Carl Carlson Gyllenhielm. Inkerinmaan ensimmäinen kenraalikuvernööri.
Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Syntymäpäiväjuhlia vietetään uutterasti ja juhlavuosi pursuaa muistamiseen ja muistelemiseen liittyviä tapahtumia. Tuolloin 100 vuotta sitten Suomi irtaantui Venäjästä ja aloitti elämänsä itsenäisenä valtiona. Valtakunnan rajat määriteltiin Tarton rauhassa kolmisen vuotta myöhemmin.
Itärajaa oli tätä ennen piirrelty useaan otteeseen ensimmäisen vuonna 1323 vedetyn Pähkinänsaaren rauhan rajalinjan jälkeen. Yksi tärkeistä rajanvedoista oli vuonna 1617 solmittu Stolbovan rauha, jolloin Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni liitettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa ja Ruotsista tuli Itämeren suurvalta. 27.2.2017 rauhanteosta on kulunut tasan 400 vuotta.
Stolbovan rauha jätti historiaan varsin pysyviä seurannaisvaikutuksia, vaikka rajapyykkejä myöhemmin useamman kerran siirrelty. Ilman Stolbovan rauhaa inkerinsuomalaisia ei olisi. Jos jotain päivää halutaan liputtaa ”Inkerinsuomalaisten päivänä”, sen pitäisi ehdottomasti olla 27.2.
Inkeristä ja inkeriläisistä löytyy toki merkintöjä jo huomattavasti ennen Stolbovan rauhaa, mm. Novgorodin kronikassa vuodelta 1229. Tällöin ”inkeriläisillä” tarkoitetaan inkeroisia ja vatjalaisia, jotka ovat Inkerinmaan alkuperäistä väestöä. Keskeistä Stolbovan rauhassa oli, että Ruotsiin liittämisen jälkeen Inkerinmaan rajat määriteltiin ensimmäistä kertaa. Rajankäynti aloitettiin heti maaliskuussa. Rajankiistojen ratkojana toimi Inkerinmaan ensimmäinen kenraalikuvernööri, vara-amiraali Karl Karlsson Gyllenhielm, jonka valvonnassa rajoja pyykitettiin. Gyllenhielm oli kuningas Kaarle IX:n avioton poika.
Inkerillä oli tärkeä strateginen merkitys. Kuningas Kustaa II Adolf halusi rakentaa voittomaistaan luterilaisen puskurin Bysanttia vastaan. Nopein tie tavoitteeseen pääsemiseksi asuttaa Inkerinmaa valmiiksi luterilaisella väestöllä. Luterilaisia houkuteltiin Inkeriin Baltiasta, Saksasta ja Hollannistakin. Kenraalikuvernööri Karl Karlson Gyllenhielm patisti Inkeriin myös Ruotsissa asuvia Närken metsäsuomalaisia, jotka Kaarle-herttua oli heidät aikoinaan Ruotsiin houkutellut.
Apu löytyi kuitenkin varsin läheltä, rajan takaa Suomesta. Inkerinmaalle muutettiin etenkin Karjalankannakselta ja myöhemmin myös Savosta. Erityisesti nuoret miehet tunsivat vetoa Inkeriä kohtaan. Muutto kiihtyi jopa siihen mittaan, että lähtövirtaa yritettiin padota. Asevelvollisikäiset miehet siirtyivät Inkeriin, koska sieltä ei otettu miehiä Ruotsin armeijaan. Inkeri oli liitetty Ruotsiin voittomaana, mikä tarkoitti sitä, ettei alueelta ollut mahdollista lähettää edustajia Ruotsin valtiopäiville. Vastapainoksi inkeriläiset oli vapautettu ruodutuksesta. Näin Ruotsin valtapoliittiset päämäärät synnyttivät sivutuotteena inkerinsuomalaisen kansan.
Inkerinmaa ei kuitenkaan ollut Ruotsin yhteyteen liitettäessä mikään unelmien satumaa, jatkuvien sotien raunioittama ja katovuosien autioittama rajamaa, jonka väestöstä valtaosa oli surmattu tai paennut valloittajia karkuun Venäjälle. Inkerinmaan vanhaa kantaväestöä, inkeroisia ja vatjalaisia rasitti pahiten Ruotsin kirkkopolitiikka: Yksi maa, yksi kirkko. Ortodoksista uskontoa tunnustaville inkerikoille oli kylläkin rauhansopimuksessa vahvistettu uskonvapaus, mutta sitä ei kunnioitettu. Ortodoksiväestö joutui erityisesti kenraalikuvernööri Kustaa Eevertinpoika Hornin silmätikuksi poliittisesti epäluotettavana. Vuosina 1656–58 Inkerinmaan ortodoksiväestö kutistui lähes kolmanneksella. Samaan aikaan luterilaisen väestön osuus kasvoi 3,5 kertaiseksi.
1600-luvun lopun lähetessä Inkerinmaa koki seuraavan sodan hävityksen. Valta siirtyi Venäjälle ja Nevan suistoon ryhdyttiin rakentamaan uutta pääkaupunkia. Vallanvaihdon jälkeen luterilaista väestöä kohdeltiin kuitenkin lempeämmin kuin ortodokseja Ruotsin vallan aikana. Inkerinsuomalaisille taattiin uskonvapaus. 1600-luvulla syntynyt Inkerinmaan suomalaisten etninen rakenne jäi pysyväksi.
Inkerinmaa hallinnollisena käsitteenä hävisi vuonna 1710, kun Pietari I vuonna 1703 perustama Inkerinmaan kuvernementin nimettiin uudelleen Pietarin kuvernementiksi. Nykyisin nimenä on Leningradin alue. Inkerinsuomalaisuuskaan ei entisellä Inkerinmaalla kukoista. Neuvostoajan karkotukset ja etniset vainot sekä toinen maailmansota hajottivat inkerinsuomalaiset asuinseuduiltaan. Täsmällisiä lukuja ei ole Pietarissa ja Leningradin alueella nykyisin asuvien inkerinsuomalaisten määrästä, mutta arviot liikkuvat muutamissa tuhansissa. Määrä vähenee vuosi vuodelta, sillä suurin osa suomen kielen taitoisista inkerinsuomalaisista on vanhuksia. Nuoret ja keski-ikäiset ovat venäjänkielisiä, joskin monet nuoret identifioituvat suomalaisiksi etäisten sukujuurtensa kautta. Se on Venäjällä muodikasta. Inkerinsuomalaisuus kuitenkin elää, mutta00 diasporassa: Venäjällä, Virossa, Suomessa ja – Ruotsissa.
Inkerinsuomalainen väestö on kiistatta Ruotsin valtapolitiikan luomus. Ilman tätä 100 vuoden Ruotsiin kuulumisen jaksoa evankelisluterilainen suomalaisuus ei olisi juurtunut Inkerinmaalle, tosin inkeroiset ja vatjalaiset saattaisivat voida nykyistä paremmin.
Kaikkien maiden inkerinsuomalaiset. Nostakaamme tänään malja Stolbovan rauhalle!
Apropoo! Tiedätkö, missä Stolbova sijaitsee? Jos ei tunnu tutulta, niin kerrottakoon, että Stolbova on pieni kylä Leningradin alueen Olhavan piirin Hvalovon kunnassa Säsjoen rannalla. Kylän ohi kulkee Uuden Laatokan ja Vologdan välinen A114-maantie.
Helena Miettinen
Stolbovan kylä Leningradin alueella.
Hei!
Olen selaillut Inkerinmaahan liittyviä sivustoja etsiessäni tietoa edesmenneen vaimoni sukujuurista. Appeani Paavo Härköstä ehdin jututtaa vain muutaman kerran. Hän oli niitä poikia, jotka Kirjasalon tapahtumien vuoksi, ja itse armeijaan kuluneena, lähtivät pakosalle Suomeen. Osa hänen sisaruksistaan jäi ”väärälle” puolelle rajaa. Paavon juuret ovat kiinnostaneet, samoin Lempaalan seurakuntaan liittyvä. Paavon isä, Matti, on toiminut mm. haudankaivajana. Hänestä en ole löytänyt mitään tietoa, seurakunnasta sen, mitä Aatami Kuortti on kirjoittanut. Olisi mukava saada kontakteja niitä ihmisiin, joiden juuret jotenkin sivuavat tuota Lempaalan kirkonkylää. Kylä kärsi sotien aikana ja kuulin eräältä veteraanilta, miten heidän tykkipatterinsa olivat hautausmaan vierellä asemissa, ja miehet lämpimikseen polttelivat hautaristejä. Joitakin silloin 1941 oli niistä vielä jäljellä. Kirkko ilmeisesti räjäytettiin 1935, pappila paloi kaiketi 1941…
Jaakko. Facebookissa toimii mm. ryhmä Inkerinkulttuuri ja Karjalan inkeriläiset, inkerikot. Sivuja seuraa ja niillä keskustelee myös moni, jolla juuret ovat Lempaalassa. Jos kuulut Facebookiin, liity ihmeessä. Syyskuussa Mooses Putron muistosäätiö teki matkan Kirjasaloon ja tarkoitus on uusia retki vuonna 1919, jolloin tulee 100 vuotta kuluneeksi Kirjasalon ajoista. 2.12. ilmestyy Helena Miettisen kirjoittama kirja Rajamailla (Reuna-kustannus), jossa myös kerrotaan Kirjasalon ja Lempaalan sadan vuoden takaisista ajoista.
Minäkin satuin selailemaan noita Inkerin sivuja. Isäni Antti Latvala oli syntynyt Lempaalan Maanselän Lassavotan eli Salosavotan kylässä 1898. Isän isä oli Ilmajoelta ja äiti Nastolasta, vihitty Kannaksen Pyhäjärvellä 1879, josta sitten ostivat talon Lempaalasta ja muuttivat sinne joskus 1880-luvulla. Isä oli myös tuossa Kirjasalon pataljoonassa, josta on pari valokuvaakin sekä muistomitali jäljellä. Vallankumouksen aikaan isä Matti oli jo vuosia sitten kuollut, mutta äiti Serafia ja muu perhe tuli Kivennavalle evakkoon. 1920 luvun alussa osa perheestä palasi takaisin Lempaalaan, mutta häipyivät sitten . Viimeiset kirjeet ovat vuodelta 1934, sitten ilmeisesti vietiin jonnekin. Isäni sekä kahden sisaren perheet jäivät Suomeen. Nyt tietysti kaikki tuosta vanhemmasta sukupolvesta ovat kuolleet, ja seuraavastakin lienen ainut hengissä. Jututin usein isää noista Lempaalan ajoista ja jotakin olen kirjoitellutkin muistiin, mutta paljon enemmän olisi pitänyt kysellä. Nyt muutamien sukupolvien takaa nuo asiat alkavat häipyä, eikä noista rajan taakse jääneistäkään enää mistään löytyne tietoja, jos eivät ole kulakkeina tapettu, niin ainakin hyvin hajotettu suureen maahan.