehdyksi ja metsästyskausi saattoi alkaa. Suomalaisten muinainen vuosi päättyi marraskuun loppuun ja seuraava kuukausi, talvikuu (nykyinen joulukuu) aloitti uuden vuoden. Mutta uudenvuoden alkajaisia ei vietetty minään tiettynä päivänä, vaan kussakin talossa vakiintuneen perinteen mukaan. Vanhan vuoden päättäjäisten ja uuden vuoden alkajaisten välillä oli ylimenokausi eli jakoaika, joka oli oli eri paikkakunnilla eri pituinen. Tammikuu eli kansan suussa sydänkuu jakaa talven, kahtia.

Vanhojen säähavaintoperiaatteiden mukaan alkuvuoden säätä seurattiin erittäin tarkasti, sillä uskottiin, että vuoden 12 ensimmäistä päivää vastaisivat ilmojen suhteen koko vuoden sääoloja. Ensimmäinen päivä määräisi tammikuun sään, toinen päivä helmikuun jne. Pakkassää tiesi suotuisia ilmoja keskikesällä ja päinvastoin. ”Puut ko kestäät hyytees (huurteessa) kaik joulut ja uuvvevvuuvvej ja loppijaisen, sit tulloo rikas vuos”. (Tuutari)

Hyvän vuoden merkkinä pidettiin myös, jos metsä kolme vuorokautta ennen uuttavuotta puhdistuisi lumesta. Aurinkoinen uudenvuoden päivä enteili puolestaan hyvää marjavuotta, mutta pilvinen ilma tiesi ,katovuotta, vasikat eivät eläisi eivätkä sienet kasvaisi. ”Kun on usma uunnavuonna, niin on halla heinäkuussa, talvi keskellä keseä”. Myös juhannuksen säätä ennustettiin uudenvuoden päivän mukaan: ”Minkälaiset ilmat uunnavuonna, semmoiset juhannuksena”. Ensimmäisestä suojasäästä uudenvuoden jälkeen laskettiin olevan elonkorjuuseen 200 päivää.

Uudenvuoden aaton viettoon liittyi ennustuksia kuten tinanvalaminen, ennustaminen vedestä ja kuunteleminen tienhaarassa. Tinanvalaminen veteen ei ollut ainoa keino saada henget ilmaisemaan tulevia tapahtumia. Veteen, jota oli hengille tarjottu joko juomaksi tai pesuvedeksi, voitiin panna muitakin esineitä ja pyytää henkiä antamaan tietoja tulevaisuudesta tai varjelemaan terveyttä. Koko talolle tulevan vuoden onnen isäntäväki varmisti piirtämällä aattoiltana tai varhain uudenvuoden päivän aamuna hiilellä, tervalla tai liidulla ristit rakennusten ulko-ovin ja ikkunanpieliin. Uskomusten mukaan paha oli erittäin voimissaan joulusta loppiaiseen, mutta se ei päässyt sisälle ristityistä ovista tai ikkunoista. Onnettomuuden estämiseksi ristinmerkillä varustettiin myös piha ja varsinkin navetta.. Pidettiin myös tärkeänä uudenvuoden aattona liikutella talon työkaluja, että kesällä talon työt menestyisivät: ”Uuven aastajan aattoiltana pitää viikattet, atrat, astuvat, kaikki mitä talossa riistoi on pitää liikuttaa, käsitellä, siit kesällä olet ensimäinen työssä”.

Uudenvuoden viettoon kuten joulun ja loppiaisenkin viettoon kuului Inkerissä kirkossakäynti, josta ajettiin kotiin hevosilla kilpaa, että sinä vuonna kaikki työt tulisivat tehtyä ajoissa. Jouluolkia tuotiin tavallisesti tupaan jouluksi ja ne saattoivat jäädä huoneisiin jopa loppiaiseen asti. Niitä ei sopinut tallata eikä sotkea, ettei vilja olisi kesällä lakoutunut. Jouluoljissa uskottiin olevan maagista voimaa, joten niitä voitiin käyttää esimerkiksi eläinten ”lääkkeenä”. Ne edustivat pellolla kasvavaa viljaa. Olkiin on koko jouluajan suhtauduttu kuin menneen ja tulevan vuoden sadon personoitumaan. Uskottiin, että se, mitä tehtiin jouluoljille, vaikutti samalla tavoin myös viljapellossa. Olkien tuojina olivat tavallisesti miehet. Lyhteen side lyötiin auki yhdellä kertaa kirveeniskulla, muuten oli vaara, että kesätyöt jäisivät keskeneräisiksi. Maatessa siirtyi olkiin ja niiden välityksellä viljapeltoon inhimillistä hedelmällisyysvoimaa. Viimeistään nuutinpäivänä oljet vietiin tuvasta.

Uudenvuoden päiväksi kuten jouluksikin emännät pyrkivät valmistamaan runsaasti parasta mahdollista ruokaa saatavilla olevista tarvikkeista: keitettiin sylttyä ja tattikeittoa, valmistettiin lihapaistia, marjakeittoja, paistettiin piirakoita. Joulukaudella, joka jatkui uudenvuoden yli loppiaiseen, tuli olla runsaasti ruokaa, sillä jos pöydän antimet olisivat loppuneet kesken pyhien, se olisi tietänyt talon köyhtymistä.

Loppiainen

Viimeinen joulunaikaan kuuluva kirkollinen pyhä on loppiainen (6.1.) Luterilaisessa kirkossa loppiaista vietetään Jeesuksen syntymä- ja kastejuhlana. Näin pyhitetään loppiaista myös Inkerin luterilaisuskoisten suomalaisten kesken. Inkerin ortodoksisen kirkon uskonnollisiin toimituksiin kuului loppiaisena veden vihkiminen eli veserista. Veserista on suora käännös vastaavasta venäläisestä sanasta. Veden vihkiminen tapahtui upottamalla ristiinnaulitun kuva kolmeen kertaan veteen rukousten ja virsien saattelemana ja anomalla Jumalalta vedelle Jordanin siunausta ja Pyhän hengen uudestisynnyttävää voimaa. Vihittyä vettä käytettiin vuoden mittaan kirkonmenoihin. Myös järviä, jokia, lähteitä ja kaivoja siunattiin. Kirkkokansa osallistui näihin kulkueisiin, joita tunnettiin Jordanilla käynti -nimellä Jeesuksen kasteen muistoksi.

Ortodoksien joulua ja uuttavuotta vietettiin Inkerissä kaksi viikkoa luterilaisen joulun ja länsimaisen uudenvuoden jälkeen, jolloin ortodoksien loppiaisen (veseristan) aattoiltaan siirtyivät monet samat enteet, jotka toimitettiin uudenvuoden aattona kuten tinanvalanta ja ennustelu. Erityisesti vesipaikat, kuten lähteet, avannot ja kaivonkannet olivat tärkeitä kuuntelu- ja havaintopaikkoja samoin myös teiden risteykset. Loppiaisyönä ortodoksit ”männööt tienhaarois vatsallaa maahan kuuntelemaan. Kun viljavuos’ tulloo siit hevoset vettäät kovast’, a kun katovuos tulloo, siis viikatetta terotetaan. Ja vaikka rattain kaa ajaa pääl, niin älä liiku maasta pois. Jumalan nimmee ei saa sannoo, siis Jumala ei näytä mitään”.

Nuoret tytöt arvailivat tulevaa puolisoaan heittämällä oikean jalan kengänsä yli olan. Mihin päin kenkä osui, sieltä suunnalta tulisivat kosijat. Odotettiin myös, että tuleva puoliso näyttäytyisi unessa, jos lausuu tietyt sanat ja pitää nukkuessaan kampaa povellaan. Viron Inkerissä oli myös hyväksytty tapa, että tytöt keräilivät yhteisiä oluttarpeita ja viettivät veseristaa sovitussa talossa yhdessä poikien kanssa. Martti Haavion mukaan loppiaisena alkoivat jakoillat, jotka kestivät yhdeksän iltaa.Vanhat ihmiset viettivät ajan rukouksissa, käsitöitäkään ei tehty. Nuoret kävivät igrissoil (venäjän kielestä igra – leikki). Tuohesta tehtiin maskat (naamiot), kasvot maalattiin noella tai liidulla, päälle pantiin kauhtana, selkään laitettiin korba (kyyry), keppi käteen, tuohilaapatsit (virsut) jalkaan, oljista torot päähän. Miehet saattoivat pukeutua naisiksi ja päinvastoin. Pukeuduttiin myös sudeksi tai karhuksi. Lyötiin barabannii (rumpua), laulettiin ja tanssittiin. Käytiin kiletoimassa, s.o. kuljettiin talosta taloon esittämässä ylistyslauluja isäntäväen kunniaksi. Palkkioksi saatiin olutta ja viinaa.

Lauluja kutsutaan kiletoivirsiksi. Nimitys johtuu latinankielisestä sanasta calendae, joka tarkoittaa kuukauden ensimmäistä päivää. Roomassa ja myöhemmin muuallakin Euroopassa vuoden alkua juhlittiin karnevaalimaisin menoin, jolloin tapa levisi myös slaavilaisten kansojen keskuuteen. Venäjällä tapa liittyi sekä keväisiin hedelmällisyysmenoihin että joulunviettoon. Näitä virsiä on tallennettu Länsi- ja Keski-Inkerissä. Loppiaisen jälkeistä päivää kutsuttiin hiivanuutiksi, koska jouluoluet olivat lopussa ja jäljelle jäivät vain hiivat. Nuutinpäivää ei Inkerissä tiettävästi vietetty.

(Lähde Inkeriläisten viesti 3/2001. Lilja Kuivanen)

Laskiainen

Laskiainen ei kuulu kirkkopyhiin, mutta se liittyy kirkkovuoden kalenteriin siten, että laskiaissunnuntaita vietetään seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Se voi siis sijoittua helmikuun 8. päivän ja maaliskuun 7. päivän väliseksi ajaksi. Laskiaista pidettiin muinoin suurempana juhlana kuin uudenvuodenpäivää ja sen vieton tarkoituksena maalaisväestön kesken lienee ollut maan ja karjan hedelmällisyyden ja kasvun turvaaminen. Ruotsissa ja Saksassa laskiaista vietettiin aikaisemmin kolme päivää sunnuntaista tiistaihin ja siihen kuului paitsi runsaasta ruoasta nauttiminen myös mäenlasku ja naamiohuvit. Näin valmistauduttiin eli laskeuduttiin pitkään seitsemän viikkoa kestävään kevätpaastoon.

Inkerikot ja vatjalaiset aloittivat laskiaisen vieton laskiaissunnuntaina ortodoksiseen tapaan samanaikaisesti venäläisväestön kanssa. Luterilaisuskoisten paaston vietto loppui 1500-luvulla uskonpuhdistuksen myötä, mutta siihen liittyvät menot, uskomukset ja tavat vaikuttivat pitkälti maalaisväestön elämään. Suomalaisväestö vietti varsinaista laskiaista vasta laskiaissunnuntaita seuraavana tiistaina. Sitä seurasi tuhkakeskiviikko, josta ennen alkoi pääsiäiseen asti kestävä paasto. Laskiaista vietetään tavallisesti uuden kuun aikana, josta kertoo myös sanonta: ”Laskiaistiistai pittää näkkyy uus kuu vaikka yhen yöv vanhan, hos sirpin kalttesen”. Laskiaisen uskottiin määräävän koko paaston ajan ja pääsiäisen sään. ”Mitä ilmaa on laskiaisena, sitä koko paaston ajan” tai ”mitä ilma laskiaissa, sitä päivä pääsiäissä”.

Tapoja ja uskomuksia

Maalaisväestön kesken laskiaisen vietto liittyi naisten työ- ja toimialaan. Kun eloonkorjuuta ja eläinten teurastuksia voitiin pitää miesten osalta vuodenpäättäjäisinä, niin naisten työt kuten pellavien loukuttelu ja lankojen kehruu olivat siinä vaiheessa vasta alullaan. Kynttilänpäivän aikoihin (2.2.) saatettiin tarkistaa talvitoimien tilanne sanonnan mukaisesti: ”Kyntteli kovin kysyvi, paavali pajattelevi: onko tehty talven töitä, onko pitkiä pinoja, onko aidakset ajettu, onko rihmasi keritty, onko kankahat kanittu, aloitettu aivinoita?”

Juuri laskiaiseksi pellava- ja muiden lankojen oli määrä valmistua, sen jälkeen aloitettiin kankaitten kutominen. Laskiaispäivänä naiset eivät kehränneet, sillä uskottiin, että muuten seuraavana kesänä lampaat sairastuisivat, eivätkä pellavat kasvaisi, käärmeet ja kärpäset ahdistelisivat, ukkonen iskisi tai tapahtuisi muuta vahinkoa. Myös teräaseiden, kirveitten ja neulojen käyttö oli kiellettyä. Raskaita töitä ei saanut tehdä eikä edes lastuja vuoleskella, sillä jos eläimet olisivat astuneet lastujen päälle, olisivat niiden jalat kipeytyneet tai katkenneet. Välttämättömät taloustyöt pyrittiin päättämään varhain iltapäivällä, että kesätyöt tulisivat ajoissa tehtyä: ”Laskiaisiltana pitää aikaiseen työt lopettaa, sitten kesätyöt männööt sukkelaa, joutusast'”.

Laskiaispäivänä käytiin saunassa, mutta peseytyessä ei puhuttu, jotta kesällä saataisiin olla rauhassa hyönteisiltä. Valoa ei laskiaisiltana sytytetty ja illallinen syötiin niin varhain, että pöydän yltä saattoi erottaa laipiolaudat. Sananlaskun mukaan: ”Juoman jouluna pitää, syödä lihaa laskiaissa”. Rasvaista ruokaa piti olla runsaasti eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Keitettiin siansorkkarokkaa, lämmitettiin makkaroita. Uskottiin, että mitä enemmän rasva kiilsi sormissa ja suupielissä, sitä paremmin kesällä siat lihoisivat, lehmät lypsisivät ja emännät kirnuisivat enemmän voita. Mutta perunansyönti oli kiellettyä, sillä siitä oletettiin tulevan paiseita. Ateriankaan aikana ei saanut puhua, muuten kesällä itikat ahdistelisivat. Lattia lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, että viljat sekä pellavapelto pysyisivät puhtaina ja hyvin kasvaisivat. Samoin toimittiin keitettyjen sian sorkkaluiden suhteen, sillä uskottiin, että näin estettäisiin kesällä sikoja eksymästä metsään. Sutelassa taas oli tapana ”viijä sian sorkkaluut metsään, siit pellavat kazvaat hyvin”.

Laskiaishuvit

Kansa vertailee kahta tärkeää talvijuhlaa sananlaskussa: ”Aatto joulusta paras, iltapuol’ laskiaisesta”. Laskiaistiistain iltapäivänä alkoi mäenlasku. ”Pitkien pellavien” laskeminen oli Inkerissä yleisemmin säilynyt tapa. Mäenlasku oli kansan keskeisiä huveja, mutta sillä oli syvempääkin merkitystä. Seuraavat esimerkit on tallentanut Skuoritsassa syntynyt opettaja ja Inkerin kansanperinteen kerääjä Antti Hämäläinen. Keltossa huudettiin mäkeä laskettaessa seuraavanlaisia toivotuksia: ”Hei hei hei, pitkää valkoista, vahvaa pellavasta ja virokasta liinaa. Niin pitkää pellavaa kuin tämä mäki”. Länsi-Inkerissä toivotettiin: ”Livvu livvu laskiaine! Liinat pitkät liukujalle, matalaiset makkaajalle, pienet penkin istujalle!” Mitä pitemmälle kelkka lipui, sitä pitemmiksi uskottiin pellavien kasvavan. Hatsinan tienoilla koristeltiin myös hiilikoukkuja kirjavilla nauhoilla ja tehtiin oljista ”laskijaisukko”, jota kuljetettiin mukana. Uudellakirkolla naiset saunassa ollessaan laskivat alastomina mäkeä vastan päällä, jos toivoivat pellavan hyvin menestyvän. Ropsussa ennen vanhaan liu’uttiin kamelkalla. Vanhaan seulaan jäädytettiin vettä ja sillä kun laski, niin se väkkäränä pyöri, ennen kuin alas joutui.

Hämäläisen mukaan laskiaisen vieton tarkoituksena ei ollut ainoastaan hyvän pellavan kasvattaminen, vaan koko tulevan kesän maataloussadon turvaaminen. Mäenlaskussa huudettiin taloon paitsi pitkiä pellavia ja hienoja hamppuja myös nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä, rukiita isoja, niinkuin pässin sarvia! Lampaat olkoot villaisia kuin tappurakuontaloita! Lehmät lypsäkööt maitoa niin kuin virtaa!

Näennäisen huvittelun takana olikin maalaisväestön ympärivuotuinen huoli toimeentulostaan ja tulevan kesän satoon yritettiin vaikuttaa jo tässä vaiheessa talvea loitsumaisin menoin. Siitä huolimatta laskiainen oli iloinen juhla. Hietamäen Hamusissa laskiainen oli riemukas juhla. Vaikka mäkeä ei ollut, valjastettiin hevonen ja kelkat pistettiin peräkanaa ja köytetiin vahvalla köydellä kiinni. ”Ko tulj käännös, ni monta kertaa toiset lensiit sinne hankee. Yks’ suutari ainaki olj, ja se istui perimäisess’ kelkas’.” Myös vanhempi väki tuli mukaan laskiaisajolle, jolloin suutari oli aina naisen sylissä.

Nuoret saattoivat lähteä hevosilla ajelemaan naapurikyliin. Tavallisesti tytöt ja pojat kerääntyivät eri rekeen. Suur-Puutostissa nuoret koristelivat laskiaisena valjaat värillisillä papereilla ja oljilla. Myös hevosen pää koristeltiin. Suutari sijoittettiin satulan päälle ja köytettiin jaloista kiinni. Kädet hajallaan se näytti kuin olisi ajanut hevosta.

Joenperässä koristeellisesta olkisuutarista laulettiin:

Luoja istub luokan päällä, Armollinen aisan päällä, Ajapi linnan linttilöissä.

Joskus hevosen kaulassa oli kelloja, ei yksinäinen porokello, vaan kokonainen rykelmä kelloja. Kun ajettiin troikassa, keskimmäisen hevosen kaulassa oli porokello. Rekiajelulla tytöt lauloivat liukuvirsiä, joissa ylistivät kotiseutua, ajuria ja hevosta. Laulu kuului laskiaisviettoon, sillä ”ken ei laula laskiaisen, se ei laula sinä kesäänkää”, sanotaan sananlaskussa.

Ennen vallankumousta Inkerin talonpojat tienasivat talvisin ajureina Pietarissa, jossa heidät tunnettiin veikkana (sanasta veikko). Veikat olivat hyvässä maineessa ja kysyttyjä erittäinkin ortodoksien laskiais-sunnuntaina. Silloin saapui ajureita kaukaisemmiltakin seuduilta, jopa Kaakkois-Suomesta asti. Pietarissa ajeltiin kilpaa Nevan jäällä, joka siihen aikaan saattoi olla niin vahvaa, että kannatti useitakin hevospelejä vierekkäin. Ajelut kaupungin kaduilla ja retket sen ympäristöön olivat myös suosittuja. Pietaria ympäröivissä palatsikaupungeissa kuten Tsarskoe Selossa, Hatsinassa ja Pietarhovissa riitti koristelluille ja kiliseville veikkojen valjakoille kysyntää. Laskiaisena kaupunkilaiset nauttivat talven suomista iloista ja veikoilla valjakkoineen olivat silloin hyvät ansiomahdollisuudet.

(Lähde Inkeriläisten viesti 3/2001. Lilja Kuivanen)

Naistenjuhlat

Inkerissä jyrin- eli jyrkinpäivä oli paimenten ja akkojen päivä. Eritoten karjanhoitoon keskittyneiden naisten näkökulmasta jyrinpäivänä vietettiin kesän ensimmäistä päivää, koska päävastuu karjanhoidosta siirtyi naisilta paimenille. Jyrinpäivästä kasvoikin Inkerissä nimenomaan naisten juhlapäivä, johon muut miehet kuin paimenet eivät saaneet osallistua. Kertomatiedon mukaan jyrinpäivänä ”Jollekin tietylle naiselle viedään naista kohden ohraa kappa, ja hän keittää yhteisoluen. Sen luokse, joka ottaa oluen keittääkseen, kokoontuvat kylän naidut naiset. Neljä pöytää on täynnä ruokaa: voita, lihaa, kananmunia, kaloja. Kun paimenet tulevat illalla kotiin, heidät kutsutaan myös mukaan. Kaukalossa tai kätkyessä kuljetetaan yhtä vanhaa naista, vedetään nuoralla läpi kylän. Miehet juoksevat karkuun nähdessään naisjoukon kulkevan. Kylänväki nauraa räkättää. Jollakin on havunoksa lippuna, jollakin sarvet päässä, jollakin lankakerä päänä ja keppi kaulana: se on kurki.”

Senni Timonen on pohtinut, onko Jyrinpäivän aika todella naisten aikaa, jolloin aikuisilla naisilla on ollut ”rikkumaton sanan ja liikkeen ja teon vapaus”. Naistenjuhlissa naiset saavat olla ja laulaa omana itsenään, tuoda esille feminiinisen minuuden eri puolia ja ennen kaikkea toimia ruumiillisina subjekteina. Toisaalta naistenjuhlien poissaoleva mieheys ja samalla miespuolisen paimenen läsnäolo on sekin kiinnostavaa.

Pyhä Yrjö tunnetaan myös paimenten pyhimyksenä, karjan suojelijana ja lohikäärmeen tappajana. Yrjönä eli Jyrkinä oli tapana ajaa karja ulos laitumelle ja huutaa Yrjöä pitämään petonsa kiinni. Lämpimän Yrjönpäivän katsottiin ennustavan hyvää vuotta. Kalamiehet alkoivat saada kalaa.

Vanhaan itämerensuomalaiseen perinteeseen on kuulunut myös toinen mielenkiintoinen naisten traditio: likopäivä. Keväisin naisilla oli tapana puhdistaa pyykinpesupaikkansa ja kokoontuia sen jälkeen yhteen pitämään hauskaa. Ainoa mukaan laskettu mies oli haitarinsoittaja. Kerrotaan, että likopäivän tunnelmasta vauhdittuneet naiset saattoivat kylän raitilla puhutella vastaantulevia miehiä arvostelevin huomautuksin.