Muistoja. Adressi presidentti Mauno Koivistolle

Adressikahveilla. Tervehdyssanoja lausumassa Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen. Heimoveteraanien Aleksanteri Dubbelmann vasemmalla ja kuvataiteilija Viktoria Nikkari oikealla. Etualalla ovat Viola Pekkanen ja Toivo Tupin.

Edesmennyt presidentti Mauno Koivisto on noussut inkeriläisten keskuudessa lähes pyhimyksen asemaan, pidetäänhän inkeriläisten vuonna 1990 käynnistynyttä paluumuuttoa seurauksena hänen ”kutsustaan”. Koivisto totesi keväällä 1990 poliittisten toimittajien tentissä, että inkeriläisiä voitaisiin kohdella Suomessa historiallisen taustansa takia paluumuuttajina. Kommentti vaikutti maan maahanmuuttopolitiikkaan vuosia. Presidentin arvion mukaan kyse ei ollut kovin suuresta ilmiöstä, mutta todellisuudessa Suomeen on muuttanut kymmeniä tuhansia perheitä itärajan takaa.
Paluumuuton taustoihin enempää puuttumatta nostan muistelun kohteeksi inkeriläisten Koivistolle kokoaman kiitosadressin.
Inkerin kulttuuriseura järjesti keväällä 2001 Savoy-teatterissa konsertin, jossa aiheena oli 11 vuotta jatkunut inkeriläisten paluumuutto. Konsertti oli tavallaan vuoden myöhässä, sillä tavallisemmin juhlitaan tasavuosia, mutta vuonna 2000 pyöreät vuodet eivät tulleet kenenkään mieleen. Konsertin sivutuotteena syntyi kiitosadressi, jonka luovuttaminen presidentille kohtasi erilaisia mutkia.
10.4.2001 konsertin yhteydessä kerättiin presidentti Mauno Koivistolle nyt jo edesmenneen paluumuuttajan Meeri Kämärän aloitteesta kiitosadressi inkeriläisten mahdollisuudesta päästä paluumuuttajina Suomeen. Adressiin kertyi 240 nimeä ja Inkerin Kulttuuriseuran puheenjohtajana otin yhteyttä Tasavallan presidentin kansliaan kysyäkseni, miten adressi saadaan toimitettua presidentille. Koska Koivistolla ei enää ollut työhuonetta presidentin linnassa, audienssi oli mahdoton. Asia jäi roikkumaan ilmaan. Muutaman viikon kulutta yhteydenotosta presidentin kansliasta kuitenkin soitettiin. Adjutantin puheesta ymmärsin, ettei presidentti Koivisto ollut erityisemmin ihastunut adressista eikä halunnut vastaanottaa sitä. Kysyin mahdollisuutta adressin postittamiseen, mutta minun annettiin ymmärtää, ettei lähettäminenkään ollut oikein sopivaa.
Ihmettelin kuulemaani, kunnes huomasin, että asiahan oli uutisoinnin arvoinen. Sama presidentti, joka oli ”kutsunut” inkerinsuomalaiset paluumuuttajina Suomeen, oli vastahankainen vastaanottamaan kutsua noudattaneiden ihmisten vilpitöntä kiitosta. Kirjoitin asiasta lyhyen lehdistötiedotteen. Uutinen meni läpi. Lehtiuutista seuraavana päivänä puhelin soi uudestaan ja adjutantti kertoi, että presidentti oli tullut toisiin ajatuksiin ja luovutustilaisuus olisi jo seuraavana maanantaina 4.6.2001. Adjutantti ehdotti, että presidentti voisi tulla toimistollemme. Kun tapahtuman luonteesta keskustelimme, niin ehdoksi annettiin, että presidentti voisi nauttia kahvit Inkerin kulttuuriseuran hallituksen kanssa. Mitään suurta kansanjuhlaa hän ei halunnut.
Vahvistus presidentin tulosta Inkerin kulttuuriseuran hallituksen vieraaksi tapahtui perjantai-iltapäivänä ja luovutustilaisuus olisi heti seuraavana maanantaina. Korkean vieraan tuloon jäi valmisteluaikaa vain yksi kesäinen viikonloppu. Ehdin saada tiedon luovutuksesta seuran hallitukselle, mutta omapäisesti, ilman presidentinkanslian siunausta laajensin kutsuttavien piiriä käsittämään myös muiden inkeriläisjärjestöjen edustajat. Kahveille kutsuttiin Inkerikeskuksen, Suomen Inkeri-liiton ja Heimoveteraanien puheenjohtajat. Inkerikeskusta edusti toiminnanjohtaja, Heimoveteraaneja puheenjohtaja ja Suomen Inkeri-liittoa varapuheenjohtaja. Sain järjestettyä paikalle myös lyhyen musiikkituokion.
Viikonloppu oli kuitenkin riittävän pitkä aika, että paluumuuttajien puskaradio oli ehtinyt levittää tapahtumasta tietoa tehokkaasti ja varsin laajalle piirille. Seurauksena oli harmia ja mielipahaa aiheuttanut väärinkäsitysten ketju.
Kun maanantaina 4.6. aamupäivällä menin järjestelemään paikkoja Inkerikeskuksen saliin, jossa tilaisuus oli määrä pitää, huomasin, että Inkerikeskuksen käytävät pullottivat innokasta yleisöä. Puskaradion paikalle keräytyneet ihmiset olivat saaneet käsityksen, että kyseessä oli avoin kansanjuhla ja odottivat pääsyä presidenttikahveille. Kun toisin kävi, odottajat pettyivät ja kokivat tulleensa pahasti syrjityiksi. Kaunaa minua ja Inkerin kulttuuriseuraa kohtaan kannettiin pitkään ja ehkä vieläkin. Selityksistä huolimatta paluumuuttajat eivät halunneet ymmärtää, että olin protokollan kahlitsema, eikä minulla ollut valtaa muuttaa presidentin nimenomaisesti edellyttämää vaivihkaista adressinluovutusta koko paluumuuttajakuntaa koskevaksi kansanjuhlaksi.
Olkaamme kuitenkin iloisia siitä, että presidentti Koivisto kunnioitti vierailullaan inkeriläistä yhteisöä ja tyytykäämme siihen, ettei ihminen aina voi olla läsnä siellä, missä eniten haluaa.
Kunnioituksesta tätä historiallista tapahtumaa kohtaan julkaisemme uudelleen presidentin 4.6.2001 pitämän puheen sanasta sanaan.
“Oli muistaakseni Yleisradion järjestämä lehdistötilaisuus, joissa toimittajat voivat tehdä kysymyksiä. Vastasin esitettyyn kysymykseen, että inkeriläisten paluumuutosta oli ollut hallituksessa puhetta. Minutkin yllätti, että viranomaiset kiirehtivät muodollisten päätösten edelle ja inkeriläisiin paluumuuttajiin alettiin heti suhtautua aikaisemmasta käytännöstä poiketen.
Kun kuulin, että olette keränneet adressia, niin ajattelin, että onhan tämä hiukan nolokin tilanne, kun olen kovasti korostanut, etten ole mitään yksilöllisiä päätöksiä tehnyt. Olin vain kertonut, mitä hallituksessa oli keskusteltu. Niin ajattelin, että nyt syntyisi asetelma, että vain minua kiitettäisiin siitä.
Minulla oli erinäisistä syistä inkeriläisten kohtaloon ehkä suurempi kiinnostus, kuin mitä yleensä. Olin tutustunut yhden perheen, jotka jäivät Suomeen, Kurvisten. Kuten tiedätte, rauhansopimuksessa tarkkaan ottaen sanotaan, että Suomi oli velvollinen palauttamaan ne, jotka oli väkisin Suomeen tuotu. Useimmat Suomeen tuoduista, tulivat Viron kautta niiltä alueilta, jotka saksalaiset miehittivät varsin nopeasti syksyllä 1941. Kun oli olemassa epäilys siitä, että Suomen viranomaiset olisivat kukaties olleet ehkä vähän liiankin innokkaita palautustoimissa.
Se oli yksi tekijä, että näin mielelläni tällaisia päätöksiä tehtävän. Yksi päätökseen selkeästi kehottava tekijä oli se, että oli syntynyt tilanne, jossa Inkeristä ja inkeriläisistä oltiin tekemässä taas jotain poliittisen rajanvedon kohteeksi joutumista. Esimerkiksi jonkinlainen puskurivyöhyke Venäjän ja Viron välille.
Minä en silloin tiennyt, että inkeriläiset olivat peräti hajalla. Vasta myöhemmin olen tutustunut inkeriläisten vaiheisiin paremmin. Tosiasia on, että tällaiset muutokset ihmisten elämässä tuottavat aina kaikenlaisia vaikutuksia, myönteisiä ja kielteisiä. Paljon oli puhetta niistä pulmista, jotka syntyisivät, jos nuoret lähtevät ja vanhat jäävät. Niillä, jotka parhaiten puhuvat suomea, ei paljon ole enää mahdollista osallistua työn-tekoon Suomessa. Nuorilla on taas enemmän elämän perspektiiviä, mutta he puhuvat suomea huonommin tai kenties eivät ollenkaan.
Olen kauhistuksella katsonut sitä, miten ulkovaltiot ovat sotkeutuneet Jugoslavian tilanteeseenväki-valtaisin ottein ja siellä kansakunnat ovat asuneet toistensa lomassa vuosi-satoja. Ihmisillä on sama nimi, sama ulkonäkö, sama kieli, mutta historiallisista syistä osa on tunnustautunut ortodokseiksi, osa muslimeiksi tai katolisiksi, ja sen mukaan ihmisiä jaetaan eri kansallisuuksiksi. Nämä ovat sellaisia asioita, joissa ei yksinkertaisia ratkaisuja ole, vaan tarvitaan paljon kärsivällisyyttä ja erilaisuuden ymmärtämistä.
Kun minä olin tekemässä kirjaa, joka hiljakkoin ilmestyi ja pyrin Venäjää karakterisoimaan, viittasin aluksi pariinkin runoon, jotka ovat olleet hyvin suosittuja. Tuli mieleen vielä vanhempi runo, “Kuin tuulispäässä hapset”. Se on vanha runo 1800-luvulta. Vaikka sitä ei ole luultavasti ajateltu, siihen sisältyi sellainen ajatus, että kaikki suomalaiset pitäisi kerätä yhteen. Runossa valitetaan sitä, että Laatokka ja Suomenlahti on suomalaisia erottava tekijä. Silloin kun Genetz runon teki, hän tuskin ajatteli, että sen perusteella voidaan rakentaa mitään Suur-Suomi -ideologioita. Mutta semmoisiakin on ollut.
Minun päätöksessäni – tai täytyy olla varovainen sanoissa – tai tässä ratkaisussa, joka tehtiin, on ollut hyvin monenlaista ainesta. Yksi ollut se, että rajan pitäisi olla mahdollisimman selkeä. Että raja on eikä ole aihetta muuttaa sitä kummallakaan puolella. Ettei ole ajatusta, että meillä on vielä jotain pois haettavaa rajan takana. Meillähän on aktivisteja, joiden mielestä raja pitäisi vielä kertaalleen saada vedetyksi Pietari-Leningradin laitamille. Heidän osalta, joilla näitä ajatuksia on, se on ymmärrettävääkin, mutta Suomen valtiovallan kannalta raja on, mikä on. Sitä ei muuteta sinne eikä tänne. Suomi on niin suuri maa asukaslukuun nähden, että meillä on erikoisia vaikeuksia pitää tätä maata asuttuna. Kohta Suomi on vain kehäkolmonen. Muu Suomi tyhjenee ja se on suuri menetys, sillä paljon kulttuuria, paljon sukupolvien työtä jää heitteille tai ainakin vähälle käytölle.
Olen ollut vähän ristiriitaisten tunteiden vallassa tämän adressin takia. Siitä on ollut vähän pulmia, mutta kyllä se minua lämmittikin. Kun lähden siitä, että useimpien kohdalla ja tulevaisuutta ajatellen nämä ratkaisut ovat olleet inkeriläisille hyväksi. Raja on siellä, missä se on ja me rakennamme tätä maata. Suomi on kovalla työllä rakennettu. Meillä ei ole mitään suuria rikkauksia, joilla tehdään helppoa elämää. Mutta kansa on ollut ahkeraa ja säästäväistä. Se on tarpeen tulleen ollut valmis itsenäisyyttään puolustamaan ja se on lunastanut paikkansa kansakuntien joukossa. Sillä on varmaan valmiuksia niidenkin pulmien voittamisessa, joita tänne muuttaneilla on. Vielä kerran kiitos tästä adressista.”

Presidentti Koiviston merkityksestä inkeriläisille kertoo, että vielä nytkin, 16 vuotta myöhemmin tilaisuudesta tarinoidaan vaihtoehtoisia faktoja. Facebookin Heimosotureiden muisto kirjoittaa 14.5.2017:

”— Ja vieläkin syvemmän vaikutuksen teki hänen (presidentti Koiviston) käynti Inkeriläiset ja Karjalaiset Heimoveteraanit ry:n toimistossa 4.6.2001. Suorastaan pisti silmään kuinka tarkasti Mauno Koivisto kuunteli Aleksanteri Dubbelmanin selostusta siitä, miten heimoveteraanit eri maissa pärjäävät arkielämässä….
Mitä ilmeisimmin presidentti Koivisto ei halunnut tehdä itsestään paluumuuton isää, mutta se hänestä tuli ja myös inkeriläisten sankari. Mikään ei tätä horjuta.

Helena Miettinen
Entisen Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja

admin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.