Olet sydämellisesti tervetullut tutustumaan inkeriin ja inkeriläisyyteen!
Keltto
Keltto sijaitsee aivan Pietarin kyljessä, niin lähellä, että Pietarin kirkkojen kullatut kupolit ja suurkaupungin valot hohtivat Kelton kukkuloille. Matkaa kaupunkiin oli alle 20 kilometriä. Asukkaita Keltossa on noin 10 000.
Inkerin kyläkulttuurin aikana Pietarin läheisyys oli verraton etu. ”Keltossa leipä lainehti ja kartohveli kasvoi.”
Keltto kuului aikoinaan Inkerin varakkaimpiin pitäjiin. Se muistetaan rehevien puutarhojen ympäröimistä uhkeista talonpoikaistaloistaan. Muistelmista piirtyvää paratiisitunnelmaa lisäävät saunapolkuja varjostavat sireenit, hedelmätarhojen omenapuut ja tuoksuvat ruusupensaat porstuan pielessä. Sisällä herraskaista tunnelmaa loivat Pietarista ostetut plyysisohvat ja palmut.
Toisessa maailmansodassa Keltto jäi saartorenkaaseen ja asukkaat evakuoitiin maaliskuussa 1942 Laatokan yli Siperiaan.
Kelton seurakunnan tarkka perustamisajankohta ei ole tiedossa, mutta vuonna 1628 se oli jo olemassa. Kirkonkylä sijaitsi Ruotsin vallan aikana Uudessakylässä. Suuressa Pohjan sodassa kirkko hävitettiin ja rakennettiin uudelleen Kirkonpellonkylään. Kirkko otettiin seurakunnalta pois vuonna 1939. Se purettiin vuonna 1941, ja puutavara käytettiin ampumahautojen rakentamiseen. Neuvostoaikana puretun kirkon paikasta tuli inkeriläisten uskovaisten kohtaamispaikka. Näihin ”salaseuroihin” kokoontui satamäärin ihmisiä. Kun uskonnolliset kokoukset oli kielletty, sosiaalinen nokkeluus kukoisti. Seuroista puhuttiin peitenimillä, kuten syntymäpäivinä. Seurojen järjestäminen oli maallikkosaarnaajien varassa, sillä pappeja ei ollut.
Kelton uusi kirkko Kolpinan kylässä
Seurakunta perustettiin uudelleen vuonna 1989 ja Kolpinan kylään rakennettu uusi kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1992. Suomalaisen arkkitehti Pentti Kärjen suunnittelema suuri Pyhän Yrjön kirkko on pohjoismaisen virtaviivainen. Samassa kylässä on myös S. J. Laurikkalalle nimetty teologinen instituutti, jossa koulutetaan pappeja Inkerin kirkolle.
Vuosikymmenien kuluessa kirkon vierellä ollut hautausmaa villiintyi. Vanhat ristit pilkistävät yhä saniaisten seassa. Hautausmaalle haudataan yhä vainajia, mutta vanhoja hautoja ei ole kunnostettu.
Kelttolaiset olivat hartaita luterilaisia. Keltosta olivat kotoisin myös piispa Aarre Kuukauppi ja vainon vuosien maallikkosaarnaajat Katri Kukkonen ja Mari Kajava sekä teologian tohtori Juhani Jääskeläinen.
Instituutin vieressä on alun perin inkerinsuomalaisille vanhuksille rakennettu palvelutalo.
Kelton kylät
Jääskeläisen talo Kelton Vanhassakylässä.
Valokuvausmatkallaan Keltossa vuonna 1911 käynyt Samuli Paulaharju kuvailee: ”Uutteran työn jälkiä näkyy kaikkialla, ja talot ovat jotenkin hyvinvoivan näköisiä”.
Keltossa kylät olivat tiheästi rakennettuja. Talot ovat usein kaksikerroksisia ja niiden päädyt olivat tielle päin
Savakkopukuisia naisia
Kelttolaiset olivat savakoita, Savosta Inkeriin muuttaneita talonpoikia. Savakot poikkesivat äyrämöisistä etenkin murteen ja naisten pukeutumisen suhteen. Savakoita kuvattiin herkemmiksi omaksumaan uusia tapoja ja vaikutteita kuin vanhoillisempien äyrämöisten.
Keltto oli erityisen tunnettu perunapitäjänä. Kelttoon tuli sesonkiaikoina runsaasti työvoimaa Suomesta. Sadonkorjuun aikaan yhdessä ainoassa kelttolaistalossa saattoi olla töissä 30–40 suomalaista kausityöntekijää. Moni löysi perunapellon laidalta myös elämänkumppanin.
Keltossa asuikin huomattavan paljon suomenmuokkoisia, Suomesta Inkeriin siirtyneitä passilaisia.
Matti Pukki paluumatkalla kullanajosta Pietarista vuonna 1916.
Perunoita tai ruista ei Keltossa enää viljellä. Maa on siihen aivan liian kallista.
Kelttolaiset isännät harjoittivat myös niin sanottua ”kullanajoa” eli hakivat pelloilleen Pietarista hevostallien lantaa ja makkilantaa. Matkalle lähdettiin aikaisin aamulla perunakuorman kanssa ja palattiin illalla kultaa tynnyrissä ja taskussa. Lanta saatiin Pietarista ilmaiseksi, ja useimmiten sen pois viemisestä jopa maksettiin muutama rupla.
Kulttuuria
Kesäjuhlat Keltossa vuonna 1917.
Keltossa vaalittiin myös kulttuuria. Siellä vietettiin monia paikallista väestöä ja koko Inkerin kansaa yhdistäviä juhlia. Ensimmäiset laulujuhlat pidettiin vuonna 1903.
Viimeiset laulujuhlat Keltossa ennen neuvostoaikaa pidettiin vuonna 1917. Sitten tuli neuvostoaika ja 72 vuoden tauko.
Seuraavat laulujuhlat pidettiin Keltossa vasta juhannuksena 1989, perestroikan aikana. Ne olivat samalla koko Inkerinmaan ensimmäiset laulujuhlat pitkän tauon jälkeen. Väkeä oli tuhansittain, myös bussilasteittain Suomesta ja Ruotsista.
Kelton keskusta
Myös Kelton keskusta on kokenut muodonmuutoksen.
Lammen tuntumassa sijaitsi Kelton kartano, jonka perusti vuonna 1790 Pähkinälinnan komentaja Nikolai Choglokov. Hän omisti tuolloin suuren osan Kelton kylistä. Hänen poikansa oli Napoleonin sodissakin komentajana taistellut kenraaliluutnantti Pavel Nikolaevich Choglokov (1772–1832). Pavelin kuoltua kartano vaihtoi omistajaa ja oli sen jälkeen usean omistajan käsissä. Kartanon viimeinen omistaja oli hovimestari Sergei de la Carrier. Neuvostoaikana kartano muutettiin sairaalaksi. Tyhjilleen jäänyt kartanorakennus paloi 9.9.1989.
Kartanon ajoilta on kuitenkin jäljellä muutamia vanhoja puita, kuten tämä valtava tammi. Kuvassa sen takana näkyy entinen Choglokovin kartano, tuolloin jo sairaala.
Jättiläinen oli voimissaan vielä vuonna 2013.
Kelton keskustassa sijaitsevassa ostosparatiisissa on marketteja. Ruokakauppa täyttää jokaisen herkkusuun toiveet. Kaikkea on tarjolla, jopa elokuvateatteri ja keilahalli.
Ostoskeskuksen vieressä on lampi, jossa kelttolaiset lapset ovat sukupolvien ajan polskutelleet.
Lampi on kunnostettu suosituksi kesäkeitaaksi.
Pavlovin instituutti ja maitoämmä Katri Peltonen
Aikoinaan Kelton lammella souteli myös akateemikko Ivan Pavlov, jonka tutkimusinstituutti sijaitsee vähän matkan päässä Kelton keskustasta.
Instituutin puistossa on Pavlovin patsas ja Pavlovin koti toimii museona. Pavlov teki koirilla ehdollistamiskokeita. Instituutissa oli myös muita koe-eläimiä kuin kellonsoittoon kuolaamalla reagoineet koirat. Simpanssit Rosa ja Rudolf ovat jättäneet jälkensä kelttolaisten kollektiiviseen muistiin.kollektiiviseen muistiin.
Inkeriläinen Katri Peltonen oli yksi akateemikko Pavlovin ”maitoämmistä” eli maidonhankkijoista, 1920–1930-luvuilla. Hän huolehti, että henkilökunnalla ja koe-eläimillä riitti ruokaa vaikeista ajoista huolimatta. Katri Peltosen kunniaksi paljastettiin Pavlovin instituutin puistossa 4.7.1997 fysiologien 22. maailmankongressin aikana kuparinen muistolaatta, joka oli tehty suomalaisen fysiologin Osmo Hännisen aloitteesta. Kuvalaatassa on seuraava teksti suomeksi ja englanniksi
”I. Pavlovin ja hänen koiriensa huoltaja. Maitoämmä Katri Peltonen.”
Laatta varastettiin heti seuraavana keväänä laatta, mutta onneksi siitä on jäljennös, jota säilytetään Pavlovin museossa.
Katri Peltosesta on tullut inkeriläisten maitoämmien symboli. Todellisuudessa ”Katreja” oli vähintään tusinan verran. Kymmenet koirat, kaksi apinaa ja parikymmentä tutkijaa kuluttivat päivittäin maitoa enemmän kuin yksi Katri pystyi toimittamaan.
Valitettavasti Katri Peltosesta ei ole säilynyt valokuvaa, mutta nämä tomerat puunhakkaajat kuvastavat hyvin inkeriläisten naisten ahkeruutta ja voimaa
Oravan kylä
Vaikka nykyaika on lakaissut alleen entisen Kelton kylämaisemat, jotain merkkejä menneestä ajasta tavoittaa vielä. Joitakin kilometrejä Kelton keskustasta pohjoiseen on Oravan kylä, jota Paulaharju yli sata vuotta sitten valokuvasi.
Lampi on entinen, rakennukset vaihtuneet. Näinhän Suomessakin sadassa vuodessa tapahtuu.
Oravalla on säilynyt myös uhkeita, perinteisiä kelttolaistaloja.
