Muistojen ankkurit. Arkisia aarteita Inkeristä

Muistojen ankkurit. Arkisia aarteita Inkeristä -näyttely avattiin Tallinnassa 15.10. Yliopiston akateemisessa kirjastossa. Se on ensimmäinen kolmen maan – Viron, Suomen ja Ruotsin -inkerinsuomalaisten yhteinen projekti ja osoitus hajallaan asuvien inkeriläisten elävästä yhteistyöstä.

Avajaispuheessaan Eestin akateemisen Inkeri-seuran puheenjohtaja Taisto Raudalainen tunnusti olevan ylpeä työn tuloksesta!

– Valokuvanäyttely sukeltaa inkerinsuomalaisten historialliseen muistiin ja suvun perinteisiin sukupolvelta toiselle säilytettyjen esineiden kautta.

Muistojen ankkureiden työryhmä. Vasemmalta Merje Malkki Tarton inkerinsuomalaisten seura, Helena Miettinen Nouse Inkeri ry, Taisto Raudalainen, Eestin Akateeminen Inkeri-seura, Aune Kämäräinen ja Leena Haukimäki, Nouse Inkeri ry.

Näyttely heijastaa myös tarinaa inkerinsuomalaisten karkotuksista ja sotapakolaisuudesta. Jokaisen perheen tarinassa on siis jotain tyypillistä, jonka voidaan sanoa tapahtuneen meille kaikille. Mutta samalla niissä on jotain ainutlaatuista, joka on tapahtunut vain yhdelle perheelle tai jopa sen ainoalle edustajalle. Joka tapauksessa historian prisma näkyy näissä kuvissa värikkäämmin kuin historiankirjoissa, Raudalainen toteaa.

Muistojen ankkureiden syntytarina

Suomen projektitiimin vetäjä, Nouse Inkeri ry:n puheenjohtaja Helena Miettinen kertoi, että projektin idea syntyi kuin yllättäen automatkalla, kun keskusteltiin siitä, ettei inkeriläisillä ole omaa museota. Silloin välähti, että ainahan esineitä voi valokuvata ja tehdä kuvista vaikkapa näyttely.

Loppu onkin historiaa.

Aluksi epäiltiin, että tulokset jäisivät määrällisesti laihanpuoleisiksi, sillä inkeriläisethän häädettiin kotoaan lyhyellä varoitusajalla, ja mukaan pystyi käärimään vain sen, minkä jaksoi kantaa. Suurin osa kodin irtaimistosta jäi hylättyyn kotiin. Tavoitteeksi asetettiin 20 esinettä. Se jo riittäisi pieneen näyttelyyn. Arvio oli liian vaatimaton. Kuvattuja henkilöitä on 51 ja esineitä huomattavasti tätä enemmän.

Esineitä haravoitaessa ensimmäiseksi reaktioksi tuli usein, ettei mitään tavaroita ole. Kun selvisi, ettei esineen tarvitse olla mikään klassinen perhekalleus, mieleen muistuivat vanhat teekupit. Tai vanha Raamattu tai Kadonnutta Inkeriä -kirja. ”Ankkuriesineiden” kirjo on häikäisevä: kultaisesta taskukellosta punasotilaan toppahousuihin ja Kolppanan seminaarin juhlalautasista ruosteiseen sähkölevyyn.

Taisto Raudalainen puhuu.

Miniseminaari

Avajaisten jälkeen pidetyn miniseminaarin aiheena oli muistot ja muisteleminen inkeriläisten näkökulmasta. Aiheeseen johdattelivat tutkija Taisto Raudalainen, Aalto yliopiston taidekasvatuksen emerita professori ja valtiot. tohtori Helena Miettinen.Taisto Raudalainen muisteli puheenvuorossaan, miten hänen perheessään osa Inkeristä peräisin olevat sekä jatkosodan aikaisia Suomesta tuotuja esineistä pidettiin komerossa ulkopuolisten katseilta suojassa. Hengellisiä kirjoja säilytettiin kaapinsopessa tai pöytälaatikossa. Nämä piilossa olevat esineet, kuten valokuvat olivat kiehtovampia ja niiden tarinat vetävämpiä kuin näkyvillä olevat arkiesineet.

Arkisessa käytössä olleet esineet eivät ehkä aikoinaan saaneet riittävästi huomiota, mutta muuttuivat kiinnostavammiksi myöhemmin kerättyään itseensä vuosikymmenien patinan. Niiden joukossa oli kymmenessä eri asuinpaikassa kiertäneet ompelukone ja Suomesta vuonna 1943 hankittu rautainen, nyt jo ruostunut keittolevy.  Sillä Aino -mummi keitti peräkamarissaan ruoat kuolemaansa saakka. Sittemmin sähkölevy oli käytössä Tarton opiskeluaikana Taiston sisaren ullakkohuoneessa.

Muistoihin kuuluu paitsi mummon kamarin sisustus, myös tuoksut ja äänet: vahva valkosipulin, kamferiöljyn sekä erilaisten yrttiseosten – nokkosen, kamomillan ym. uutteiden – haju. Peräkamarista saattoivat kuulua Yleisradion sunnuntaijumalanpalvelusten äänet, raamatunlukua ja virrenveisuu varsinkin silloin, kun muita inkeriläisiä ystäviä oli kylässä. Taiston muistiin ovat tallentuneet myös vatruskat ja kantsikat, joita joku vieraista oli paistanut tulijaisiksi. Visuaalisina muistoina ovat omaperäiset räsymattojen, tyynyjen ja käsipyyhkeiden kuviot.  

Menneen muistot ja merkitykset

Inkeri Sava (oikealla ja Helena Miettinen (vasemmalla).

Inkeri Sava käsitteli muistia ja muistelemista myös yleisemmällä tasolla. Hän muistutti, että perinne elää muisteluissa ja niiden kertomuksissa toisille. Kulttuurinen mennyt, esimerkkinä inkeriläinen kulttuuri, säilyy muisteluissa, mutta myös myyteissä, saagoissa, runoissa.
Hän pohti, mitä muisti, muistaminen ja muistot ovat. Omat muistomme tuntuvat todelta, ja ovat meille totta. Mutta ovatko ne todella sitä,
Kirjailija Siri Hustvedtin mukaan muistia ja kuvitelmia ei voi erottaa toisistaan.  Muistaminen on aina myös kuvittelemista. Aivopsykiatri Anders Hansenin mukaan taas muistin tehtävä ei liity niinkään tapahtumien mieleen painamiseen, vaan elämässä selviytymiseen.
Oikeuspsykologi Julia Korkman kirjassaan Muistin varassa puhuu muistojen revontuliluonteesta. Niissä fakta ja fiktio menevät iloisesti keskenään sekaisin.

Muistamiseen ja muistoihin ei siis voi luottaa faktoina. Monet muistomme ovat eräänlaisia turvaesineitä, joista pidämme sitkeästi kiinni.

Niin tärkeätä kuin muistaminen onkin elämässä selviytymisen kannalta, myös unohtaminen on tärkeää. Unohtamisen yksi muoto on torjunta, niin myös vaikeneminen ja salaaminen. Tai jopa valemuistot. Myös yhteiskunnat voivat rakentaa elämäänsä ”unohtamiselle”, torjunnalle ja sen eri ilmenemismuodoille

Ylisukupolvinen muisteleminen on lisääntynyt viime vuosina mm. omaelämäkerrontana. Kysyä voi, mitä kaikkea inkeriläisvanhempien jälkeläiset kantavat mielessään ja kehossaan. Sellaista, mikä siirtyy jälkeläisiin ikään kuin äidinmaidossa. Tai heidän kertomanaan.

Serkukset Sava ja Miettinen nostivat esimerkiksi muistojen moninaisuudesta äitiensä varsin erilaiset kertomukset pakomatkastaan Suomeen. Vanhempi sisaruksista oi 17- ja pikkusisko 15-vuotias. Muu perhe jäi Inkeriin ja yhteydet katkesivat 70 vuodeksi. Kolmas tarina on kerrottu dokumenteissa. Terijoen karanteenileirillä kirjoitetuista kuulustelupöytäkirjoista välittyy kolmas erilainen tarina. Sisaruksen olivat kertoneet karkaamisensa syyksi mm. isäpuolen väkivaltaisuuden, mikä ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Nahkaremmillä lapsiaan kuritti perheen äiti. Karkurit ilmeisesti uskoivat, että väkivaltainen isäpuoli uppoaa kuulustelijoihin paremmin kuin julma äiti.

Muistojen ankkurit -projektissa erilaisia valemuistoja nousi esille useita, joista toiset liittyivät vähäisempiin tapahtumiin, mutta joukossa oli myös täysin keksitty tarina, jota asianomainen pitää omana lapsuudenmuistonaan.

Teksti: Helena Miettinen

admin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *